Tämä on sukellusyritys.
Kokeileva yritys sukeltaa itselleni vastakkaisen sukupuolen sielunmaisemaan. Tämä on myös yritys eräänlaisesta rinnakkaistarinasta; Tyttö joka myy itseään-tyngän nimihenkilö kuvattuna yhdessä vaihtoehtoisessa ensimmäisessä persoonassa. Minua kiinnostaa tietää, kuinka tässä yrityksessäni käy. Joten aloitetaan!
* * *
Mä inhosin itteäni. Katsoin peiliin. Se oli hieno peili, kokovartalopeili vaatekaapin ovessa, juuri sellainen mistä haaveillaan. Olisin halunnut laittaa lisää peilejä kattoon mun huoneen parisängyn yläpuolelle, sitten haave täydellisestä nuoren naisen huoneesta olisi ollut totta. Iso peili katossa sängyn yläpuolella, niin että voisi katsella silloin kun...
Katsoin peiliin. Katsoin itseäni silmiin. Tummanruskeisiin silmiin. Vaikka mulla oli valju olo, vaikka mä inhosin itseäni, niin mikään ei koskaan painanu mua niin alas, ettei olis pystyny kattomaan itseään silmiin. Siinä olikin ehkä mun perusongelma. Mä en koskaan oikeesti hävenny sitä mitä mä tein. Mä en menettäny itsekunnioitustani tai tuntenu katumusta niistä jutuista mitä mä tein ihmisille. Mä pystyin aina kattomaan itseäni silmiin.
Katsoin peiliin. Yhtäkkiä iskin silmää itselleni. Hymy pyrki väkisin esiin. Kohotin kulmakarvojani. Ne pitäisi taas pian nyppiä. Jouduin pidättämään tyrskähdystä, kun katsoin sitä ilmettä. Tunsin itseni mielipuoleksi. Tai pikemminkin idiootiksi, seisoskella nyt puoli yhdeksältä pimenevässä huoneessa alusvaatteisillaan ilvehtien omalle peilikuvalleen. Todella idioottimaista tarkemmin ajatellen. Mutta asioita ei saanut ajatella liian tarkkaan.
Voisin olla nyttenkin jossain kavereiden kanssa hengaamassa. Ja vitut. Kyllä se hengaaminen tiedettiin. Siideriä tai pussikaljaa tai jotain jonkun himassa tai jos ei himassa niin jossain asemalla. Mutta kyllä se oli ihan hauskaa. Tänään olisin kuitenkin ollut missä muualla tahansa mutta ei niiden kanssa. Idiootteja koko porukka, tytöt kunnon lehmiä ja pojat joko lapsellisia ääliöitä tai kovakouraisia itseään täynnä olevia kusipäitä.
Katsoin peiliin. Korsetti kiristi. Löysäsin vähän sen kiinnityksiä. Korsetti oli pakko olla, jos oli pakko olla jotain. Ja mun oli pakko. Kovin moni ei tiedäkään, miten hulluksi pojan saa kun pyydät että se kiristäis sun korsettia. Täs ois ollu taas yks syy mulle inhota itteäni. Mut mä en inhonnu. Mä nautin siitä. Joka kerta erilaiset lämpimät kädet haparoimassa selkää pitkin.
Just tollasilla tempuilla mä sain kaikki tytöt inhoamaan itteäni. Mua halveksittiin ja haukuttiin huoraksi. Ehkä mä nautin siitäkin, että ne oli kateellisia ja mustasukkasia. Mä olin sillon niiden yläpuolella. Ja vitut, mä osasin antaa samalla mitalla takasin. Mulla oli taito hankkiutua vaikeuksiin. Viime kerralla jäljet oli parantunu kaks viikkoa.
Just tollasilla korsettitempuilla mä sain kaikki pojat rakastumaan itteeni. Se oli... Ehkä mä leikin ihmisten kiintymyksellä. Mut elämä on yhtä peliä. Ja tuskin kukaan niistäkään on oikeesti tosissaan. En mä tosin tiedä. Mulla on varsinainen kokoelma pieniä söpöjä pehmoleluja, jotka mä oon saanu niiltä.
Kaikissa leffoissa joku miestennielijä-vamppi sitten lopulta rakastuu oikeesti ja toivottomasti siihen ulkomaalaiseen runoilijatyyppiin. Siihen joka puhuu huonoa englantia ja jolla on rasvainen musta tukka, kaidat kasvot ja seksikäs kolmen päivän sänki. Siihen jolla on vetoavat tummat koiranpennunsilmät.
Mä olen välinpitämätön. Mä en välitä. Välinpitämättömyys on oikeesti kaikkein pahinta. Ei se, että rakastaa onnellisesti tai tuntee kipua. Se, ettei tunne mitään. Että on välinpitämätön. Uskotteko, mä en oo välittäny yhdestäkään niistä. Ehkä ne pehmolelut on mulle vain voitonmerkkejä, niin että voisin taas rakastaa edes itseäni vähän enemmän.
Niin kuin taas tuli todistettua. Nyt yritän uskotella itselleni, että tästä vielä tulisi jotain. Että tästä löytyis oma koiranpennunsilmäinen mullekin. Oli siis taas yks tyyppi. Mä olin nähny sen aiemmin mun vanhassa koulussa. Ei mitenkään ihmeellinen kaveri, vähän outo, mutta ihan OK. Taisin saada siltä joskus pienen ruskean pehmonallen.
Mutta miksikö mä tätä kirjoitan? Kaikki alkoi siitä, kun toissa iltana näin sen tyypin lähiön bussipysäkillä. (...)
* * *
Semmoinen pätkä. Taisi kyllä jäädä sukelluksen sijasta enemmän pintaliidoksi. Mutta jatkakaa jos huvittaa. Ja pistäkää nyt edes pientä kommenttia nyt kun olette tänne asti jaksaneet lukea.
Kokeileva yritys sukeltaa itselleni vastakkaisen sukupuolen sielunmaisemaan. Tämä on myös yritys eräänlaisesta rinnakkaistarinasta; Tyttö joka myy itseään-tyngän nimihenkilö kuvattuna yhdessä vaihtoehtoisessa ensimmäisessä persoonassa. Minua kiinnostaa tietää, kuinka tässä yrityksessäni käy. Joten aloitetaan!
* * *
Mä inhosin itteäni. Katsoin peiliin. Se oli hieno peili, kokovartalopeili vaatekaapin ovessa, juuri sellainen mistä haaveillaan. Olisin halunnut laittaa lisää peilejä kattoon mun huoneen parisängyn yläpuolelle, sitten haave täydellisestä nuoren naisen huoneesta olisi ollut totta. Iso peili katossa sängyn yläpuolella, niin että voisi katsella silloin kun...
Katsoin peiliin. Katsoin itseäni silmiin. Tummanruskeisiin silmiin. Vaikka mulla oli valju olo, vaikka mä inhosin itseäni, niin mikään ei koskaan painanu mua niin alas, ettei olis pystyny kattomaan itseään silmiin. Siinä olikin ehkä mun perusongelma. Mä en koskaan oikeesti hävenny sitä mitä mä tein. Mä en menettäny itsekunnioitustani tai tuntenu katumusta niistä jutuista mitä mä tein ihmisille. Mä pystyin aina kattomaan itseäni silmiin.
Katsoin peiliin. Yhtäkkiä iskin silmää itselleni. Hymy pyrki väkisin esiin. Kohotin kulmakarvojani. Ne pitäisi taas pian nyppiä. Jouduin pidättämään tyrskähdystä, kun katsoin sitä ilmettä. Tunsin itseni mielipuoleksi. Tai pikemminkin idiootiksi, seisoskella nyt puoli yhdeksältä pimenevässä huoneessa alusvaatteisillaan ilvehtien omalle peilikuvalleen. Todella idioottimaista tarkemmin ajatellen. Mutta asioita ei saanut ajatella liian tarkkaan.
Voisin olla nyttenkin jossain kavereiden kanssa hengaamassa. Ja vitut. Kyllä se hengaaminen tiedettiin. Siideriä tai pussikaljaa tai jotain jonkun himassa tai jos ei himassa niin jossain asemalla. Mutta kyllä se oli ihan hauskaa. Tänään olisin kuitenkin ollut missä muualla tahansa mutta ei niiden kanssa. Idiootteja koko porukka, tytöt kunnon lehmiä ja pojat joko lapsellisia ääliöitä tai kovakouraisia itseään täynnä olevia kusipäitä.
Katsoin peiliin. Korsetti kiristi. Löysäsin vähän sen kiinnityksiä. Korsetti oli pakko olla, jos oli pakko olla jotain. Ja mun oli pakko. Kovin moni ei tiedäkään, miten hulluksi pojan saa kun pyydät että se kiristäis sun korsettia. Täs ois ollu taas yks syy mulle inhota itteäni. Mut mä en inhonnu. Mä nautin siitä. Joka kerta erilaiset lämpimät kädet haparoimassa selkää pitkin.
Just tollasilla tempuilla mä sain kaikki tytöt inhoamaan itteäni. Mua halveksittiin ja haukuttiin huoraksi. Ehkä mä nautin siitäkin, että ne oli kateellisia ja mustasukkasia. Mä olin sillon niiden yläpuolella. Ja vitut, mä osasin antaa samalla mitalla takasin. Mulla oli taito hankkiutua vaikeuksiin. Viime kerralla jäljet oli parantunu kaks viikkoa.
Just tollasilla korsettitempuilla mä sain kaikki pojat rakastumaan itteeni. Se oli... Ehkä mä leikin ihmisten kiintymyksellä. Mut elämä on yhtä peliä. Ja tuskin kukaan niistäkään on oikeesti tosissaan. En mä tosin tiedä. Mulla on varsinainen kokoelma pieniä söpöjä pehmoleluja, jotka mä oon saanu niiltä.
Kaikissa leffoissa joku miestennielijä-vamppi sitten lopulta rakastuu oikeesti ja toivottomasti siihen ulkomaalaiseen runoilijatyyppiin. Siihen joka puhuu huonoa englantia ja jolla on rasvainen musta tukka, kaidat kasvot ja seksikäs kolmen päivän sänki. Siihen jolla on vetoavat tummat koiranpennunsilmät.
Mä olen välinpitämätön. Mä en välitä. Välinpitämättömyys on oikeesti kaikkein pahinta. Ei se, että rakastaa onnellisesti tai tuntee kipua. Se, ettei tunne mitään. Että on välinpitämätön. Uskotteko, mä en oo välittäny yhdestäkään niistä. Ehkä ne pehmolelut on mulle vain voitonmerkkejä, niin että voisin taas rakastaa edes itseäni vähän enemmän.
Niin kuin taas tuli todistettua. Nyt yritän uskotella itselleni, että tästä vielä tulisi jotain. Että tästä löytyis oma koiranpennunsilmäinen mullekin. Oli siis taas yks tyyppi. Mä olin nähny sen aiemmin mun vanhassa koulussa. Ei mitenkään ihmeellinen kaveri, vähän outo, mutta ihan OK. Taisin saada siltä joskus pienen ruskean pehmonallen.
Mutta miksikö mä tätä kirjoitan? Kaikki alkoi siitä, kun toissa iltana näin sen tyypin lähiön bussipysäkillä. (...)
* * *
Semmoinen pätkä. Taisi kyllä jäädä sukelluksen sijasta enemmän pintaliidoksi. Mutta jatkakaa jos huvittaa. Ja pistäkää nyt edes pientä kommenttia nyt kun olette tänne asti jaksaneet lukea.
Vastaukset 8
Vanhimmat
no moi, mä en tiennytkään, et oot kirjotellu tänne juttuja.Ja vieläpä noin hyviä=)pitääpä kattoo, mitä muuta oot rustannu!joo, toi oli oikeesti hyvä.Sä osaat kuvailla nuita sun tarinoitas..[saisit kirjottaa mulle kyl joskus oman novellin..=)]no joo, mut mailaa taas.ja kivaa syksyn alkua=)
koska olet poika ja kirjoitat noin hyvin tytön arjesta. Aivan kuin yksi minun lähimmistä ystävistäni. Paitsi että hän nimen omaan esittää päällepäin tuollaista ja on sisältä melkein syvällinen.
Haaveilija eksyi tänne, vaihteeksi ennen koulunalkua (enkä minä mitään lintsaa...*hymy*).
Tuo oli itse asiassa hieno. Oikein hieno. Sanaleikkiä ja pientä leijumisleikkiä, siis tuolta hahmolta.Sen sinä olet tavoittanut, että kuinka helppoa on selitellä itselleen, että juttu on näin, eikä niin kuin se oikeasti on. "Yrittäkääpäs väittää vastaan!"
Muistaakseni itsekin kirjoittanut joskus jotakin samantapaista, samanlaisesta näkökulmasta, joka minulle on lähes yhtä vieras. Mutta siitä täytyy olla ainakin vuosi, kun heti ensihakemalla ei arkistoista löytynyt.
Mutta. Pitänee tästä raahautua junalle ja kouluun. Jatka sinä kirjoittamista, olet hyvä siinä.
Chapeau,olet tehnyt muhun vaikuttuksen sillä, olet todella hyvä kirjoittaja! Pidän sun kirjoitus tyylistäsi...
Etkö ole laittanut tänne kuin nuo kolme kirjoitusta?
Kirjoittelen itsekin tarinoita, mutta ne on ylensä fantasian ja salshin puolella...
Olet jätkä, vai kuinka?
Kauniita tarinoita, ihana kertomatyyli!
Ois kiva jos voisit vaikka joskus meilata...
[email protected]
Hauskaa jos tykkäsit. Joo, jotain kolmehan noita on tullut kai tänne laitettua. Toinen joo; olen jätkä.
Mailaan toki.
...lukea kaikki novellisi kun yhden erehdyin lukemaan. Tosi hyviä. Sulla on lahjoja, ja sen kyllä tiedät.
moi ajattelin ku luin tätä sun juttuu..kylläkin siit ku sä oot kirjottanu tän ni on aikaa:) mut ajattelin et voitaisko mailailla?!jos kirjoteltais vaik noveja toisille?
Tottakai aina voidaan mailailla. Itse tosin saatan vastailla hyvinkin epäsäännöllisesti ja kirjoittamistapaani monet saattavat pitää kuivana ja kankeana. Mutta jos kiinnostaa, niin osoite [email protected] on aina avoinna novellinpätkille ja muille. Että siitä vaan. ;)