Milloin on toisen lapsen aika... Voivoi haluaisinkohan talvi- vai kesävauvan... Ja mitä lie muuta typerää sitä ihmiset viitsivätkin...
Itselläni on hyvin selvää ollut se, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan.
Minulla on lapsi, pian 4-vuotias ihana poika. 2 vuotta minä joka ikinen kuukausi ostin sen raskaustestin, kun aina oli menkat myöhässä ja toivonkipinä. Menkat oli myöhässä viikkoja ja sitten ajattelin, että NYT - mutta joka ikinen kerta, kun testin olin tehnyt ja huomannut sen näyttävän negatiivista... seuraavana aamuna sain huomata, että menkat alkoi... Helvetti että vihasin niitä menkkoja silloin enemmän kuin koskaan! 2 helvetin pitkää vuotta jaksoin toivoa ja yrittää, mutta sitten luovutin. Tuli muuta ajattelemista, vaihdoin työpaikkaa jne, tuli muuta ajattelemista. Sitten taas kerran oli menkat ollut myöhässä, en vaan viitsinyt ostaa testiä ja pettyä jälleen. Mutta ostin kuitenkin kun ei menkkoja vaan kuulunut. Tein testin enkä tuntenut ollenkaan pakottavaa tarvetta katsoa testin tulosta ja kun katsoin vihdoin.... OLIN RASKAANA! IHANAA!
Ja niin meille syntyi ihana, suloinen, rakas pieni poika.
Nyt 4 vuotta myöhemmin istun tässä, luen kirjoituksia vauvakuumeesta, odotuksesta, toivosta ja epätoivosta ja ajattelen, että miksi en minäkin jotain kirjoittaisi.
Tänä vuonna olen ollut raskaana 2 kertaa. Yhtä monta kertaa olen ollut tänä vuonna kaavinnassa. En siksi, että olisin sitä itse halunnut, vaan koska molemmilla kerroilla olen saanut keskenmenon... Tällä kerralla tulin raskaaksi helposti, mutta juuri kun olisin ollut pian neljännellä kuulla, aloin vuotaa vähän verta ja menin varmuuden vuoksi sairaalan, jossa sain ultran jälkeen kuulla, että elonmerkkejä ei löydy ja että täytyy tehdä kaavinta. Voi helvetti! Päätin, että kestän tämän ja yhdessä ihanan mieheni tukemana sen jotenkin kestinkin. Lääkäri lohdutti, että heti vaan uutta tekemään. Ja niimpä emme käyttäneet ehkäisyä, ja tulin uudelleen raskaaksi pian keskenmenon jälkeen (välissä oli yhdet menkat, niinkuin lääkäri sanoi). Tällä kertaa luulin kaiken olevan hyvin, olinhan juuri torstaina käynyt neuvolalääkärillä joka sanoi niin. Olin melkein viikolla 13. ja menin seulontaultraan.
Siellä näin ihanan täydellisen vauvan. Mutta lääkäri huokaili ja sanoi, ettei kohdussa näytä olevan kaikki hyvin. Hän näytti, että katsopas tuossa on ihka oikea vauva, mutta kun sillä vauvalla ei ole sydänääntä. Ja tuossa taas on möykky, joka on yrittänyt tulla vauvaksi. Mola-epäily tjtn... Osastolle... kaavintaan... olen pahoillani... onko jotain kysyttävää....
HELVETTI! MIKSI! Minkä helvetin takia? Ei... eipä taida olla kysyttävää... en ymmärrä tätä... juu haluan mennä kotona käymään... täytyy töihinkin mennä jotain selittämään... enkö saisi jotain lappua työpaikalleni, kun lähdin sieltä kesken... ai en vielä... ai osastolta vasta sitten... no... ei siinä auta kun mennä selittämään itse sitten vaan....
Sitten ulos tutkimushuoneesta... vieressä synnytyssaleja... odotushuoneeseen... pystymahaisia naisia... apua pakko päästä täältä pois... mä en kestä... mä hajoon!!! Vessa! Sinne!!! Armotonta itkua, sekopäistä oloa, tyhjää tunnetta... ÄITI! Minä aikuinen nainen otin ja soitin äidille! Äiti itkee puhelimessa kanssani. Mieheni! Hän ei tiedä mitä tehdä, mitä sanoa.... Hän sanoo lähtevänsä töistä ja vievänsä minut kotiin... TYÖ! Hyvänen aika, minun täytyy mennä työpaikalleni takaisin hakemaan tavarani, sulkemaan koneeni, selittämään pomolleni... (työskentelen sairaalalla)... Ryhdistäydyn jotenkin.. kävelen labran kautta työpaikalleni... pomo näkee, ja kysyy mikä hätänä... Työkaverit kääntyvät.. sanovat, missä olin... pomo ymmärtää ja ottaa syleilyynsä (nainen)...
Saan olla kotona pari tuntia ja sitten illalla takaisin sairaalaan. Ultra ja saan saman diagnoosin. Aamulla kaavinta. Sanon meneväni kotiin yöksi, tänne en jää itkemään. Haluan mieheni kainaloon, haluan olla rauhassa. Saan luvan.
Aamulla menen osastolle... siellä on vauvoja ja pystymahaisia äitejä ja... ei helvetti tulkaa nyt jo antamaan mulle se huone! Mä hajoon ihan kohta!
Vihdoin saan huoneen...ei en halua puhua kenellekään, haluan olla yksin... selvä, esilääkitys... juu pian päästään.. klo 0n 7 aamulla... koitan lukea kirjaa, mutta en voi kuin itkeä. Jostain kuuluu vauvan itkua. Itken vielä enemmän. Nukahdan. Klo 8... vatsaani tulee kouristus ja herään. Sattuu.. jotain pulpahti sängylle... VERTA! Aivan tajuton määrä verta! Mitä helvettiä tämä on? Soitan kelloa. Ei ketään. Soitan vielä kelloa. Lattia on aivan veressä ja verta valuu jalkojani pitkin ja hoitaja tulee huoneeseen ja kysyy mikä on? Voi helvetin idiootti etkö näe, mähän vuodan kuiviin! Ja mitä helvettiä tämä on? Miksi ette kertonut, että tässä käy näin? Miks ette käskenyt laittamaan sidettä? Mitä helvettiä? Vaikka tämä on toinen keskenmeno, niin viimeks en saanut esilääkettä, etkö lukenut mun papereita? Viimeks vaan nukutettiin ja sillä selvä! .. laajustan vessaan, käytävällä remonttimiehiä, jotka näkee kuinka jalkanikin ovat veressä. Hävettää, mutta en välitä edes siitä. Valun puoli tuntia vessassa verta. Pesen itseni, vaihdan alushousut ja rätin housuuni. Mahakipu hellittää ja menen sänkyyn. Nukahdan... Klo ties mitä herään taas, sattuu ja taas tulee verta, taas istun vessassa ja verta tulee kuin suihkusta. Vessa on veressä ja kukaan ei tule auttamaan vaikka soitan. Siivooja tulee, voi jumalauta voisin vaikka tehdä täällä kuolemaa ja siivooja tulee. Pyydän housuja ja apua veren siivoamisessa. Sattuu, hävettää, heikottaa, itkettää... Mä valutan lastani... kahta lastani täällä, ettekö perkeleet ymmärrä???
Tätä jatkuu kolmeen asti. Sitten vihdoin pääsen saliin. Sanon, että olen vuotanut jo niin kuiviin, että ihme jos siellä enää mitään kaavittavaa on. Täällä löytyy ymmärtäväisiä hoitajia. Ensin ovat vähän kylmiä, sitten lukevat vanhan nukutuspaperin ja näkevät, että pari kuukautta sitten oli keskenmeno myös. Häpeävät, ottavat osaa ja lässyttävät kuin lapselle.
Itse saan kavuta leikkuupöydälle ja jalkojani aletaan sitoa. Helvetti nukuttaisivat ensin, ei kuule kiinnosta tässä jalat levällään olla. Nyt mun lapset lähtee...älkää ottako niitä pois... mä en kestä tätä... missä mun mieheni on... mä haluan mun mieheni.... nukutus...
Kuka herätti? Mä halusin vielä nukkua! Osastolle takaisin. Koska kotiin, mä haluan pois täältä. Soitan miehelleni, että tulee, mä haluun kotiin. Sanon, että paperit kuntoon, mä lähden nyt. Ei... ei mua heikota (hiki valuu selkää myöten, jalat vapisee), ihan on hyvä olo... (ja paskat mä pyörryn kohta tähän jos en nyt pääse istumaan jo)..
Enempää en viitti tarinaa jatkaa. Keskenmeno on helvetin kamala asia.
Toivottavasti te, jotka luulette, että lapsia voi suunnitellusti tehdä silloin kun se itelle sopii, toivottavasti luitte tämän ja ymmärsitte edes jotakin. Mä olen sentään niin onnekas, että mulla on yksi lapsi edes. Miettikää niitä, jotka ei saa omaa lasta ikinä.
Itselläni on hyvin selvää ollut se, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan.
Minulla on lapsi, pian 4-vuotias ihana poika. 2 vuotta minä joka ikinen kuukausi ostin sen raskaustestin, kun aina oli menkat myöhässä ja toivonkipinä. Menkat oli myöhässä viikkoja ja sitten ajattelin, että NYT - mutta joka ikinen kerta, kun testin olin tehnyt ja huomannut sen näyttävän negatiivista... seuraavana aamuna sain huomata, että menkat alkoi... Helvetti että vihasin niitä menkkoja silloin enemmän kuin koskaan! 2 helvetin pitkää vuotta jaksoin toivoa ja yrittää, mutta sitten luovutin. Tuli muuta ajattelemista, vaihdoin työpaikkaa jne, tuli muuta ajattelemista. Sitten taas kerran oli menkat ollut myöhässä, en vaan viitsinyt ostaa testiä ja pettyä jälleen. Mutta ostin kuitenkin kun ei menkkoja vaan kuulunut. Tein testin enkä tuntenut ollenkaan pakottavaa tarvetta katsoa testin tulosta ja kun katsoin vihdoin.... OLIN RASKAANA! IHANAA!
Ja niin meille syntyi ihana, suloinen, rakas pieni poika.
Nyt 4 vuotta myöhemmin istun tässä, luen kirjoituksia vauvakuumeesta, odotuksesta, toivosta ja epätoivosta ja ajattelen, että miksi en minäkin jotain kirjoittaisi.
Tänä vuonna olen ollut raskaana 2 kertaa. Yhtä monta kertaa olen ollut tänä vuonna kaavinnassa. En siksi, että olisin sitä itse halunnut, vaan koska molemmilla kerroilla olen saanut keskenmenon... Tällä kerralla tulin raskaaksi helposti, mutta juuri kun olisin ollut pian neljännellä kuulla, aloin vuotaa vähän verta ja menin varmuuden vuoksi sairaalan, jossa sain ultran jälkeen kuulla, että elonmerkkejä ei löydy ja että täytyy tehdä kaavinta. Voi helvetti! Päätin, että kestän tämän ja yhdessä ihanan mieheni tukemana sen jotenkin kestinkin. Lääkäri lohdutti, että heti vaan uutta tekemään. Ja niimpä emme käyttäneet ehkäisyä, ja tulin uudelleen raskaaksi pian keskenmenon jälkeen (välissä oli yhdet menkat, niinkuin lääkäri sanoi). Tällä kertaa luulin kaiken olevan hyvin, olinhan juuri torstaina käynyt neuvolalääkärillä joka sanoi niin. Olin melkein viikolla 13. ja menin seulontaultraan.
Siellä näin ihanan täydellisen vauvan. Mutta lääkäri huokaili ja sanoi, ettei kohdussa näytä olevan kaikki hyvin. Hän näytti, että katsopas tuossa on ihka oikea vauva, mutta kun sillä vauvalla ei ole sydänääntä. Ja tuossa taas on möykky, joka on yrittänyt tulla vauvaksi. Mola-epäily tjtn... Osastolle... kaavintaan... olen pahoillani... onko jotain kysyttävää....
HELVETTI! MIKSI! Minkä helvetin takia? Ei... eipä taida olla kysyttävää... en ymmärrä tätä... juu haluan mennä kotona käymään... täytyy töihinkin mennä jotain selittämään... enkö saisi jotain lappua työpaikalleni, kun lähdin sieltä kesken... ai en vielä... ai osastolta vasta sitten... no... ei siinä auta kun mennä selittämään itse sitten vaan....
Sitten ulos tutkimushuoneesta... vieressä synnytyssaleja... odotushuoneeseen... pystymahaisia naisia... apua pakko päästä täältä pois... mä en kestä... mä hajoon!!! Vessa! Sinne!!! Armotonta itkua, sekopäistä oloa, tyhjää tunnetta... ÄITI! Minä aikuinen nainen otin ja soitin äidille! Äiti itkee puhelimessa kanssani. Mieheni! Hän ei tiedä mitä tehdä, mitä sanoa.... Hän sanoo lähtevänsä töistä ja vievänsä minut kotiin... TYÖ! Hyvänen aika, minun täytyy mennä työpaikalleni takaisin hakemaan tavarani, sulkemaan koneeni, selittämään pomolleni... (työskentelen sairaalalla)... Ryhdistäydyn jotenkin.. kävelen labran kautta työpaikalleni... pomo näkee, ja kysyy mikä hätänä... Työkaverit kääntyvät.. sanovat, missä olin... pomo ymmärtää ja ottaa syleilyynsä (nainen)...
Saan olla kotona pari tuntia ja sitten illalla takaisin sairaalaan. Ultra ja saan saman diagnoosin. Aamulla kaavinta. Sanon meneväni kotiin yöksi, tänne en jää itkemään. Haluan mieheni kainaloon, haluan olla rauhassa. Saan luvan.
Aamulla menen osastolle... siellä on vauvoja ja pystymahaisia äitejä ja... ei helvetti tulkaa nyt jo antamaan mulle se huone! Mä hajoon ihan kohta!
Vihdoin saan huoneen...ei en halua puhua kenellekään, haluan olla yksin... selvä, esilääkitys... juu pian päästään.. klo 0n 7 aamulla... koitan lukea kirjaa, mutta en voi kuin itkeä. Jostain kuuluu vauvan itkua. Itken vielä enemmän. Nukahdan. Klo 8... vatsaani tulee kouristus ja herään. Sattuu.. jotain pulpahti sängylle... VERTA! Aivan tajuton määrä verta! Mitä helvettiä tämä on? Soitan kelloa. Ei ketään. Soitan vielä kelloa. Lattia on aivan veressä ja verta valuu jalkojani pitkin ja hoitaja tulee huoneeseen ja kysyy mikä on? Voi helvetin idiootti etkö näe, mähän vuodan kuiviin! Ja mitä helvettiä tämä on? Miksi ette kertonut, että tässä käy näin? Miks ette käskenyt laittamaan sidettä? Mitä helvettiä? Vaikka tämä on toinen keskenmeno, niin viimeks en saanut esilääkettä, etkö lukenut mun papereita? Viimeks vaan nukutettiin ja sillä selvä! .. laajustan vessaan, käytävällä remonttimiehiä, jotka näkee kuinka jalkanikin ovat veressä. Hävettää, mutta en välitä edes siitä. Valun puoli tuntia vessassa verta. Pesen itseni, vaihdan alushousut ja rätin housuuni. Mahakipu hellittää ja menen sänkyyn. Nukahdan... Klo ties mitä herään taas, sattuu ja taas tulee verta, taas istun vessassa ja verta tulee kuin suihkusta. Vessa on veressä ja kukaan ei tule auttamaan vaikka soitan. Siivooja tulee, voi jumalauta voisin vaikka tehdä täällä kuolemaa ja siivooja tulee. Pyydän housuja ja apua veren siivoamisessa. Sattuu, hävettää, heikottaa, itkettää... Mä valutan lastani... kahta lastani täällä, ettekö perkeleet ymmärrä???
Tätä jatkuu kolmeen asti. Sitten vihdoin pääsen saliin. Sanon, että olen vuotanut jo niin kuiviin, että ihme jos siellä enää mitään kaavittavaa on. Täällä löytyy ymmärtäväisiä hoitajia. Ensin ovat vähän kylmiä, sitten lukevat vanhan nukutuspaperin ja näkevät, että pari kuukautta sitten oli keskenmeno myös. Häpeävät, ottavat osaa ja lässyttävät kuin lapselle.
Itse saan kavuta leikkuupöydälle ja jalkojani aletaan sitoa. Helvetti nukuttaisivat ensin, ei kuule kiinnosta tässä jalat levällään olla. Nyt mun lapset lähtee...älkää ottako niitä pois... mä en kestä tätä... missä mun mieheni on... mä haluan mun mieheni.... nukutus...
Kuka herätti? Mä halusin vielä nukkua! Osastolle takaisin. Koska kotiin, mä haluan pois täältä. Soitan miehelleni, että tulee, mä haluun kotiin. Sanon, että paperit kuntoon, mä lähden nyt. Ei... ei mua heikota (hiki valuu selkää myöten, jalat vapisee), ihan on hyvä olo... (ja paskat mä pyörryn kohta tähän jos en nyt pääse istumaan jo)..
Enempää en viitti tarinaa jatkaa. Keskenmeno on helvetin kamala asia.
Toivottavasti te, jotka luulette, että lapsia voi suunnitellusti tehdä silloin kun se itelle sopii, toivottavasti luitte tämän ja ymmärsitte edes jotakin. Mä olen sentään niin onnekas, että mulla on yksi lapsi edes. Miettikää niitä, jotka ei saa omaa lasta ikinä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Menin aivan sanattomaksi. Kertomuksesi varmasti herättää ajatuksia jokaisessa lukijassa. Kiitos, että jaoit kokemuksesi muiden kanssa.
Voimia syksyyn sinulle ja perheellesi. Nauttikaa toisistanne.
Vetää hiljaiseksi ensiodottaja (viikkoja 6)...
kiitos muistutuksesta. paljon on kiitollisena otettava vastaan...
haleja ja jaksamista
nainen ja tyllerö. Kiva, että joku edes luki ajatuksella pitkän paatokseni. Kirjoitin sen ehkä eniten purkaakseni sisintäni, mutta myös toivoen, että herättäisi hiukan ajatuksia niissäkin ihmisissä, jotka pitävät kaikkea itsestäänselvänä.
Onneksi olen luonteeltani vahva, mutta sekään vahvuus ei olisi riittänyt ilman iki-ihanaa aviomiestäni. Yhdessä on tämäkin kestetty. Myönnettäköön, että välillä olen katkera ja haikea, enkä voi olla ajattelematta kolmea vauvaa, jonka menetin (joku sanoo nyt ettei ne olleet vauvoja, mutta kyllä oli!) ja aivan varmasti aina tämä pysyy mielessä, mutta elämä jatkuu. Niin se vain menee.
Nyt elellään parhaillaan taas sitä toivon aikaa, että josko olisi napannut... ja jos niin onnellisesti on käynyt, täytyy mieli kirkkaana osata nauttia jokaisesta hetkestä, rohkeasti, ei saa ajatella pahinta. Niin olen tehnyt, enkä ole sitä katunut yhtään. Muuten tuntuisi, että olisi menettänyt vielä enemmän, jos ei olisi osannut nauttia siitä onnen tunteesta mitä vauvan odotus tuo tullessaan.
Onnea tyllerölle odotuksessa. Kaikki menee aivan varmasti hyvin. Niin on päätettävä itsensä kanssa. Pelätä ei saa.