Tuntuu että olen aivan umpikujassa, en tiedä mitä tehdä. Olen 17- vuotias tyttö ja olen seurustellut hiukan päälle vuoden itseäni vuotta vanhemman miehenalun kanssa. Suhde ei alkanut minun aloitteestani tai edes kiinnostuksesta, hän teki aloitteen ja piti yhteyttä ja näin ollen asiat vain ajautuivat siihen että jonkun ajan kuluttua tutustumisestamme seurustelimme. Olin aluksi ajatusta vastaan, mutta aikaa myöten alkoi tuntua että ei tämä hassumpi juttu olekaan, minullahan on loistava mies verrattuna esimerkiksi aikaisempiin poikaystäviini joille tunnuin olevan ennemminkin vain hetkittäistä huvia. Kiinnyin häneen, ja koin kai jonkinasteista "ensihuumaa".
Minua on kaiken aikaa vaivannut suhteessamme se, että en ole koskaan ollut häneen rakastunut. (Rakastan häntä tavallaan kyllä, mutten ole rakastunut, mikäli joku tämän eron ymmärtää).
Tiedän että elämästäni tulisi hyvä hänen kanssaan, saisin turvallisen ja luotettavan miehen joka haluaa perheen ja joka rakastaa ja kunnioittaa minua. Hän ei ole missään tapauksessa tehnyt mitään mikä "oikeuttaisi" tämän epäröimisen.
Hän on paras ystäväni, menettäisin hänen myötään niin paljon muutakin kuin vain poikaystävän, etten usko että voisin elää ilman häntä, mutta en myöskään tiedä onnistuuko suhde tällaisenaan. Tai tiedän että onnistuu, mutta voinko elää elämäni suhteessa jossa tuntuu että jotain puuttuu?
Haluaisinkin nyt mielipiteitänne siitä, mikä tilanne on. Ovatko tällaiset tuntemukset normaaleja jossain vaiheessa suhdetta? (Minulla ei ole vertailupohjaa koska pisin suhteeni ennen häntä kesti noin 4 kuukautta)
Voiko suhde jossa ei ole, ainakaan minun puoleltani ollut mitään "alkukilahdusta" toimia pitemmän päälle?
Ja miten saisin tähän kaikkeen takaisin sen mitä joskus tunsin, ja vieläkin joskus välähdyksinä tunnen?
Kaikkein viimeiseksi maailmassa haluaisin loukata poikaystävääni jota kultaisempaa ihmistä saa etsiä. Tiedän että tämä kaikki sattuu häneen valtavasti, eikä hän ole sitä ansainnut.
Minua on kaiken aikaa vaivannut suhteessamme se, että en ole koskaan ollut häneen rakastunut. (Rakastan häntä tavallaan kyllä, mutten ole rakastunut, mikäli joku tämän eron ymmärtää).
Tiedän että elämästäni tulisi hyvä hänen kanssaan, saisin turvallisen ja luotettavan miehen joka haluaa perheen ja joka rakastaa ja kunnioittaa minua. Hän ei ole missään tapauksessa tehnyt mitään mikä "oikeuttaisi" tämän epäröimisen.
Hän on paras ystäväni, menettäisin hänen myötään niin paljon muutakin kuin vain poikaystävän, etten usko että voisin elää ilman häntä, mutta en myöskään tiedä onnistuuko suhde tällaisenaan. Tai tiedän että onnistuu, mutta voinko elää elämäni suhteessa jossa tuntuu että jotain puuttuu?
Haluaisinkin nyt mielipiteitänne siitä, mikä tilanne on. Ovatko tällaiset tuntemukset normaaleja jossain vaiheessa suhdetta? (Minulla ei ole vertailupohjaa koska pisin suhteeni ennen häntä kesti noin 4 kuukautta)
Voiko suhde jossa ei ole, ainakaan minun puoleltani ollut mitään "alkukilahdusta" toimia pitemmän päälle?
Ja miten saisin tähän kaikkeen takaisin sen mitä joskus tunsin, ja vieläkin joskus välähdyksinä tunnen?
Kaikkein viimeiseksi maailmassa haluaisin loukata poikaystävääni jota kultaisempaa ihmistä saa etsiä. Tiedän että tämä kaikki sattuu häneen valtavasti, eikä hän ole sitä ansainnut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aika vaikee tilanne kyllä... voithan sä vielä odottaa hetken ja katsoa muuttuuko sun tunteet mitenkään, mutta mun mielestä te olette vain hyviä ystäviä. Tai niin olisi siis parempi..? Eihän se ole edes oikein sille miehelles ettet ole häneen rakastunut...
Hieman vaikea tilanne, mutta luulen että tuntemuksesi johtuvat siitä, että olet vielä niin nuori, eikä sulla siksi ole vielä selkeätä käsitystä mitä kumppaniltasi todellisuudessa haluat. Sen takia sun ei mun mielestä kannata missään tapauksessa ruveta tekemään liian hätäisiä päätöksiä eikä pitää kiirrettä, vaan kannattaa elää päivä kerrallaan ja katsella, miten suhteenne etenee. Jos pistät välit poikki pojan kanssa, niin siinä on tietysti olemassa se riski, että voit tulla katumaan sitä koko loppuelämäsi, joten on viisainta todellakin harkita asiaa kahteen kertaan.
Ongelma voi olla myös se, että sun puoleltasi ei ole ollut mitään "alkukilahdusta", eli kaikki on tapahtunut liian helposti ja nopeasti, koska poika teki aloitteen. Sulle voisi tehdä todella hyvää, jos ette näkisi vaikkapa muutamaan viikkoon toisianne ollenkaan. Tällöin huomaisit sen kuinka paljon pojasta todellisuudessa välität ja kaipaatko häntä ollenkaan vierellesi. Ja hyvässä lykyssä voisikin käydä loppujen lopuksi niin, että huomaisitkin pian olevasi maailman onnellisin tyttö ja tajuaisit todellisuudessa rakastavasi poikaystävääsi sydämesi pohjasta =D.
Mun mielestä sun kannattaa pitää kiinni poikaystävästäsi, jos kuitenkin pidät häntä kaikin puolin mukavana ja kunnollisena ihmisenä. Seurustelu kasvattaa sinua henkisesti ihmisenä ja se on hyvä pohja myöhemmälle suhteelle, jos kävisikin niin ikävästi, että eroaisit nykyisestä
poikakaveristasi. Sun kannattaa miettiä erityisen tarkasti mitkä asiat suhteessanne ovat hyvin ja mitkä huonosti, ja ovatko ne puutteet niin vakavia, että teidän olisi aiheellista erota. Kannattaa muistaa se, että meissä kaikissa on omat puutteemme, ja jos aloittaisit uuden seurustelusuhteen, siinä voisi tulla esille
sellaisia uusia puutteita, mitä tämänhetkisessä suhteessasi ei ole. Tuntemuksesi ovat sinänsä normaaleja, sillä kaikissa suhteissa on välillä myös hyvien hetkien lisäksi huonoja hetkiä. Tärkeintä, että perusarvot ovat kuitenkin kohdallaan, eli luottamus, arvostus, kunnioitus jne.
Toki sun kannattaa myös jutella paljon muidenkin poikien kanssa ja tutustua ihan kaverimielessä
uusiin ihmisiin. Ja jos tulet yhä useammin huomaamaan, että nuo uudet ihmiset eivät herätä minkäänlaista kiinnostusta, niin alat ehkä arvostamaan poikakaveriasi entistä enemmän ja ajattelemaan, että hän voisi sittenkin olla sulle se oikea =).
Jos muutat joskus nykyisen poikakaverisi kanssa yhteen asumaan, niin sittenhän sen vasta arjen keskellä huomaa kuinka hyvin todellisuudessa sovitte toisillenne. Toivottavasti näistä ajatuksista oli edes jonkun verran apua. Onnea ja menestystä sinulle ja poikakaverillesi! =)
Kokemuksesta sanon, että omassa suhteessa on ollut juuri tuollaisia ylä - ja alamäkiä, vaikka erona minun suhteessani on se, että meillä suhde alkoi "tulisesti" ja molemmilla tunteet olivat alusta asti selvät.
Itsellä tuo meni ohi ajan myötä, ja juuri tuota kutsutaan ajaksi, kun ensihuuma loppuu. Kannattaa yrittää sinnitellä, mutta jos ei tunnu oikealta niin puhu ihan vain rehellisesti poikaystävälle. Hän ansaitsee kuulla totuuden ja ymmärtää varmasti suoraa puhetta paremmin, kuin kiertelyä ja kaartelua. Tuo aika on vaikeaa ja kun siitä selviää, tuntuu kyllä paljon paremmalta :)