Suojelija ja tuhoaja
Alkusanat:
"Ei saatana, mikä se on, mikä se on"? Sanat kuuluvat kaukaisuudesta, minä tiedän, hän tietää, taivas palaa, polttaa, kaikkia...
Luku 1: Mies sinisessä valossa
Kaikki alkoi siitä, kun olin kesätöissä Toijalssa, teimme paikalliselle koululle kattoremonttia, minä ja muutama ystäväni, jotka halusivat vain tienata hieman rahaa, mutta jouduimme johonkin aivan liian suureen ja pimeään.
"Joni, mikä sulle tuli, Joni, Joni?" Sanat kuuluivat haaleana taustalla, mitä tapahtui? Putosinko minä? Olenko kuollut?
Ympärilläni näkyi vain pimeitä maisemia, tunnistin paikan. Toijalan kirkon alttari oli suoraa edessäni, yhtäkkiä kirkon ikkunat hajosivat ulospäin ja jokaisesta hajonneesta ikkunasta saapuivat siniset valot, jotka kaikki kohdistuivat keskelle alttaria. Valossa näkyi hahmo, hahmo joka muistutti suuresti omaa peilikuvaani, mutta en se voinut olla minä, hahmolla oli suuri haava keskellä naamaa ja hän oli pukeutunut mustaan kaapuun.
Heräsin sairaalassa, minä siis olin pudonnut, päätäni koski järjettömästi, kaikki tuntui olevan paikallaan, paitsi mieleni, joka viipyi vielä unessa, joka ei haihtunut, kuin muut unet. "Okkona O.k.?" Kysyy tuttu ääni ovelta, se oli Matti, vanha koulukaveri ja ystäväni, myös hän oli ollut kanssani katolla sinä merkittävänä päivänä. "joo, mikä päivä nyt o?" Kysyin verkkaisesti. "16. 10. 2002." Matti vastasi, minä hätkähdin, ei se voinut pitää paikkaansa, mutta Matti oli vakava. "Mitä?" Jatkoin kyselyä. "Totta se on, olet maannut kohta 5kk. Vanhempas oli tässä äskön, ex ne kertonu sulle?" Matti jatkoi.
"Vanhemmat?" Olin aivan sekaisin. "Älä ny sano, ettet sä muista..." Matti näytti aika huolestuneelta. Olimme hetken tai pari aivan hiljaa, kunnes juttu alkoi luistaa niin, ettei sille tullut loppua.
Luku 2: Suojelija
Pääsin yllätyksekseni kotiini jo parin päivän päästä, että oli outo olo, tuntui, kuin olisin joku muu, kuin ennen, osasin ajatella, tuntui aivan kuin olisin saanut ylimääräiset aivot, kuin olisin uudelleensyntynyt neroksi.
Ensimmäiset päivät uutena minänä eivät olleet helppoja, tuntui, kuin olisin omannut voimia vaikka kokonaista armeijaa vastaan, vaikka lääkärini oli sanonut, että tuntisin parina ensimmäisinä päivinä sanoinkuvaamattomaa väsymystä ja heikkoutta. Oloni oli päinvastainen, tunsin itseni voimakkaammaksi, kuin ennen tippumistani tuon koulurakennuksen peltikatolta. Kaikki kävivät vähänväliä säälimässä minua, opastamassa minua, he hyväksikäyttivät minua auttamalla minua, näin he tuntisivat itsensä paremmiksi ihmisiksi, säälittävää.
Tuli kuitenkin sunnuntai, jolloin muistin tuon unen, joka muutti minua ja päätin käydä rippikouluaikojen kunniaksi kirkossa.
Pappi saarnasi ihmisten luonnottomista elämäntyyleistä, jotka tuomitsivat koko ihmiskunnan syvimpiin liekkeihin. Tämän papin olisi pitänyt valita toinen aihe, koska vielä pari viikkoa sitten hän jäi kiinni rattijuoppoudesta ja alaikäisten hieronnasta toissavuonna.
Saarnan jälkeen kaikki muut lähtivät, paitsi minä, minä en rukoillut, en kiitelly jumalaa yhtäkkisestä valaistumisestani, vaan päätin jäädä tutkimaan untani.
Nousin ylös puupenkiltä, kävelin alttarille ja jokaisella askelmalla kohti alttaria tuntui, kuin aivoni olisivat kirkastuneet.
Aivojeni läpi virtasi kuvia aluksi metsästä, sitten näin kuvia suuresta taistelusta, joka käytiin vuoren huipulla, kuvia miekoista, sotilaista, ja lopulta kuvan hänestä, jonka olin valaistumiseni unessa nähnyt, tuon tumman hahmon, joka ei voinut olla minä, mutta nyt minä tiesin, se olin minä. Hän, jota Suojelijaksi kutsuttiin.
Luku 3: Tuhoaja
Havahduin kirkon slttarin vieressä, kasvoni vuotivat verta ja kädessäni oli kaunein käsiase, minkä olin eläessäni nähnyt, se oli oma Guardianini, paras yhdenkäden miekka, minkä ihminen oli pystynyt rakentamaan.
Olin aivan ymmälläni ja samalla täysin ymmärtäväinen, muistin pian kaiken, olin elänyt, olin kuollut, olin suojellut, olin syntynyt uudestaan, olin tippunut katolta, olin täällä.
En epäröinyt hetkeäkään, vaan tiesin mitä olin tekemässä, mitä minun tuli tehdä, mitä minut oli tänne lähetetty tekemään.
Eteeni tuli pulma, miten pääsisin kirkosta ulos, ilman, että kukaan huomaisi jerjetöntä haavaa kasvoissani, tai miekkaani. Nappasin mustan kaavun vierestäni ja heitin sen päälleni, olin jälleen kokonainen.
Alkusanat:
"Ei saatana, mikä se on, mikä se on"? Sanat kuuluvat kaukaisuudesta, minä tiedän, hän tietää, taivas palaa, polttaa, kaikkia...
Luku 1: Mies sinisessä valossa
Kaikki alkoi siitä, kun olin kesätöissä Toijalssa, teimme paikalliselle koululle kattoremonttia, minä ja muutama ystäväni, jotka halusivat vain tienata hieman rahaa, mutta jouduimme johonkin aivan liian suureen ja pimeään.
"Joni, mikä sulle tuli, Joni, Joni?" Sanat kuuluivat haaleana taustalla, mitä tapahtui? Putosinko minä? Olenko kuollut?
Ympärilläni näkyi vain pimeitä maisemia, tunnistin paikan. Toijalan kirkon alttari oli suoraa edessäni, yhtäkkiä kirkon ikkunat hajosivat ulospäin ja jokaisesta hajonneesta ikkunasta saapuivat siniset valot, jotka kaikki kohdistuivat keskelle alttaria. Valossa näkyi hahmo, hahmo joka muistutti suuresti omaa peilikuvaani, mutta en se voinut olla minä, hahmolla oli suuri haava keskellä naamaa ja hän oli pukeutunut mustaan kaapuun.
Heräsin sairaalassa, minä siis olin pudonnut, päätäni koski järjettömästi, kaikki tuntui olevan paikallaan, paitsi mieleni, joka viipyi vielä unessa, joka ei haihtunut, kuin muut unet. "Okkona O.k.?" Kysyy tuttu ääni ovelta, se oli Matti, vanha koulukaveri ja ystäväni, myös hän oli ollut kanssani katolla sinä merkittävänä päivänä. "joo, mikä päivä nyt o?" Kysyin verkkaisesti. "16. 10. 2002." Matti vastasi, minä hätkähdin, ei se voinut pitää paikkaansa, mutta Matti oli vakava. "Mitä?" Jatkoin kyselyä. "Totta se on, olet maannut kohta 5kk. Vanhempas oli tässä äskön, ex ne kertonu sulle?" Matti jatkoi.
"Vanhemmat?" Olin aivan sekaisin. "Älä ny sano, ettet sä muista..." Matti näytti aika huolestuneelta. Olimme hetken tai pari aivan hiljaa, kunnes juttu alkoi luistaa niin, ettei sille tullut loppua.
Luku 2: Suojelija
Pääsin yllätyksekseni kotiini jo parin päivän päästä, että oli outo olo, tuntui, kuin olisin joku muu, kuin ennen, osasin ajatella, tuntui aivan kuin olisin saanut ylimääräiset aivot, kuin olisin uudelleensyntynyt neroksi.
Ensimmäiset päivät uutena minänä eivät olleet helppoja, tuntui, kuin olisin omannut voimia vaikka kokonaista armeijaa vastaan, vaikka lääkärini oli sanonut, että tuntisin parina ensimmäisinä päivinä sanoinkuvaamattomaa väsymystä ja heikkoutta. Oloni oli päinvastainen, tunsin itseni voimakkaammaksi, kuin ennen tippumistani tuon koulurakennuksen peltikatolta. Kaikki kävivät vähänväliä säälimässä minua, opastamassa minua, he hyväksikäyttivät minua auttamalla minua, näin he tuntisivat itsensä paremmiksi ihmisiksi, säälittävää.
Tuli kuitenkin sunnuntai, jolloin muistin tuon unen, joka muutti minua ja päätin käydä rippikouluaikojen kunniaksi kirkossa.
Pappi saarnasi ihmisten luonnottomista elämäntyyleistä, jotka tuomitsivat koko ihmiskunnan syvimpiin liekkeihin. Tämän papin olisi pitänyt valita toinen aihe, koska vielä pari viikkoa sitten hän jäi kiinni rattijuoppoudesta ja alaikäisten hieronnasta toissavuonna.
Saarnan jälkeen kaikki muut lähtivät, paitsi minä, minä en rukoillut, en kiitelly jumalaa yhtäkkisestä valaistumisestani, vaan päätin jäädä tutkimaan untani.
Nousin ylös puupenkiltä, kävelin alttarille ja jokaisella askelmalla kohti alttaria tuntui, kuin aivoni olisivat kirkastuneet.
Aivojeni läpi virtasi kuvia aluksi metsästä, sitten näin kuvia suuresta taistelusta, joka käytiin vuoren huipulla, kuvia miekoista, sotilaista, ja lopulta kuvan hänestä, jonka olin valaistumiseni unessa nähnyt, tuon tumman hahmon, joka ei voinut olla minä, mutta nyt minä tiesin, se olin minä. Hän, jota Suojelijaksi kutsuttiin.
Luku 3: Tuhoaja
Havahduin kirkon slttarin vieressä, kasvoni vuotivat verta ja kädessäni oli kaunein käsiase, minkä olin eläessäni nähnyt, se oli oma Guardianini, paras yhdenkäden miekka, minkä ihminen oli pystynyt rakentamaan.
Olin aivan ymmälläni ja samalla täysin ymmärtäväinen, muistin pian kaiken, olin elänyt, olin kuollut, olin suojellut, olin syntynyt uudestaan, olin tippunut katolta, olin täällä.
En epäröinyt hetkeäkään, vaan tiesin mitä olin tekemässä, mitä minun tuli tehdä, mitä minut oli tänne lähetetty tekemään.
Eteeni tuli pulma, miten pääsisin kirkosta ulos, ilman, että kukaan huomaisi jerjetöntä haavaa kasvoissani, tai miekkaani. Nappasin mustan kaavun vierestäni ja heitin sen päälleni, olin jälleen kokonainen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.