Aamupalaveri oli tavallisen turha tilaisuus. Kunhan lätistiin niitä näitä ja litkittiin kahvia. Saman olisi voinut tehdä toimiston puolellakin, mutta kokoushuoneessa se vaikutti enemmän työltä ja kaikki halusivat vaikuttaa ahkerilta.
Yleensä aamupalavereissa käsiteltiinkin juuri ahkeruutta, koska kukaan ei vielä ollut herännyt kylliksi puhuakseen työasioista. Varsinkin sen jälkeen kun luovasta laiskuudesta oli tullut trendikäs käsite, aiheen puiminen ei ollut ottanut laantuakseen, sillä nyt oli mahdollista luokitella myös vapaa-aika työksi. Jopa television katsominen ja nukkuminen kävivät ahertamisesta kun saattoi väittää, että kyse oli akkujen lataamisesta ja uusien ideoiden alitajuisesta kehittämisestä.
Välillä joku ehdotti, että jospa otettaisiin tavaksi viettää puolen päivän aikaan vähän siestaa ahkeruuden nimissä, mutta aloite tyrmättiin aina, koska työpäivä oli muutenkin niin täynnä sosiaalista toimintaa, että työtahti kärsi siitä. Oli kahvitauot, usein pitkiksi venyvät lounaat, aamu- ja iltapäiväpalaverit ja työn ohessa piti osallistua kepeän ja usein leikkimielisenkin sähköpostisirkuksen pyörittämiseen. Siksi duunia oli pakko painaa suurella vaihteella jotta olisi saatu jotain aikaiseksikin. Usein töitä piti viedä kotiinkin, koska niitä ei lopulta ehdittykään tehdä työajalla. Eihän siinä vielä ollut mitään kummallista kun oltiin ahkeruutta arvostavassa työyhteisössäkin, siinä välillä viikonloputkin kuluivat rästiin jääneitä töitä tehdessä eikä koskaan tiennyt ehtisivätkö lomat alkamaan edes samalla viikolla kuin ne oli määrätty alkamaan.
Tällä kertaa Timppa oli kuitenkin palaverissa täysin hereillä. Hänen elämässään oli tapahtunut tärkeä käännekohta. Hänen polveensa sattui kipulääkkeistäkin huolimatta aivan perkuleesti ja hän oli sen johdosta tavattoman onnellinen.
Kun joutavat lätinät oli käsitelty ja kahvikupit tyhjennetty, oli aika käyttää hieman aikaa työyhteisön sosiaalisen puolen vaalimiseen.
”Minun täytyy pitää tässä joskus vähän sairaslomaa kun tuo polvi pitää leikata”, Timppa kertoi ylpeyttään peitellen.
”Mikäs siihen on sattunut”, Jouni kysyi kuten tapaan kuului, vaikka tiesikin jo vastauksen.
Lukioaikojen jälkeen Timppa ei ollut tullut liikkuneeksi paljoakaan ja kolmenkymmenen ikävuoden rajan ylityttyä hänen kuntonsa oli päässyt kehittymään lievästi sanottuna huonoksi. Vanhassa työpaikassa sillä ei ollut ollut niin väliä, koska muutkaan eivät olleet liikkuneet riittävästi, mutta siirryttyään edellisenä keväänä tähän firmaan hän oli päättänyt tehdä tilanteelle jotain, koska muutkin kuntoilivat ja lujasti sittenkin ja hän oli ainoana liikkumattomana tuntenut jäävänsä porukan ulkopuolelle. Jouni oli houkutellut hänet ryhtymään maratoonariksi, eikä se ollut ollut suurikaan urakka, sillä hän nautti haasteista ja itsensä voittamisesta. Eivät muidenkaan lajit toki pelkkää lepsuilua olleet, mutta Jouni oli aloittanut käännytystyön ensimmäisenä eikä hän ollut keksinyt mitään syytä kieltäytyä. Niinpä hän oli alkanut heti töistä päästyään treenata jotta olisi ollut kesällä riittävän hyvässä kunnossa ensimmäisen maratoninsa juoksemiseen.
”Pieni rasitusvamma vain”, Timppa kertoi vaatimatonta teeskennellen, mutta lisäsi sitten rehvakkaasti: ”Koskee niin perkeleesti ettei nukkumisesta enää tule mitään.”
”Vai sillä tavalla”, Esko sanoi vähättelevään sävyyn. ”Että pieni rasitusvamma”. Häneen ei yhdellä rikkinäisellä polvella vaikutusta tehty, sillä hän oli alkanut bodata tosissaan nelisen vuotta sitten, minkä jälkeen häneltä oli leikattu molemmat polvet, toinen olkapää ja selkä kolmeen kertaan.
”Lääkäri tarjosi kyllä keppiäkin, mutta en minä sellaista viitsinyt ottaa”, Timppa kertoi korostaakseen vammansa vakavuutta. Hän oli sentään jatkanut harjoittelua täysillä viikkoja sen jälkeen kun polvi oli ensimmäisen kerran alkanut ilmoitella tarvitsevansa kunnon lepoa, joten hän tunsi ansaitsevansa hieman kunnioitusta firman vammakuninkuutta hallussaan pitävältä Eskoltakin.
”Lääkärit”, Jouni sanoi tuhahtaen halveksuvasti. ”Tarjosivat minullekin keppiä kun ensimmäisen kerran polveni rikoin, mutta en minäkään sitä huolinut. Kyllä urheilijatyyppi pärjää pienen vamman kanssa ilmankin.”
”Minä käytin kerran kahta keppiä neljän kuukauden ajan”, kertoi Leena, joka oli aikoinaan alkanut harrastaa kovalla tohinalla kalliokiipeilyä, ja pudonnut korkealta uskaltauduttuaan jo muutaman viikon kuluttua kokeilemaan millaista se oli ilman turvaköysiä. ”Eihän se mukavaa ollut, mutta ei murtuneen lantion kanssa muutenkaan voi liikkua.”
”Käytin minäkin keppejä sen moottoripyöräonnettomuuteni jälkeen”, kertoi Seppo, osastopäällikkö ja kova moottoriurheilija. ”Niidenkin kanssa liikkuminen oli nautinto kun oli ensin maannut melkein puoli vuotta vedossa”.
Maarit näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta olisi kuitenkin päättänyt ettei hänellä ollut saumaa loistaa saavutuksillaan tässä keskustelussa. Hän oli kyllä kova uimari ja oli kerran kesälomalla saanut pienen aivovaurionkin yritettyään uida liian kaukana olleeseen saareen liian viileässä vedessä. Luita hän ei kuitenkaan ollut harrastuksensa takia rikkonut eikä hänellä ollut ollut nivelienkään kanssa leikkausta vaativia ongelmia, ja ne olivat kaikkein arvostetuimpia vaivoja tässä porukassa.
”Oli minulla kepit sen jälkeen kun mursin nilkkani pentuna metsässä juostessa”, Timppa kertoi. ”Jalka vain jäi kivien väliin ja sitten rusahti.”
”Sattuuhan noita penskoille”, Jouni totesi. ”Minäkin tipahdin puusta kolme kertaa ja aina meni luita poikki. Ensin sääriluu, sitten kyynär- ja värttinäluu ja viimeisellä kerralla polvilumpio ja parikylkiluuta.”
”Minulta murtui leuka useammastakin kohtaa kun ensimmäistä kertaa rullalautaa kokeilin”, Maarit kertoi, koska vihdoin päästiin aiheeseen, jossa hänkin oli kunnostautunut. ”Eihän se sinänsä mikään iso tapaturma ollut, mutta kyllä otti päähän joutua syömään ja puhumaan kuukausikaupalla kuminauhojen välistä.”
”Se on ikävää”, Seppo vahvisti. ”Minulle sattui sama jääkiekkoa pelatessa, koska en halunnut käyttää kypärää. Oli muuten viimeinen kerta kun pelasin paljain päin.”
Muut naurahtivat nostalgisesti, koska samalla tavalla hekin olivat suojaimien merkityksen oppineet. Sitten olikin aika lähteä töitä tekemään. Kukaan ei sanonut sitä hänelle suoraan, mutta Timppa tunsi muiden hyväksyneen hänet viimeinkin joukkoonsa.
Yleensä aamupalavereissa käsiteltiinkin juuri ahkeruutta, koska kukaan ei vielä ollut herännyt kylliksi puhuakseen työasioista. Varsinkin sen jälkeen kun luovasta laiskuudesta oli tullut trendikäs käsite, aiheen puiminen ei ollut ottanut laantuakseen, sillä nyt oli mahdollista luokitella myös vapaa-aika työksi. Jopa television katsominen ja nukkuminen kävivät ahertamisesta kun saattoi väittää, että kyse oli akkujen lataamisesta ja uusien ideoiden alitajuisesta kehittämisestä.
Välillä joku ehdotti, että jospa otettaisiin tavaksi viettää puolen päivän aikaan vähän siestaa ahkeruuden nimissä, mutta aloite tyrmättiin aina, koska työpäivä oli muutenkin niin täynnä sosiaalista toimintaa, että työtahti kärsi siitä. Oli kahvitauot, usein pitkiksi venyvät lounaat, aamu- ja iltapäiväpalaverit ja työn ohessa piti osallistua kepeän ja usein leikkimielisenkin sähköpostisirkuksen pyörittämiseen. Siksi duunia oli pakko painaa suurella vaihteella jotta olisi saatu jotain aikaiseksikin. Usein töitä piti viedä kotiinkin, koska niitä ei lopulta ehdittykään tehdä työajalla. Eihän siinä vielä ollut mitään kummallista kun oltiin ahkeruutta arvostavassa työyhteisössäkin, siinä välillä viikonloputkin kuluivat rästiin jääneitä töitä tehdessä eikä koskaan tiennyt ehtisivätkö lomat alkamaan edes samalla viikolla kuin ne oli määrätty alkamaan.
Tällä kertaa Timppa oli kuitenkin palaverissa täysin hereillä. Hänen elämässään oli tapahtunut tärkeä käännekohta. Hänen polveensa sattui kipulääkkeistäkin huolimatta aivan perkuleesti ja hän oli sen johdosta tavattoman onnellinen.
Kun joutavat lätinät oli käsitelty ja kahvikupit tyhjennetty, oli aika käyttää hieman aikaa työyhteisön sosiaalisen puolen vaalimiseen.
”Minun täytyy pitää tässä joskus vähän sairaslomaa kun tuo polvi pitää leikata”, Timppa kertoi ylpeyttään peitellen.
”Mikäs siihen on sattunut”, Jouni kysyi kuten tapaan kuului, vaikka tiesikin jo vastauksen.
Lukioaikojen jälkeen Timppa ei ollut tullut liikkuneeksi paljoakaan ja kolmenkymmenen ikävuoden rajan ylityttyä hänen kuntonsa oli päässyt kehittymään lievästi sanottuna huonoksi. Vanhassa työpaikassa sillä ei ollut ollut niin väliä, koska muutkaan eivät olleet liikkuneet riittävästi, mutta siirryttyään edellisenä keväänä tähän firmaan hän oli päättänyt tehdä tilanteelle jotain, koska muutkin kuntoilivat ja lujasti sittenkin ja hän oli ainoana liikkumattomana tuntenut jäävänsä porukan ulkopuolelle. Jouni oli houkutellut hänet ryhtymään maratoonariksi, eikä se ollut ollut suurikaan urakka, sillä hän nautti haasteista ja itsensä voittamisesta. Eivät muidenkaan lajit toki pelkkää lepsuilua olleet, mutta Jouni oli aloittanut käännytystyön ensimmäisenä eikä hän ollut keksinyt mitään syytä kieltäytyä. Niinpä hän oli alkanut heti töistä päästyään treenata jotta olisi ollut kesällä riittävän hyvässä kunnossa ensimmäisen maratoninsa juoksemiseen.
”Pieni rasitusvamma vain”, Timppa kertoi vaatimatonta teeskennellen, mutta lisäsi sitten rehvakkaasti: ”Koskee niin perkeleesti ettei nukkumisesta enää tule mitään.”
”Vai sillä tavalla”, Esko sanoi vähättelevään sävyyn. ”Että pieni rasitusvamma”. Häneen ei yhdellä rikkinäisellä polvella vaikutusta tehty, sillä hän oli alkanut bodata tosissaan nelisen vuotta sitten, minkä jälkeen häneltä oli leikattu molemmat polvet, toinen olkapää ja selkä kolmeen kertaan.
”Lääkäri tarjosi kyllä keppiäkin, mutta en minä sellaista viitsinyt ottaa”, Timppa kertoi korostaakseen vammansa vakavuutta. Hän oli sentään jatkanut harjoittelua täysillä viikkoja sen jälkeen kun polvi oli ensimmäisen kerran alkanut ilmoitella tarvitsevansa kunnon lepoa, joten hän tunsi ansaitsevansa hieman kunnioitusta firman vammakuninkuutta hallussaan pitävältä Eskoltakin.
”Lääkärit”, Jouni sanoi tuhahtaen halveksuvasti. ”Tarjosivat minullekin keppiä kun ensimmäisen kerran polveni rikoin, mutta en minäkään sitä huolinut. Kyllä urheilijatyyppi pärjää pienen vamman kanssa ilmankin.”
”Minä käytin kerran kahta keppiä neljän kuukauden ajan”, kertoi Leena, joka oli aikoinaan alkanut harrastaa kovalla tohinalla kalliokiipeilyä, ja pudonnut korkealta uskaltauduttuaan jo muutaman viikon kuluttua kokeilemaan millaista se oli ilman turvaköysiä. ”Eihän se mukavaa ollut, mutta ei murtuneen lantion kanssa muutenkaan voi liikkua.”
”Käytin minäkin keppejä sen moottoripyöräonnettomuuteni jälkeen”, kertoi Seppo, osastopäällikkö ja kova moottoriurheilija. ”Niidenkin kanssa liikkuminen oli nautinto kun oli ensin maannut melkein puoli vuotta vedossa”.
Maarit näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta olisi kuitenkin päättänyt ettei hänellä ollut saumaa loistaa saavutuksillaan tässä keskustelussa. Hän oli kyllä kova uimari ja oli kerran kesälomalla saanut pienen aivovaurionkin yritettyään uida liian kaukana olleeseen saareen liian viileässä vedessä. Luita hän ei kuitenkaan ollut harrastuksensa takia rikkonut eikä hänellä ollut ollut nivelienkään kanssa leikkausta vaativia ongelmia, ja ne olivat kaikkein arvostetuimpia vaivoja tässä porukassa.
”Oli minulla kepit sen jälkeen kun mursin nilkkani pentuna metsässä juostessa”, Timppa kertoi. ”Jalka vain jäi kivien väliin ja sitten rusahti.”
”Sattuuhan noita penskoille”, Jouni totesi. ”Minäkin tipahdin puusta kolme kertaa ja aina meni luita poikki. Ensin sääriluu, sitten kyynär- ja värttinäluu ja viimeisellä kerralla polvilumpio ja parikylkiluuta.”
”Minulta murtui leuka useammastakin kohtaa kun ensimmäistä kertaa rullalautaa kokeilin”, Maarit kertoi, koska vihdoin päästiin aiheeseen, jossa hänkin oli kunnostautunut. ”Eihän se sinänsä mikään iso tapaturma ollut, mutta kyllä otti päähän joutua syömään ja puhumaan kuukausikaupalla kuminauhojen välistä.”
”Se on ikävää”, Seppo vahvisti. ”Minulle sattui sama jääkiekkoa pelatessa, koska en halunnut käyttää kypärää. Oli muuten viimeinen kerta kun pelasin paljain päin.”
Muut naurahtivat nostalgisesti, koska samalla tavalla hekin olivat suojaimien merkityksen oppineet. Sitten olikin aika lähteä töitä tekemään. Kukaan ei sanonut sitä hänelle suoraan, mutta Timppa tunsi muiden hyväksyneen hänet viimeinkin joukkoonsa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Katos! Vanha sotapollekin on saanut alleen Andiamot.
Mun isä muuten on vahvempi kuin sun isä. Ja mulla on tehokkaampi Audi kuin sulla on.
Kuules Liputtaja! Mä pidän valtavasti sun tavasta olla ironisen kyyninen ja keppejä sinne tänne sohiva, mutta sulle olisi varmasti valtava haaste tehdä jotain täysin poikkeavaa. Älä uraputkistu.
(Tai mistä mäkin tiedän mikä se lopullinen faktumi oikein onkaan)
Kynttilän luoma valo lepatti Miran kauniilla, upeiden hiuksien ympäröimillä kasvoilla luoden salaperäisiä, alati muuttuvia varjoja. Janne tunsi hänen kuuman ja kostean hengityksen omilla kasvoillaan, nautiskeli hänen taivaallisesta tuoksustaan vetäen sitä sisäänsä syvin, hitain ja nautinnollisin hengenvedoin, ja tunsi hukkuvansa hänen taivaan sinisiin silmiinsä kuin lämpimään pyörteeseen, joka imi häntä lempeästi, mutta ehdottomasti, kohti tuntemattomia syvyyksiä.
”Rakas. Me olemme luodut toisillemme”, hänen teki mieli kuiskata, mutta hetki vaikutti liian pyhältä sanojen rikottavaksi. Hän jatkoi lumoutuneena Miran rakastamista, tiesi tämän tuntevan samaa ehdotonta rakkautta häntä kohtaan ja toivoi, että hetki jatkuisi ikuisesti.
***************************************************
Kieltämättä kyllä teki mieli panna jompikumpi vaikkapa pieraisemaan lopuksi, mutta olkoon nyt tällä kertaa.