Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Ei ole nytkään. Mutta ajatus lapsesta on kuitenkin mielessä usein. Olisiko tyhmää harkita adoptiota tällaisessa tilanteessa? Muut puitteet lienevät kunnossa. Mutta, miten voi olla varma, että haluaa jotakin, josta ei ole mitään kokemusta, eihän silloin voi tietää, mistä on kyse ja mitä oikein on haluamassa? Entä jos jokin menisikin pieleen?
Kaipaisin mielipiteitä
Ollako vaiko eikö olla
5469
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkä se sitten on itsetutkiskelun paikka.
Kyllähän se ensin pitää haluta ja ottaa selvää asioista. Harkitahan saa tietenkin ilman riittävää syytäkin.
Monikin asia yleensä menee pieleen, mutta niinhän aina elämässä.
..sitten tietää kun lapsen tosissaan haluaa.
Miettiä kyllä kannattaa haluaako vauvan vai lapsen.
Tarkoitan, että vauvathan ovat niin suloisia, että, mutta pitää ottaa huomioon seuraavat 18-vuotta jonka olet hänestä vastuussa. Eikä lapsi sittenkään mihinkään katoa, se on elämän mittainen suhde.
Jaksatko kaikki vaiheet mitä lapsi käy läpi, voi tulla vaikka mitä eteen.
Siinähän kyllä kasvaa itsekin jos kykenee, jotkut eivät kykene, varsinkaan vaikeina aikoina.
Kuulosti varmaan pelottelulta, mutta ihan realismia tää on.
Toisaalta lapsi antaa niin paljon, että vaikeat ajat tuppaavat unohtumaan.
Kunnes tulee jotain muuta.
Jos on valmis siihen, ettei kuvittele elämän menevän aina suunnitelmien mukaan niin miksei.
Eihän elämä ilman lastakaa piirrustusten mukaan mene.
Mun mielestä sun kannattaa vielä harkita, et tunnu aivan varmalta vielä.
Mutta sitten kun tuntuu: onnea matkaan!
Itse asiassa ne seuraavat 18 (ja yli) vuotta minusta ovat "suloisemmat" (täysin väärä adjektiivi tosin) kuin ne vauvavuodet. Adoptiossakaan en välttämättä olisi haluamassa ihan vauvaa, vaan esim. n. 2vuotiasta lasta.
Ei se jaksaminen tunnu ongelmalta, päinvastoin, elämä on kliseisesti kuin ruusuilla tanssimista nykyään, oma lapsuus oli sitä jaksamista. Liekö siitä johtuukin, ettei ole vauvakuumetta varsinaisesti ollut, ainakaan ystäväpiirin kuumeisiin verrattavaa.
Jokatapauksessa, se elämä eteenpäin lapsen kanssa tuntuisi mukavalle, suurin pelko siinä on jonkinlainen "synnytyksen jälkeinen masennus", sikäli jos sellaista voi adoptiossa ilmetä. Jos tuleekin olo, että kaikki onkin väärin, ei tämän näin pitänyt mennä...
Ehkä murehdin vaan liikaa, pitäisi tehdä jos meinaa, eikä miettiä. Siis adoptoida, omaa en tee. Mieluummin antaisin kodin lapselle, jolla ei sitä ole.
Aivan varmahan ei voi olla mistään... Mutta on varmaan erilainen tunne niillä, jotka eivät pysty saamaan omia lapsia, ja siksi adoptoivat, kuin niillä, jotka muista syistä haluaisivat adoptoida. Vai?
Jos oikeasti olet sitä mieltä, että haluat lapsen ja kaiken mitä se tuo tullessaan, mikään ei estä sinua adoptoimasta.
Ei lapsettomuus ole ainut, jota kautta voi adoptoida, on ihmisiä, jotka haluavat adoptoida ilman edes biologisen lapsen yritystä.
Siitä vaan ottamaan asioista selvää ja neuvontaan! Liian kauan ei kannata näillä nykyisillä prossessiajoilla harkitsemaankaan jäädä.
Jos aloitat adoptioprosessin, niin kyllä sinulle sen aikana selviää, haluatko oikeasti lapsen. Jos et halua, niin ok, lopetat prosessin.