mikä vaikuttaa eniten

tilanteestasi; on sulla monta ongelmaa. Ihan ensiksi oletko ottanut selvää tästä alzheimerin taudista? Dementia on yksi sen oire ei muuta. Ensiksi puhuisin tilanteesta veljien kanssa koska he asuvat lähimpänä ja ovat varmasti paremmin tietoisia asioista. Toiseksi et voi revetä moneen paikkaan yhtäaikaa joten olet kohta aivan burn out-tilassa jos asioita ei sovita miten ja koska mitä tehdään.Ottakaa kunnalta kaikki apu mitä saatte. Ja tärkeintä sinulle ovat hyvät ystävät ja harrastukset että saat muutakin ajateltavaa. Asioilla on tapana järjestyä!
Voimia sinulle!!

kotitilanteesi muistuttaa omaani 70-luvulla, isäni oli "pikku-hitleri" kaikki tehtiin hänen oikkujensa mukaan ja pelättiin häntä. Lopulta hän kuoli oman käden kautta ja se oli kuitenkin kova pala meille. No joo, ensinnä laita asiat tärkeysjärjestykseen; mieti mitä jaksat ja mitä et! Kaikkeen et pysty ! Tuli mieleen että olisiko tässä äitisi sairaudessa yksi mahdollisuus hänen päästä pois kotoa välillä vaikka johonkin hoitokotiin esim. viikoksi, pois isäsi vaikutusvallan alta.Ota myös huomioon että isäsi on myös ehkä sairas (henkinen väkivalta on todella pahaa tekevää läheiselle) Kyllä saat asiat järjestykseen, se vie vähän aikaa! Koita kestää!!

Vasta ehken joskus 80-luvulla alettiin puhumaan dementiasta.

Mummonikin aikoinaan joutui 70-luvulla suljetulle osastolle kun hän kuvitteli vaikka mitä ja näki harhoja. Pidettiin höperönä.

Eli mielestäni dementia on saiaraus muiden joukossa. Ei siihen vaikuta elämäntavat (paitsi alkoholidementia, jos siitä nyt näin kansankielellä puhutaan).

Tottakai kaatumiset ja iskut päähät vaikuttavat myös dementia-oireistoon.

Perinnöllisyyttä on myös joissain muistihäiriölaaduissa.

Omaisilta vaatii mitä suurempaa rakkautta lähimmäistään kohtaan kun joutuu kokemaan ja elämään läheisen kera, joka unohtaa jopa omat lapsensa ja elää lapsuuttaan.

Voimia.

Kiitos kaikille tuesta! Monesti olen ajatellut, että olen ainoa maailmassa jolla on sellainen kotitausta, mutta sitten huomaakin, että maailmaan taitaa mahtua monta tarinaa.
Olisi hauska tietää siitäkin, miten sota on jatkunut seuraavissa sukupolvissa. Sota ei lopu rauhaan, kuten tiedämme.

Kyllä isä on välillä ihan nauravainenkin, mutta kuitenkin arvaamaton ja kiivas ja varsinkin äidille huutaa eikä kestä hänen sairastumistaan. Aina olemme pelänneet kotona, pelänneet ja salanneet. Ja keplotelleet jotenkin eteenpäin.

Isä on ollut lääkärintarkastuksessa ihan äskettäin, geriatrilla. Oli tosi hankala saada sinne. Kaikki tuollaiset tilanteet ovat vaikeita, koska häntä ei saa vapaaehtoisesti minnekään ja jos saa, ei hän malta odottaa vuoroaan vaan saattaa lähteä kesken pois. Pelkää sairaalaa. Molemmat ovat olleet lyhyitä jaksoja pari kertaa tarkkailtavana sairaalassa. Äiti menee sairaalassa aivan sekaisin.
Kuuluvat myös kotisairaanhoidon piiriin. Olen hommannut nämä asiat täältä puhelimella.

Emme tiedä, onko äiti kaatunut. Tai on hän kaatunut. Hän on kaatunut ulkona muutama vuosi sitten, niin että käsi murtui mutta sisällä kaatumisista en tiedä. Hänellä on ollut pään kanssa ongelmia varmaan pitempäänkin Mutta hän ei kerro eikä tunnusta vaivojaan eikä halua niistä puhua. Eikä aivokuvista kukaan sanonut (ainakaan geriatri), että niissä näkyisi mitään verenkiertohäiriöitä.

Isälläkin on jonkin verran muistiongelmia (puhuu samoja, kyselee samoja) mutta erilaisia kuin äidillä.
Äidillä oli näitä sekoiluja, puhui sekavia tai yritti selittää, mutta sanat olivat sekaisin, samoin ajat ja paikat. Hän ei ole kuljeksinut missään eikä eksynyt. Paitsi silloin kun toimitti vielä kaikki kauppa ym. asiat (pari vuotta sitten). Hän kulki taksilla kaupassa ja siinä tuli sekoilua. Emme tiedä, mitä kaikkea tapahtui ja mihin rahaa joutui. Ainakin joku taksikuski vei jotakin rahoja ja sitten oli muutakin sekavuutta kaupoissa ym.
Mutta toisaalta äiti on puhunut ihan tavallisiakin asioita ja välillä hän puhuu kuin ei mitään vakavaa sairautta olisikaan.

Äiti ei ole oikeastaan koskaan ollut sellainen, että lähimuisti katoaisi ja jotkut vanhat asiat olisivat mielessä. Joskus hän mainitsi lapsuuskotinsa, mutta se oli ihan satunnaista. Vanhoista asioista hän ei ole koskaan halunnut puhua.
Mutta jos kyselen häneltä jostakin tietystä vanhasta tapahtumasta, hän sanoo, että kyllä hän muistaa ja saattaa sanoa jotakin yksityiskohtiakin.

Jonkin verran tiedän alzheimerin taudista. Olisin halunnut tietää enmmän siitä, kun joku lääkäri mainitsi jossakin haastattelussa, että (jollakin)terapialla on saatu hyviä tuloksia ja se on kuitenkin tutkimaton alue. Onko teillä kokemusta esimerkiksi jostakin toimintaterapiasta tai esimerkiksi tanssiterapiasta(sillä oli saatu hyviä tuloksia)?

Se mitä on jäljellä, sitä pitäisi treenata. Mutta en tiedä, miten saisin äidin mukaan mihinkään. Meillä ei ole edes ketään naispuolista sukulaista jota pyytäisin avuksi. Minusta hän olisi saanut vielä kulkea kaupassa ja hoitaa sellaisia asioita, mihin vielä kykenee.

Hän esimerkiksi oli vielä kirjoittanut joulukortit tosi kauniilla käsialalla. Mutta tällaiseen ei voi saada apua, ellei saa häntä johonkin hoitokotiin. Mutta hän haluaa olla kotona. Tietenkin.

Joskus ajattelen sitäkin, että ehkä koko tähän hommaan voisi suhtautua jotenkin vapaammin ja huumorilla. Jokaisen on vuorollaan sairastuttava johonkin ja myös kuoltava.

Lääkitys on hyvä apu, mutta turhaakin lääkettä annetaan. Äidille syötettiin jotakin rauhoittavaa lääkettä, eikä kukaan tiennyt miksi. Muutenkin, kun lääkkeitä vanhuksille suunnitelllaan ja jaetaan niin itselle tulee paha mieli, aivan kuin heillä ei olisi enää ihmsioikeuksia.

Ainakin yksi lääkäri on sanonut minulle, että tällainen rankka elämä on pääasiallinen syy äidin sairastumiseen, siksi kyselin siitä teiltä. Mutta kyllä kai siihen voi olla monia eri syitä.

Jo jonkin aikaa äiti on ollut hyvin väsynyt. Tuntuu siltä, että hän on aina sängyssä ja nukkuu. En tiedä, millaisia ne yöt ovat, mutta aikaisemmin äiti valitti, ettei hän saa nukutuksi, kun isä kulkee kaiket yöt. Veli, joka näkee tilanteen päivittäin, sanoi, että väsymystä on ollut jo pitkään, ettei ainakaan nämä AT-lääkkeet ole sitä aiheuttaneet.
Toisaalta, jos hän on masentunut, koska tietää tilanteensa ja joutuu siellä selviytymään, niin ehkä se aiheuttaa tämän väsymyksen. Tai taudin eteneminen. En tiedä.

le petit kirjoitti:

Kiitos kaikille tuesta! Monesti olen ajatellut, että olen ainoa maailmassa jolla on sellainen kotitausta, mutta sitten huomaakin, että maailmaan taitaa mahtua monta tarinaa.
Olisi hauska tietää siitäkin, miten sota on jatkunut seuraavissa sukupolvissa. Sota ei lopu rauhaan, kuten tiedämme.

Kyllä isä on välillä ihan nauravainenkin, mutta kuitenkin arvaamaton ja kiivas ja varsinkin äidille huutaa eikä kestä hänen sairastumistaan. Aina olemme pelänneet kotona, pelänneet ja salanneet. Ja keplotelleet jotenkin eteenpäin.

Isä on ollut lääkärintarkastuksessa ihan äskettäin, geriatrilla. Oli tosi hankala saada sinne. Kaikki tuollaiset tilanteet ovat vaikeita, koska häntä ei saa vapaaehtoisesti minnekään ja jos saa, ei hän malta odottaa vuoroaan vaan saattaa lähteä kesken pois. Pelkää sairaalaa. Molemmat ovat olleet lyhyitä jaksoja pari kertaa tarkkailtavana sairaalassa. Äiti menee sairaalassa aivan sekaisin.
Kuuluvat myös kotisairaanhoidon piiriin. Olen hommannut nämä asiat täältä puhelimella.

Emme tiedä, onko äiti kaatunut. Tai on hän kaatunut. Hän on kaatunut ulkona muutama vuosi sitten, niin että käsi murtui mutta sisällä kaatumisista en tiedä. Hänellä on ollut pään kanssa ongelmia varmaan pitempäänkin Mutta hän ei kerro eikä tunnusta vaivojaan eikä halua niistä puhua. Eikä aivokuvista kukaan sanonut (ainakaan geriatri), että niissä näkyisi mitään verenkiertohäiriöitä.

Isälläkin on jonkin verran muistiongelmia (puhuu samoja, kyselee samoja) mutta erilaisia kuin äidillä.
Äidillä oli näitä sekoiluja, puhui sekavia tai yritti selittää, mutta sanat olivat sekaisin, samoin ajat ja paikat. Hän ei ole kuljeksinut missään eikä eksynyt. Paitsi silloin kun toimitti vielä kaikki kauppa ym. asiat (pari vuotta sitten). Hän kulki taksilla kaupassa ja siinä tuli sekoilua. Emme tiedä, mitä kaikkea tapahtui ja mihin rahaa joutui. Ainakin joku taksikuski vei jotakin rahoja ja sitten oli muutakin sekavuutta kaupoissa ym.
Mutta toisaalta äiti on puhunut ihan tavallisiakin asioita ja välillä hän puhuu kuin ei mitään vakavaa sairautta olisikaan.

Äiti ei ole oikeastaan koskaan ollut sellainen, että lähimuisti katoaisi ja jotkut vanhat asiat olisivat mielessä. Joskus hän mainitsi lapsuuskotinsa, mutta se oli ihan satunnaista. Vanhoista asioista hän ei ole koskaan halunnut puhua.
Mutta jos kyselen häneltä jostakin tietystä vanhasta tapahtumasta, hän sanoo, että kyllä hän muistaa ja saattaa sanoa jotakin yksityiskohtiakin.

Jonkin verran tiedän alzheimerin taudista. Olisin halunnut tietää enmmän siitä, kun joku lääkäri mainitsi jossakin haastattelussa, että (jollakin)terapialla on saatu hyviä tuloksia ja se on kuitenkin tutkimaton alue. Onko teillä kokemusta esimerkiksi jostakin toimintaterapiasta tai esimerkiksi tanssiterapiasta(sillä oli saatu hyviä tuloksia)?

Se mitä on jäljellä, sitä pitäisi treenata. Mutta en tiedä, miten saisin äidin mukaan mihinkään. Meillä ei ole edes ketään naispuolista sukulaista jota pyytäisin avuksi. Minusta hän olisi saanut vielä kulkea kaupassa ja hoitaa sellaisia asioita, mihin vielä kykenee.

Hän esimerkiksi oli vielä kirjoittanut joulukortit tosi kauniilla käsialalla. Mutta tällaiseen ei voi saada apua, ellei saa häntä johonkin hoitokotiin. Mutta hän haluaa olla kotona. Tietenkin.

Joskus ajattelen sitäkin, että ehkä koko tähän hommaan voisi suhtautua jotenkin vapaammin ja huumorilla. Jokaisen on vuorollaan sairastuttava johonkin ja myös kuoltava.

Lääkitys on hyvä apu, mutta turhaakin lääkettä annetaan. Äidille syötettiin jotakin rauhoittavaa lääkettä, eikä kukaan tiennyt miksi. Muutenkin, kun lääkkeitä vanhuksille suunnitelllaan ja jaetaan niin itselle tulee paha mieli, aivan kuin heillä ei olisi enää ihmsioikeuksia.

Ainakin yksi lääkäri on sanonut minulle, että tällainen rankka elämä on pääasiallinen syy äidin sairastumiseen, siksi kyselin siitä teiltä. Mutta kyllä kai siihen voi olla monia eri syitä.

Jo jonkin aikaa äiti on ollut hyvin väsynyt. Tuntuu siltä, että hän on aina sängyssä ja nukkuu. En tiedä, millaisia ne yöt ovat, mutta aikaisemmin äiti valitti, ettei hän saa nukutuksi, kun isä kulkee kaiket yöt. Veli, joka näkee tilanteen päivittäin, sanoi, että väsymystä on ollut jo pitkään, ettei ainakaan nämä AT-lääkkeet ole sitä aiheuttaneet.
Toisaalta, jos hän on masentunut, koska tietää tilanteensa ja joutuu siellä selviytymään, niin ehkä se aiheuttaa tämän väsymyksen. Tai taudin eteneminen. En tiedä.

Lue lisää

Olisi mukavaa kuulla teidän tilanteestanne vielä joskus. Tuntui vain niin samankaltaiselta tuo teidän elämänne nyt, että myös varmaan sinne taaksepäinkin katsottuna.

sirpale kirjoitti:

Olisi mukavaa kuulla teidän tilanteestanne vielä joskus. Tuntui vain niin samankaltaiselta tuo teidän elämänne nyt, että myös varmaan sinne taaksepäinkin katsottuna.

kiitos sinulle, kun jaksat muistaa. Pakkohan se on vain hyväksyä se tosiasia, että kun vanhuus tulee itse kullekin vuorollaan, niin siinä tulee vaivoja myöskin. Sellaista surutyön tekemistä se ainakin näiden dementoituvien kanssa on, mutta yritän opetella ajattelemaan toisella tavalla, kun sentään itsellä on vielä (pieniäkin) lapsia, ettei tämä oma elämä menisi aivan näiden sairauksien ympärillä.

Tietysti minua vaivaa esimerkiksi kotisairaanhoitajien (joiden työtä kyllä arvostan) puheet tai vihjailut tai kenties kuvitellut vihjailut siitä, että miksi emme tee sitä ja tätä. Kyllä minä olen kaikkeni yrittänyt. En pääse täältä useammin hoitamaan asioita. En kerta kaikkiaan pääse. Toisaalta on hankala selittää vieraille ihmisille omia olosuhteita ja omaa väsymistä ja loppuun palamista.
Minä pelkään, että siellä kotikunnassani ajatellaan, että emme välitä. Me tosiaan olemme välittäneet ja hommanneet kaikki mahdolliset asiat, tutkimukset ym mihin vain olemme heitä saaneet.
Myöskin tämä isän luonne ja käytös ja elämäntyyli on monelle nykyajan hyvinvointi-ihmiselle niin vierasta, että olen katsonut toivottomaksi sen selittämisen.
Ajattele käytännön ongelmia: kun vihdoin vanhempani hyväksyivät kotivustajan (josta olen tuhannesti kiitollinen), siellä ei ollut kunnon kattilaa, astioita tai ruokailuvälineitä millä hän olisi keittänyt aamupuuroa, sillä äiti ei ollut enää pitkiin aikoihin tällaisia hommannut (minä hommasin, mutta eivät tykänneet siitä), koska äiti kai on ollut pitkään jo jotenkin vailla kiinnostusta mihinkään tuommoiseen (olisiko uupumusta elämään) ja muutenkin kun se tyyli on ollut se, ettei saa tuhlata eikä mitään uutta saa olla näkösällä. Ja aamupuuron laittaminen oli hirveän tärkeää, sillä äiti ei enää muistanut tai jaksanut tai osannut ja jossain vaiheessa ainakin isä oli kuolemassa nälkään. Oli sen näköinen kuin haudassa olisi jo maannut. Isä ei itse osaa mitään laittaa, sillä äiti on passannut kaikki valmiiksi koko elämän ajan.
Ja monenlaista tämmöistä, mitä muissa perheissä ei varmaan ole koskaan ollut (vaatteet homeessa kaapissa, vessanpönttö ei toiminut ainakaan viiteentoista vuoteen ym ym)...tai voi olla että vain kuvittelen.

Mutta nyt on anoppini menettämässä muistiaan ja olen ollut hänen kanssaan muistitesteissä. Lisäksi perhepiirissä on muitakin vanhuksia ja kuin itsestään heidän asioiden hoitaminen näyttää lankeavan minulle.
Yritän pyristellä vähän vastaan ja haluaisin tehdä jotakin omaa, vaikka jotakin harrastaa, että saisi ajatuksensa muualle. En tosiaan ehdi harrastaa mitään, kun vapaata ei ole ollut moneen vuoteen.

Mutta kiitos sinulle. Tuntuu tosiaan mukavalta, kun huomaa ettei ole yksin! Valoa ja voimia sinullekin!

http://www.gernet.fi/public/keskustelu/thread.zml?thread=121&start=0

olemme aina pitäneet yhteyttä. Meillä oli tapana, että soitimme joka päivä toisillemme, jopa monta kertaa päivässä ja selvitimme kaiken maailman asioita.
Mutta sitten äiti otti aina puhelimen pois seinästä (useita eri syitä), lopulta kai sitten ei enää muistanut laittaa sitä seinään, että saattoi mennä viikkoja ennen kuin sain jotakin kautta yhetyden.
Nyt puhelin on ollut seinässä ja melkein aina olen saanut äidin puhelimeen, mutta en tiedä, muistaako hän meitä tai kuinka paljon muistaa.

Välillä hän oli kovin ärtyinen ja sitten välillä tosi väsynyt eikä jaksanut tulla puhelimeen tai ei halunnut.
Mutta nyt äiti on pirteämpi. Ja muutenkin on tapahtunut myönteistä kehitystä niin että olen tosiaan iloinen.
Olisi tietysti hyvä, jos pääsisi useammin käymään, mutta matkaa on sen verran ja sitten tämä työ. Ehdimme olla perillä noin pari tuntia näin navetoinnin välillä.