Faarao suuttui. Hän ponnahti ylös divaaniltaan ja otti kolme jättiloikkaa kohti jykevän jalustan päällä seisovaa amforaa ja työnsi sen salin lattialle.
Kun palaset olivat lakanneet kierimästä pitkin viileä lattiakivetystä, Faarao tunsi olevansa taas kaiken keskipisteessä. Ja niin vahva että ajaisi joukkojensa etunenässä valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa takaa noita kuvatuksia jotka olivat Egyptin tiikerintaljassa sen syöpäläiset.
- Petturit! hän karjui kuin kivinen leijona.
Papisto ja muu sivistyneistö kuunteli Faaraon kivisessä salissa kaikuvaa ääntä avuttomana. He tiesivät kaikki mitä seuraisi siitä että Faarao menettäisi malttinsa, ja ryhtyisi ajamaan takaa tätä kansanosaa jolle jokin vieras jumala oli antanut maan jostakin toisaalta Egyptin valtapiiristä: Meret vyöryisivät Faaraon ja hänen sotajoukkojensa ylle ja hukuttaisivat hänet. Niin oli sanottu vieraiden jumalien pyhissä kirjoituksissa. Niissä oli loitsuttu ja manattu Egyptille sen loppu. Egyptin suuruuden ajat olisivat ohitse, ne kertoivat.
Myös Egyptin sivistyneistön oma suuruuskin kutistuisi Faaraon viimeisellä sydämenlyönnillä olemattomiin.
Ei ollut varaa katsoa ylen heidän outoja kirjoituksiaan, sillä kirjoitettu on aina pyhä asia, vaikka olisikin halpaa ivaa naapurusten kesken.
Hovinaiset ja narrit pakoilivat toinen toistensa taakse näkösuojaan. Nipistelivät toisiaan kauhuissaan ja yrittivät herätä yhdessä samasta painajaisesta. Tönivät toinen toistaan esiin ja pulisivat ilman sanoja toisilleen kädet tohkeissaan heiluen - kaikki he olivat vaiti kuin rotat jokirannanan kaislikossa. Heille kaikki oli kuin katastrofi ja maailmanloppu, joka heitä ei liikauttanut yhtään heidän sisimmästään.
Sillä heidän sisin maailmansa oli aivan liian pieni selvitäkseen elämän pyöränpuolissa edes puolta päivää.
Sotilaat seurasivat kaikkea sivusta tuntien miten veri heidänkin suonissaan alkoi virrata lamaannuksestaan, ote terävistä keihäistä lujentua, katseiden muuttua yhä kylmemmäksi kyetä katsomaan elämän hyvinvoivaa ja rasvaista, myskintuoksuista ja ylensyönyttä ilmapiiriä. He halusivat vaikeuksia ja kuumaa hiekkaa vaununpyöriensä alle, piiskaavaa aavikkotuulta kasvoilleen ja hiekkakirppuja lannevaatteensa alle - verta ja kärsimyksiä osakseen, kunniaa ja voittoja, ikuista kuolemaa.
Faaraon raivossa eli mahdollisuus päästä pois kaikesta tästä juonittelusta ja tekopyhyydestä, rakkauden lavasteista, ilosta tyhjänä humisevista käytävistä. Ja kohdata hänen rinnallaan paahtava aurinko ja pakoon hysteerisenä ja paniikissa säntäilevä vihollinen. Se oli heidän elämäänsä. Tämä oli kuolemaakin pahempaa. He purivat hampaitaan yhteen niin että ne narisivat typertyneessä salissa kuin Faaraon nälkäiset ja kaikkeen tyytymättömät kissat.
- Thotmes! Faarao huusi ylös kaukaiseen kattoon.
Thotmesta ei kuulunut eikä näkynyt. Kaikki vilkuilivat ympärilleen voimatta käsittää miten Faaraon käskyä ei toteltu oitis. Thotmes seivästettäisiin. Hänen lävitseen tungettaisiin keihäs ja hän roikkuisi sen varassa Theban porteilla niin kauan kuin kuolisi tuskiinsa.
Mitään ei tapahtunut. Faarao tuijotti salien perällä kaukaisuudessa himertäviä avoimia ovia ja näki autiomaan taivaan kääntyvän punertavaan hämärään johon pilkahteli pieniä jalokiviä kuin tähtiä.
Oletko sinäkin Thotmes pettänyt minut. Oletko sinä ottanut papyruksesi mukaan ja kadonnut yöhän kuin Horus? Miksi? Arpeni kutisevat ja vereni tekee minut hulluksi. Minun on saatava upottaa miekkani niihin kuvatuksiin, niihin saastaisiin koiriin jotka pillkkaavat Epyptin lakeja, ja Jumalan, Faaraon lakia. Mutta siihen minä tarvitsen sinut Thotmes oikeamielinen ja teräväkynäinen. Sinusta vuotaa mustetta papyrukselle enemmän kuin armeijani lyömästä vihollisesta vuotaa verta hiekkaan. Sinä sivallat yhdellä pyyhkäisyllä enemmän pois elämästä kuin minä pyyhkäisen kädelläni pois pöydältä.
Olen saattanut, Thotmes, olla sinua kohtaa julma, ylenkatseinen ja piittaamaton. Mutta minun on ensin ajateltava Egyptiä, sitten vasta sen kansalaisia, ja vasta viimeisenä minua itseäni.
Tälle sinä aina nauroit. Miten kehtasitkaan. Kuinka sinä voit nauraa minulle? Minulle joka olen jumalien jälkeläinen ja ikuinen kuin Pyramidien varjot kylmenevässä hiekkaerämaassa. Minun olisi pitänyt tappaa sinut jo aikaa sitten, Thotmes, mutta en voinut. Nyt on sekin jo kenties liian myöhäistä. Ja Egyptin suuri yö on alkamaisillaan.
Paikalle kiiruhtaa öljystä kiiltävä kaljupäiven pappi joka pitelee vaatettaan kuin olisi hajoamassa sen sisään, ja se olisi ainoa asia joka häntä pitää enää kasassa.
Pappi heittäytyy Faaraon valtavan hahmon eteen ja peittää kasvonsa käsiin. Hän voihkii ja itkee ja nyyhkyttää ja mutisee jotain josta kukaan ei saa mitään selvää. Faarao on raivosta suunniltaan. Hän heilauttaa kättään ja vartijat tempaisevat papin ylös lattialta. Papin kasvot ovat surun murtamat ja itkettyneet. Hän on oikeasti pois tolaltaan eikä vain tällaista näyttele.
Faarao tarkkaa miehen kasvoja, nähden niiden inhimillisyyden vastenmielisyyden. Se puistattaa häntä - heikkous, hauraus ja katoavaisuus.
- Niin? Faarao sanoo, yllättävän lempeästi.
- Oi Amon Ran kultainen kehrä ja Anubiksen pää ja vartalo. Minä, Enakhtos, viidennen sinetinvartijain siunattu pappi olen nähnyt Thotmesin. Tuon häneltä viestin.
Faaraon mielen valtaavat valtavat varjot ja niiden pimeydessä kiitävät riekaleiset pilvet kuin palavien talojen ruumiiden savu ja löyhkä. Häntä kouraisee kammottavan syvältä ja hän halusi itselleen tuolin alleen, mutta jäi tahdonvoimallaan seisomaan papin eteen kuin mitään ei olisi hänessä tapahtunutkaan.
Faarao tuijotti papin kädessä olevaa pergamenttikääröä uskaltamatta siihen tarttua. Hän voi pahoin ja tiesi mitä oli tulossa.
Lopulta hän tempaisi käärön papin kädestä.
Ja ajoi kaikki paitsi suuret nuubialaiset henkivartijansa ulos salista huitoen ja karjuen.
Nuubialaiset eivät puhuneet koskaan mitään. He tuijottivat eteensä kuin patsaat ja pitelivät käsissään pitkiä keihäitään. Olivatko he edes olemassa? Faarao eksyi ajatuksissaan ja piteli pergamenttikääröä kädessään kuin sanomaa tuonpuoleisesta.
Hän käveli ulos, suurelle parvekkeelle josta näkyi koko Theban jokiranta, valtava Niilin virta ja savujuovina kohoava elämä kaupungin sydämestä.
"Heippa! Mitä jätkä?....kirje alkoi ... ja jatkui: Mun pitää nyt lähteä hovista koska teillä siellä on niin kauheen tylsää ja te puhutte vaan ihan pöljiä asioita. Mä olen saanut jonkinlaisen valaistuksen. Ja lähtenyt Jutskujen kanssa luvattuun maahan. Olen ostanut Kipan ja Jermulkan ja olen iskenyt silmäni erääseen helvetin hyvännäköiseen böönaan. Sen nimi on Sayonara.
Ei mulla oo sua vastaan mitään, mutta teillä on niin halvatun latteet noi teidän jutut että päätin loistaa jossain muualla muin siellä pölyssä ja savussa.
Tee säkin samoin. Heitä se Faarao-tsydeemis hittoon ja tuu tänne niin mennään kalaan ja juodaan votkaa aamusta iltaan.
T: Thotmes."
Faarao tuijotti Niilille. Hyppäsi sitten yli kaiteen.
Kun palaset olivat lakanneet kierimästä pitkin viileä lattiakivetystä, Faarao tunsi olevansa taas kaiken keskipisteessä. Ja niin vahva että ajaisi joukkojensa etunenässä valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa takaa noita kuvatuksia jotka olivat Egyptin tiikerintaljassa sen syöpäläiset.
- Petturit! hän karjui kuin kivinen leijona.
Papisto ja muu sivistyneistö kuunteli Faaraon kivisessä salissa kaikuvaa ääntä avuttomana. He tiesivät kaikki mitä seuraisi siitä että Faarao menettäisi malttinsa, ja ryhtyisi ajamaan takaa tätä kansanosaa jolle jokin vieras jumala oli antanut maan jostakin toisaalta Egyptin valtapiiristä: Meret vyöryisivät Faaraon ja hänen sotajoukkojensa ylle ja hukuttaisivat hänet. Niin oli sanottu vieraiden jumalien pyhissä kirjoituksissa. Niissä oli loitsuttu ja manattu Egyptille sen loppu. Egyptin suuruuden ajat olisivat ohitse, ne kertoivat.
Myös Egyptin sivistyneistön oma suuruuskin kutistuisi Faaraon viimeisellä sydämenlyönnillä olemattomiin.
Ei ollut varaa katsoa ylen heidän outoja kirjoituksiaan, sillä kirjoitettu on aina pyhä asia, vaikka olisikin halpaa ivaa naapurusten kesken.
Hovinaiset ja narrit pakoilivat toinen toistensa taakse näkösuojaan. Nipistelivät toisiaan kauhuissaan ja yrittivät herätä yhdessä samasta painajaisesta. Tönivät toinen toistaan esiin ja pulisivat ilman sanoja toisilleen kädet tohkeissaan heiluen - kaikki he olivat vaiti kuin rotat jokirannanan kaislikossa. Heille kaikki oli kuin katastrofi ja maailmanloppu, joka heitä ei liikauttanut yhtään heidän sisimmästään.
Sillä heidän sisin maailmansa oli aivan liian pieni selvitäkseen elämän pyöränpuolissa edes puolta päivää.
Sotilaat seurasivat kaikkea sivusta tuntien miten veri heidänkin suonissaan alkoi virrata lamaannuksestaan, ote terävistä keihäistä lujentua, katseiden muuttua yhä kylmemmäksi kyetä katsomaan elämän hyvinvoivaa ja rasvaista, myskintuoksuista ja ylensyönyttä ilmapiiriä. He halusivat vaikeuksia ja kuumaa hiekkaa vaununpyöriensä alle, piiskaavaa aavikkotuulta kasvoilleen ja hiekkakirppuja lannevaatteensa alle - verta ja kärsimyksiä osakseen, kunniaa ja voittoja, ikuista kuolemaa.
Faaraon raivossa eli mahdollisuus päästä pois kaikesta tästä juonittelusta ja tekopyhyydestä, rakkauden lavasteista, ilosta tyhjänä humisevista käytävistä. Ja kohdata hänen rinnallaan paahtava aurinko ja pakoon hysteerisenä ja paniikissa säntäilevä vihollinen. Se oli heidän elämäänsä. Tämä oli kuolemaakin pahempaa. He purivat hampaitaan yhteen niin että ne narisivat typertyneessä salissa kuin Faaraon nälkäiset ja kaikkeen tyytymättömät kissat.
- Thotmes! Faarao huusi ylös kaukaiseen kattoon.
Thotmesta ei kuulunut eikä näkynyt. Kaikki vilkuilivat ympärilleen voimatta käsittää miten Faaraon käskyä ei toteltu oitis. Thotmes seivästettäisiin. Hänen lävitseen tungettaisiin keihäs ja hän roikkuisi sen varassa Theban porteilla niin kauan kuin kuolisi tuskiinsa.
Mitään ei tapahtunut. Faarao tuijotti salien perällä kaukaisuudessa himertäviä avoimia ovia ja näki autiomaan taivaan kääntyvän punertavaan hämärään johon pilkahteli pieniä jalokiviä kuin tähtiä.
Oletko sinäkin Thotmes pettänyt minut. Oletko sinä ottanut papyruksesi mukaan ja kadonnut yöhän kuin Horus? Miksi? Arpeni kutisevat ja vereni tekee minut hulluksi. Minun on saatava upottaa miekkani niihin kuvatuksiin, niihin saastaisiin koiriin jotka pillkkaavat Epyptin lakeja, ja Jumalan, Faaraon lakia. Mutta siihen minä tarvitsen sinut Thotmes oikeamielinen ja teräväkynäinen. Sinusta vuotaa mustetta papyrukselle enemmän kuin armeijani lyömästä vihollisesta vuotaa verta hiekkaan. Sinä sivallat yhdellä pyyhkäisyllä enemmän pois elämästä kuin minä pyyhkäisen kädelläni pois pöydältä.
Olen saattanut, Thotmes, olla sinua kohtaa julma, ylenkatseinen ja piittaamaton. Mutta minun on ensin ajateltava Egyptiä, sitten vasta sen kansalaisia, ja vasta viimeisenä minua itseäni.
Tälle sinä aina nauroit. Miten kehtasitkaan. Kuinka sinä voit nauraa minulle? Minulle joka olen jumalien jälkeläinen ja ikuinen kuin Pyramidien varjot kylmenevässä hiekkaerämaassa. Minun olisi pitänyt tappaa sinut jo aikaa sitten, Thotmes, mutta en voinut. Nyt on sekin jo kenties liian myöhäistä. Ja Egyptin suuri yö on alkamaisillaan.
Paikalle kiiruhtaa öljystä kiiltävä kaljupäiven pappi joka pitelee vaatettaan kuin olisi hajoamassa sen sisään, ja se olisi ainoa asia joka häntä pitää enää kasassa.
Pappi heittäytyy Faaraon valtavan hahmon eteen ja peittää kasvonsa käsiin. Hän voihkii ja itkee ja nyyhkyttää ja mutisee jotain josta kukaan ei saa mitään selvää. Faarao on raivosta suunniltaan. Hän heilauttaa kättään ja vartijat tempaisevat papin ylös lattialta. Papin kasvot ovat surun murtamat ja itkettyneet. Hän on oikeasti pois tolaltaan eikä vain tällaista näyttele.
Faarao tarkkaa miehen kasvoja, nähden niiden inhimillisyyden vastenmielisyyden. Se puistattaa häntä - heikkous, hauraus ja katoavaisuus.
- Niin? Faarao sanoo, yllättävän lempeästi.
- Oi Amon Ran kultainen kehrä ja Anubiksen pää ja vartalo. Minä, Enakhtos, viidennen sinetinvartijain siunattu pappi olen nähnyt Thotmesin. Tuon häneltä viestin.
Faaraon mielen valtaavat valtavat varjot ja niiden pimeydessä kiitävät riekaleiset pilvet kuin palavien talojen ruumiiden savu ja löyhkä. Häntä kouraisee kammottavan syvältä ja hän halusi itselleen tuolin alleen, mutta jäi tahdonvoimallaan seisomaan papin eteen kuin mitään ei olisi hänessä tapahtunutkaan.
Faarao tuijotti papin kädessä olevaa pergamenttikääröä uskaltamatta siihen tarttua. Hän voi pahoin ja tiesi mitä oli tulossa.
Lopulta hän tempaisi käärön papin kädestä.
Ja ajoi kaikki paitsi suuret nuubialaiset henkivartijansa ulos salista huitoen ja karjuen.
Nuubialaiset eivät puhuneet koskaan mitään. He tuijottivat eteensä kuin patsaat ja pitelivät käsissään pitkiä keihäitään. Olivatko he edes olemassa? Faarao eksyi ajatuksissaan ja piteli pergamenttikääröä kädessään kuin sanomaa tuonpuoleisesta.
Hän käveli ulos, suurelle parvekkeelle josta näkyi koko Theban jokiranta, valtava Niilin virta ja savujuovina kohoava elämä kaupungin sydämestä.
"Heippa! Mitä jätkä?....kirje alkoi ... ja jatkui: Mun pitää nyt lähteä hovista koska teillä siellä on niin kauheen tylsää ja te puhutte vaan ihan pöljiä asioita. Mä olen saanut jonkinlaisen valaistuksen. Ja lähtenyt Jutskujen kanssa luvattuun maahan. Olen ostanut Kipan ja Jermulkan ja olen iskenyt silmäni erääseen helvetin hyvännäköiseen böönaan. Sen nimi on Sayonara.
Ei mulla oo sua vastaan mitään, mutta teillä on niin halvatun latteet noi teidän jutut että päätin loistaa jossain muualla muin siellä pölyssä ja savussa.
Tee säkin samoin. Heitä se Faarao-tsydeemis hittoon ja tuu tänne niin mennään kalaan ja juodaan votkaa aamusta iltaan.
T: Thotmes."
Faarao tuijotti Niilille. Hyppäsi sitten yli kaiteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tässähän ratkeaa liitoksissaan itse Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, kun tämä tarina lähtee jyräämään. Autenttinen miljöö leivotaan selvällä egyptologin asiantuntemuksella ja yksityiskohtiin on paneuduttu. Egyptin historiallinen tuho on kuvattu uimalla henkilöiden liiveihin, kuin oltaisiin elävien egyptiläisten ihon alla.
Lievä henkilöpalvonta kohdistuu tekstissä Faaraoon. Alamaiset kuvataan vellovaksi massaksi lukuun ottamatta faaraon uskollista toveria Thotmesia. Näin on CFC valinnut vähän poliittisesti arveluttavan näkökulman tähän historialliseen novelliin. Vain arvaamaton loppu pelastaa tämän hieman oikeistolaisuuteen vivahtavan historiankuvauksen. Armottoman sotaiseksi on kuvattu Faaraon elämä aivan kuin historia olisi pelkkää peitsen vääntämistä ja tulikiven katkuisia kanuunanlaukaisuja.
Sinällään järisyttävin kielikuvin on kuvattu Faaraon ja Thotmesin ystävyys. Vai mitä sanotte näistä sanakäänteistä:
” Oletko sinäkin Thotmes pettänyt minut. Oletko sinä ottanut papyruksesi mukaan ja kadonnut yöhän kuin Horus? Miksi? Arpeni kutisevat ja vereni tekee minut hulluksi. Minun on saatava upottaa miekkani niihin kuvatuksiin, niihin saastaisiin koiriin jotka pillkkaavat Epyptin lakeja, ja Jumalan, Faaraon lakia. Mutta siihen minä tarvitsen sinut Thotmes oikeamielinen ja teräväkynäinen. Sinusta vuotaa mustetta papyrukselle enemmän kuin armeijani lyömästä vihollisesta vuotaa verta hiekkaan. Sinä sivallat yhdellä pyyhkäisyllä enemmän pois elämästä kuin minä pyyhkäisen kädelläni pois pöydältä.”
Tässä kirjailija kukkii ja paljastaa itsestään poeettisen genuksen. Ystävyys on kuvattu kirjalliseksi aktiksi, jossa faarao lakkaisi olemasta ilman ystävän kynää. Mikä eksistentiaalinen ulottuvuus piirtyykään ystävyyden ja kirjoituksen kiasmasta!
Lopussa toiminta juoksuttaa lukijaa kohti yllättävää ja lähes katarttista loppua Thotmesin viestin tuojana on kuinka ollakaan pappi, jonka alhaisuus kuvataan räväköin sanakääntein. Thotmesin kirje avataan tekstiin ja sen modernius hämmentää paatuneimmankin lukijan. Thotmes paljastuu kirjeessä perusjätkäksi, joka on ilmeisen selvästi jättänyt taakseen faaraoiden hovielämän rutikuivan tylsyyden. Böönät pyörii nyt Thotmesin ympärillä ja tajunta on laajennettu uudella bonsen-lampulla. Thotmes kutsuu faaraon vodulle ja kalalle ja faaraon hyppää yli laidan. Hyppäsikö faarao kuolemaan vai uiko rantaan ja pääsi särpimään viinaksia kirjurinsa kanssa? Loppuun tiivistynyt jännitys jättää lukijan kärvistelemään tulisille hiilille.
Mulla on mennyt vähän aikaa sivistyssanakirjaa selaillessa. Kirotun hämärästä kirjasta ei tuota Bonsen-valoa oikein löydy, mutta tämäkin ongelma ratkesi kun sytytin lampun.
Sähän olet uhrannut vastaukseesi valtavasti vaivaa. Olen suorastaan hämminköitynyt?
Eniten mua lämmittää tämä:
"Tässä kirjailija kukkii ja paljastaa itsestään poeettisen genuksen. Ystävyys on kuvattu kirjalliseksi aktiksi, jossa faarao lakkaisi olemasta ilman ystävän kynää. Mikä eksistentiaalinen ulottuvuus piirtyykään ystävyyden ja kirjoituksen kiasmasta!"
...Kumpa oppisi ilmaisemaan asiat noin hienosti :o
Ai, hitsi, jota kuinkin boheemiuden riivaamana jyrään sanoja ja hyvä kun en sentään bonsai-lampuksi ristinyt bunsen-lamppua. :-)
Ei tässä näin pitänyt käydä, että arvostelua/palautetta lähdetään siteeraamaan ja vielä kehumaan, mutta kiitos siitä :-) Ei ollut siis tarkoitus yrittää nousta tekstisi ylitse.:-)
Mulle on aina jäänyt mysteeriksi sellaisien länsimaisien ihmisten sielunelämä jotka nyppivät kynsisaksilla minipuuta suurella ikkunalaudallaan.
Mutta jos sitä ajattelee niin - olematta sellainen ihminen - että kuvittelisi olevansa sellainen ihminen, niin voisiko silloin olla hetken sellainen ihminen?
Tämä minua suuresti kiinnostaa; suuremmin kuin Bonsaijoulukuusi.
Koska olen kirjoittamisen alalla aivan noviisi, niin en suinkaan voinut tietää että arvostelun siteeraus ja ylistys on jotenkin 'outoa'.
Olen itse aina yrittänyt puraista sekä lyövää että silittävää kättä kaikilla hampaillani.