Suojelija ja Tuhoaja
Alkusanat:
"Ei saatana, mikä se on, mikä se on"? Sanat kuuluvat kaukaisuudesta, minä tiedän, hän tietää, taivas palaa, polttaa, kaikkia...
Luku 1: Mies sinisessä valossa
"Ei saatana tää katto tuu vuosiin valmiiksi, jos me ei saada kunnon vehkeitä." Matti huutaa äkäisesti. Vilkahadan häntä ja silmini pistää ensimmäisenä Matin kasvojen harmaus ja väsymys, hän heittää käsineensä käsistään ja otti takustaan tutun keltaisen taskumatin. "Aivan sama." Mumisen hiljaa takaisin ja nousin seisomaan. Olin jälleen aika mietteliäällä tuulella, mielessäni pyöri asioita kuten; miten hankkisin elämän, mitä järkeä minulla on. Silloin se alkoi, en mennyt tajuttomaksi, vaan tuntui, kuin olisin herännyt unesta.
"Joni, mikä sulle tuli, Joni, Joni?" Sanat kuuluivat haaleana taustalla, mitä tapahtui? Putosinko minä? Olenko kuollut?
Ympärilläni näkyi vain pimeitä maisemia, tunnistin paikan. Toijalan kirkon alttari oli suoraa edessäni, ympärilläni seisoi mustaan pukeutuneita miehiä, jotka katselivat suoraa alttarille. Olin juuri sanomassa jotain, kun yhtäkkiä kirkon ikkunat hajosivat ulospäin päästäen sisälle siniset valokeilat, jotka kaikki kohdistuivat keskelle alttaria. Valossa näkyi hahmo, hahmo joka muistutti suuresti omaa peilikuvaani, mutta en se voinut olla minä, hahmolla oli suuri haava keskellä naamaa ja hän oli pukeutunut mustaan kaapuun.
Heräsin sairaalassa, minä siis olin pudonnut, päätäni koski järjettömästi, kaikki tuntui olevan paikallaan, paitsi mieleni, joka viipyi vielä unessa, joka ei haihtunut, kuin muut unet. "Okkona O.k.?"Tuttu ääni herättelee, joka kuitenkin tuntui yhä entistä tutummalta ja uhkaavaltakin. Se oli Matti, vanha koulukaveri ja ystäväni, nyt myös kohtalontoverini. "Mikä päivä nyt o?" Kysyin verkkaisesti. "16. 10. 2002." Matti vastasi yllättävän nopeasti, minä hätkähdin, ei se voinut pitää paikkaansa. Matti oli vakava. "Mitä?" Jatkoin kyselyä. "Totta se on, olet maannut kohta 5kk. Vanhempas oli tässä äskön, ex ne kertonu sulle?" Matti jatkoi.
"Vanhemmat?" Olin aivan sekaisin. "Älä ny sano, ettet sä muista..." Mattin kavoille nousi aika huolestunut ilme, joka silti tuntui näyttävän luonnottomalta. "Sori, mut mun pitää mennä, on tapahtunu aika paljon, tikkö?" Matti sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähti.
Luku 2: Suojelija
Pääsin yllätyksekseni kotiini jo parin päivän päästä. Tunsin itseni uudistuneeksi, oli hyvin outo olo. Tuntui, kuin olisin joku muu, kuin ennen, osasin ajatella, tuntui aivan kuin olisin saanut ylimääräiset aivot, kuin olisin uudelleensyntynyt neroksi.
Tuntui, kuin olisin lopullisesti päässyt eroon masennuksestani, itsetuhoisista aatteistani ja vihamielisyydestäni. Olin varma, että elämäni saisi pian aivan uudenlaisen käänteen, valitettavasti se ei saanut sellaista käännettä, jota olin odottanut.
Päivät uutena minänä eivät suinkaan olleet helppoja, vaika olisin omannut voimia vaikka kokonaista armeijaa vastaan, kukaan ei tuntunut uskovan minua, vaan kävivät vähänväliä säälimässä minua ja opastamassa minua, he hyväksikäyttivät minua auttamalla minua. Olin vanki.
Tuli kuitenkin sunnuntai ja päätin käydä rippikouluaikojen kunniaksi kirkossa, vaikka tiesin, että todellinen syy kirkossa käymiseen oli aivan jokin muu.
Pappi saarnasi ihmisten luonnottomista elämäntyyleistä, jotka tuomitsivat koko ihmiskunnan syvimpiin liekkeihin. Tämän papin olisi luultavasti kannattanut valita toinen aihe, koska vielä pari viikkoa sitten hän jäi kiinni rattijuoppoudesta ja alaikäisten hieronnasta toissavuonna. Nämä eivät olleet niitä faktoja, joita olisin kuullut joissain juorukerhoissa, vaan jotka minä yksinkertaisesti tiesin.
Saarnan jälkeen kaikki lähtivät, kaikki paitsi minä, minä en rukoillut, en kiitelly jumalaa yhtäkkisestä valaistumisestani, vaan päätin jäädä uneni takia.
Nousin ylös puupenkiltä, kävelin alttarille ja jokaisella askelmalla kohti alttaria tuntui, kuin aivoni olisivat kirkastuneet, heränneet unesta, joka oli alkanut miljoonia vuosia sitten.
Aivojeni läpi virtasi kuvia aluksi metsästä, sitten näin kuvia suuresta taistelusta, vuoren huippu, kuvia miekoista, sotilaista, ja lopulta kuvan hänestä, jonka olin valaistumiseni unessa nähnyt, tuon tumman hahmon, joka ei voinut olla minä, vaan nyt minä tiesin, se olin minä. Hän, jota Suojelijaksi kutsuttiin ja tullaan vielä kutsumaan.
Luku 3: Tuhoaja
Havahduin kirkon slttarin vieressä, kasvoni vuotivat verta ja kädessäni oli kaunein käsiase, minkä olin eläessäni nähnyt, se oli oma Guardianini, paras yhdenkäden miekka, minkä ihminen oli nähnyt.
Olin aivan ymmälläni ja samalla täysin ymmärtäväinen, muistin pian kaiken, olin elänyt, olin kuollut, olin suojellut, olin syntynyt uudestaan, olin tippunut katolta, olin täällä.
En epäröinyt hetkeäkään, vaan tiesin mitä olin tekemässä, mitä minun tuli tehdä, mitä minut oli tänne lähetetty tekemään. Minun tuli pysäyttää hänet, joka viattomia riistää, joka kuolemaa hauduttaa. Tuohoja, palautan sinut sinne, missä sinun tulisi olla.
Nappasin mustan kaavun alttarin viereltä ja heitin sen päälleni lähtiessäni kirkosta, olin jälleen kokonainen.
Luku 4: Kohtaaminen
Kirkon ovella havahduin tuohon tuttuun tunteeseen, jonka olin tuntenut satoja vuosia sitten. Tunteen, joka valtasi minut sairaalassa muutama päivä sitten.
Käännyin rauhallisesti kohti tuota hahmoa, joka oli tuttu Jonille, tuttu Suojelijalle. Se oli Tuhoaja, Matti. "Uskomattoman ironista, vain mitä?" Matti alkaa nauramaan, ja nuo sanat herättävät suuren inhon tunteen. Hän nosti kätensä selkänsä taakse ja nosti miekkansa hyökkäysvalmiuteen silmiensä eteen.
En juurikaan kerennyt ajatella, vaan sivalsin miekkaani ilmassa lähettäen suuren tulisen spiraalin kohti Mattia. Matti ojensi kättään ja vastasi tuleen jäällä. Spiraalit osuivat toisiinsa ilmassa ja haihtuivat ilmaan äänettömästi. Juoksin suoraa kohti Mattia yrittäen kohdistaa iskun Matin keskivartaloon. Matti leikitteli kanssani ottamala vain askeleen sivulle, eikä edes vaivautunut vastahyökkäykseen. Matti nosti jälleen kätensä ylös ladaten voimaa miekkaansa. "Missä on armeiasi nyt?" Matti kysyy. "Missä omasi?" Vastaan samalla, kun heitän jälleen tulisen spiraalin Mattia kohden. Matti myöhästyy ratkaisevasti torjunnasta ja lentää selälleen maahan. "Ympärilläsi." Matti nostaa kasvonsa maasta ja alkaa hekottaa ja lausuu samaa sanaa uudestaan ja uudestaan. Katson sivuilleni ja huomaan tusinan miehiä ympärilläni. Kohtalo oli antanut Matille suuremman etumatkan, kuin olin kuvitellut. Päätin livistää ja onnistuinkin vielä pakenemaan juosten paikalta. Tiesin, ettei Matti lähtisi perääni, ennen kuin olisin saanut oman armeiani järjestykseen. Hän oli liian katkera ja ylpeä tällaiseen tekoon.
Juoksin niin pitkälle, että varmasti katosin yön pimeyteen, josta palaisin vasta viimeiseen taisteluun.
Yritin ottaa neuvoista vaaria ja parantelin tarinaani.
Onko paremipi?
Yritin myös hieman syventää henkilöitä ja huomioin enemmän oikeinkirjoitusta.
Alkusanat:
"Ei saatana, mikä se on, mikä se on"? Sanat kuuluvat kaukaisuudesta, minä tiedän, hän tietää, taivas palaa, polttaa, kaikkia...
Luku 1: Mies sinisessä valossa
"Ei saatana tää katto tuu vuosiin valmiiksi, jos me ei saada kunnon vehkeitä." Matti huutaa äkäisesti. Vilkahadan häntä ja silmini pistää ensimmäisenä Matin kasvojen harmaus ja väsymys, hän heittää käsineensä käsistään ja otti takustaan tutun keltaisen taskumatin. "Aivan sama." Mumisen hiljaa takaisin ja nousin seisomaan. Olin jälleen aika mietteliäällä tuulella, mielessäni pyöri asioita kuten; miten hankkisin elämän, mitä järkeä minulla on. Silloin se alkoi, en mennyt tajuttomaksi, vaan tuntui, kuin olisin herännyt unesta.
"Joni, mikä sulle tuli, Joni, Joni?" Sanat kuuluivat haaleana taustalla, mitä tapahtui? Putosinko minä? Olenko kuollut?
Ympärilläni näkyi vain pimeitä maisemia, tunnistin paikan. Toijalan kirkon alttari oli suoraa edessäni, ympärilläni seisoi mustaan pukeutuneita miehiä, jotka katselivat suoraa alttarille. Olin juuri sanomassa jotain, kun yhtäkkiä kirkon ikkunat hajosivat ulospäin päästäen sisälle siniset valokeilat, jotka kaikki kohdistuivat keskelle alttaria. Valossa näkyi hahmo, hahmo joka muistutti suuresti omaa peilikuvaani, mutta en se voinut olla minä, hahmolla oli suuri haava keskellä naamaa ja hän oli pukeutunut mustaan kaapuun.
Heräsin sairaalassa, minä siis olin pudonnut, päätäni koski järjettömästi, kaikki tuntui olevan paikallaan, paitsi mieleni, joka viipyi vielä unessa, joka ei haihtunut, kuin muut unet. "Okkona O.k.?"Tuttu ääni herättelee, joka kuitenkin tuntui yhä entistä tutummalta ja uhkaavaltakin. Se oli Matti, vanha koulukaveri ja ystäväni, nyt myös kohtalontoverini. "Mikä päivä nyt o?" Kysyin verkkaisesti. "16. 10. 2002." Matti vastasi yllättävän nopeasti, minä hätkähdin, ei se voinut pitää paikkaansa. Matti oli vakava. "Mitä?" Jatkoin kyselyä. "Totta se on, olet maannut kohta 5kk. Vanhempas oli tässä äskön, ex ne kertonu sulle?" Matti jatkoi.
"Vanhemmat?" Olin aivan sekaisin. "Älä ny sano, ettet sä muista..." Mattin kavoille nousi aika huolestunut ilme, joka silti tuntui näyttävän luonnottomalta. "Sori, mut mun pitää mennä, on tapahtunu aika paljon, tikkö?" Matti sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja lähti.
Luku 2: Suojelija
Pääsin yllätyksekseni kotiini jo parin päivän päästä. Tunsin itseni uudistuneeksi, oli hyvin outo olo. Tuntui, kuin olisin joku muu, kuin ennen, osasin ajatella, tuntui aivan kuin olisin saanut ylimääräiset aivot, kuin olisin uudelleensyntynyt neroksi.
Tuntui, kuin olisin lopullisesti päässyt eroon masennuksestani, itsetuhoisista aatteistani ja vihamielisyydestäni. Olin varma, että elämäni saisi pian aivan uudenlaisen käänteen, valitettavasti se ei saanut sellaista käännettä, jota olin odottanut.
Päivät uutena minänä eivät suinkaan olleet helppoja, vaika olisin omannut voimia vaikka kokonaista armeijaa vastaan, kukaan ei tuntunut uskovan minua, vaan kävivät vähänväliä säälimässä minua ja opastamassa minua, he hyväksikäyttivät minua auttamalla minua. Olin vanki.
Tuli kuitenkin sunnuntai ja päätin käydä rippikouluaikojen kunniaksi kirkossa, vaikka tiesin, että todellinen syy kirkossa käymiseen oli aivan jokin muu.
Pappi saarnasi ihmisten luonnottomista elämäntyyleistä, jotka tuomitsivat koko ihmiskunnan syvimpiin liekkeihin. Tämän papin olisi luultavasti kannattanut valita toinen aihe, koska vielä pari viikkoa sitten hän jäi kiinni rattijuoppoudesta ja alaikäisten hieronnasta toissavuonna. Nämä eivät olleet niitä faktoja, joita olisin kuullut joissain juorukerhoissa, vaan jotka minä yksinkertaisesti tiesin.
Saarnan jälkeen kaikki lähtivät, kaikki paitsi minä, minä en rukoillut, en kiitelly jumalaa yhtäkkisestä valaistumisestani, vaan päätin jäädä uneni takia.
Nousin ylös puupenkiltä, kävelin alttarille ja jokaisella askelmalla kohti alttaria tuntui, kuin aivoni olisivat kirkastuneet, heränneet unesta, joka oli alkanut miljoonia vuosia sitten.
Aivojeni läpi virtasi kuvia aluksi metsästä, sitten näin kuvia suuresta taistelusta, vuoren huippu, kuvia miekoista, sotilaista, ja lopulta kuvan hänestä, jonka olin valaistumiseni unessa nähnyt, tuon tumman hahmon, joka ei voinut olla minä, vaan nyt minä tiesin, se olin minä. Hän, jota Suojelijaksi kutsuttiin ja tullaan vielä kutsumaan.
Luku 3: Tuhoaja
Havahduin kirkon slttarin vieressä, kasvoni vuotivat verta ja kädessäni oli kaunein käsiase, minkä olin eläessäni nähnyt, se oli oma Guardianini, paras yhdenkäden miekka, minkä ihminen oli nähnyt.
Olin aivan ymmälläni ja samalla täysin ymmärtäväinen, muistin pian kaiken, olin elänyt, olin kuollut, olin suojellut, olin syntynyt uudestaan, olin tippunut katolta, olin täällä.
En epäröinyt hetkeäkään, vaan tiesin mitä olin tekemässä, mitä minun tuli tehdä, mitä minut oli tänne lähetetty tekemään. Minun tuli pysäyttää hänet, joka viattomia riistää, joka kuolemaa hauduttaa. Tuohoja, palautan sinut sinne, missä sinun tulisi olla.
Nappasin mustan kaavun alttarin viereltä ja heitin sen päälleni lähtiessäni kirkosta, olin jälleen kokonainen.
Luku 4: Kohtaaminen
Kirkon ovella havahduin tuohon tuttuun tunteeseen, jonka olin tuntenut satoja vuosia sitten. Tunteen, joka valtasi minut sairaalassa muutama päivä sitten.
Käännyin rauhallisesti kohti tuota hahmoa, joka oli tuttu Jonille, tuttu Suojelijalle. Se oli Tuhoaja, Matti. "Uskomattoman ironista, vain mitä?" Matti alkaa nauramaan, ja nuo sanat herättävät suuren inhon tunteen. Hän nosti kätensä selkänsä taakse ja nosti miekkansa hyökkäysvalmiuteen silmiensä eteen.
En juurikaan kerennyt ajatella, vaan sivalsin miekkaani ilmassa lähettäen suuren tulisen spiraalin kohti Mattia. Matti ojensi kättään ja vastasi tuleen jäällä. Spiraalit osuivat toisiinsa ilmassa ja haihtuivat ilmaan äänettömästi. Juoksin suoraa kohti Mattia yrittäen kohdistaa iskun Matin keskivartaloon. Matti leikitteli kanssani ottamala vain askeleen sivulle, eikä edes vaivautunut vastahyökkäykseen. Matti nosti jälleen kätensä ylös ladaten voimaa miekkaansa. "Missä on armeiasi nyt?" Matti kysyy. "Missä omasi?" Vastaan samalla, kun heitän jälleen tulisen spiraalin Mattia kohden. Matti myöhästyy ratkaisevasti torjunnasta ja lentää selälleen maahan. "Ympärilläsi." Matti nostaa kasvonsa maasta ja alkaa hekottaa ja lausuu samaa sanaa uudestaan ja uudestaan. Katson sivuilleni ja huomaan tusinan miehiä ympärilläni. Kohtalo oli antanut Matille suuremman etumatkan, kuin olin kuvitellut. Päätin livistää ja onnistuinkin vielä pakenemaan juosten paikalta. Tiesin, ettei Matti lähtisi perääni, ennen kuin olisin saanut oman armeiani järjestykseen. Hän oli liian katkera ja ylpeä tällaiseen tekoon.
Juoksin niin pitkälle, että varmasti katosin yön pimeyteen, josta palaisin vasta viimeiseen taisteluun.
Yritin ottaa neuvoista vaaria ja parantelin tarinaani.
Onko paremipi?
Yritin myös hieman syventää henkilöitä ja huomioin enemmän oikeinkirjoitusta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...mielenkiintoinen! :) tuota oli tosi mukava lukea, juoni eteni jotenkin sujuvasti (onkohan oikea ilmaisu) eteenpäin. En yleensä jaksa lukea täältä kovin pitkiä tekstejä, vaikka muuten luen paljon kirjoja, mutta sun edukses voin sanoa täysin rehellisesti, että odotan innolla jatkoa.
Siis edellyttäen, että jatkat sitä vielä? toivottavasti! mutta pieni vinkki (joka on todellakin vain mun mielipiteeni): älä sorru siihen, että ne vain taistelee siellä ja Joni voittaa pienen taistelun jälkeen.. se olis liian helposti ennustettavissa. Panosta siis yllätyksiin, mä ainakin pidän niistä, että vaikka oisin ajatellu miten jokin kirja loppuu (yleensä olen myös oikeessa) niin loppu olis aivan erilainen.. hmm. jatkoa odotellessa luen muita kirjoituksia ja väsäilen omiani.. :)
Jos multa kysytään niin voisit kiinnittä enemmän huomiota aikamuotoihin. En tiedä, häiritseekö se muita, mutta minua ainakin häiritsee, että aikamuodot pomppivat preerensin ja imperfektin välillä.. (hmm..kirjotettiinkohan ne noin..) Se voisi olla alku parannukselle, että pitäytyisit samassa aikamuodossa.. Tosin en ole itsekään mikään kijailija, joten en tiedä, miten vakavasti sanomaani voi ottaa.. Mutta parantamisen varaa olisi, ainakin minun mielestäni..