Kesällä kerran, 70-luvulla, olin yksin interreilaamassa, vähän alakuloisissa tunnelmissa.
Köpiksessä päätin tutustua arkeologiseen museoon. Hiljaisessa salissa edelläni kulki taideaarteelta toiselle, myös yksikseen, lempeän oloinen tummatukkainen nainen.
Muistan ajatelleeni: Murentukoot vaan vaikka hiekaksi nämä amforat, en surisi niitä hetkeäkään! Kunhan vain saisin laskea käteni tuolle aivan järjettömän kauniisti kaartuvalle uumalle...
Köpiksessä päätin tutustua arkeologiseen museoon. Hiljaisessa salissa edelläni kulki taideaarteelta toiselle, myös yksikseen, lempeän oloinen tummatukkainen nainen.
Muistan ajatelleeni: Murentukoot vaan vaikka hiekaksi nämä amforat, en surisi niitä hetkeäkään! Kunhan vain saisin laskea käteni tuolle aivan järjettömän kauniisti kaartuvalle uumalle...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Näin kolmekymmentä vuosikymmentä myöhemmin : Saitko laskea?
Kaunis mielikuva on säilynyt mielessäsi pitkään,se on hieno asia se!!!!
Mutta muistan kuinka turhuuksien turhuudelta tuntui katsella niitä tuhansia vuosia vanhoja kylmiä esineitä, kun elävä ja tunteva ihminen olisi siinä ihan lähellä- ja se hetki, joka ei milloinkaan toistuisi.
Saarikoskikin sen jo tiesi.
"Tule ylös sieltä kuopasta, arkeologi..."
"Nuoruuden unelmasta - unelmaan nuoruudesta", mutta niin näkyy täälläkin olleen tuollainen hetki, jota muistellaan vielä 35 v jäljestäpäin. Pohdiskelen tässä juuri aihetta siitä näkökulmasta, että mikä kantava voima näillä super-hienoilla muistoilla onkaan. Minulle kävi vaan niin hassusti, että sattui elämässäni katastrofi, ja kaikki kauan elättelemäni muistot pirstoutuivat hetkessä olemattomiin. Ja tärkeäksi asiaksi nousi sellainen asia, jota en ollut pitänyt tärkeänä. Ihmeellinen tämä ihmisen luonto.
Sitten.Paukahtiko:)?
vielä se pieni merenneito, ei tosi museossa vaan ihan siinä rannassa. Silläkin on niin hienot kaaret (itse ostin muistoksi sen pienen kivelle liimatun patsaan).