En ole koskaan seurustellut enkä tiedä aionko tulavaisuudessakaan seurustella. Mun mielestä tällä palstalla ketään ei voi pakottaa siihen jos ei ole kiinnostusta. Itselläni on ollut tilaisuuksia mutta en ole ollut valmis vakavaan seurusteluun.
Pahemmin en ole edes ihastunut kehenkään.
Olen aika hankala luonne enkä pidä kovin monista ihmisistä.Muut ihmiset ovat tylsiä mielestäni
Tietysti jos oikeen kiinnostava mies tulisi vastaan niin sitten voisin harkita.
Yleensä seurustelevat on sellasia lällyjä jotka vaan puhuu rakkaudesta. Tylsää...
Olen myös aika itsenäinen enkä kestäisi jos joku minua määräilisi koko ajan
Pahemmin en ole edes ihastunut kehenkään.
Olen aika hankala luonne enkä pidä kovin monista ihmisistä.Muut ihmiset ovat tylsiä mielestäni
Tietysti jos oikeen kiinnostava mies tulisi vastaan niin sitten voisin harkita.
Yleensä seurustelevat on sellasia lällyjä jotka vaan puhuu rakkaudesta. Tylsää...
Olen myös aika itsenäinen enkä kestäisi jos joku minua määräilisi koko ajan
Vastaukset 14
Vanhimmat
Se on tosiaan outoa, että jos nuori ihminen ei halua seurustella, niin on automaattisesti ruma tai katkera. Miksi on näin? Kummaa, kun täytyy 15-vuotiaana selitellä samanikäisille, että ei ole vielä valmis sitoutumaan.
1. Mitä sitten, vaikket aiokaan seurustella? Miksi sitä täällä kuulutat???
2. Kuka täällä palstalla muka koittaa pakottaa SUA seurustelemaan??
3. Kuka väittää, että ekan seurustelun joskus kakaraiässä pitäis olla "vakavaa" tai "sitoutunutta"??? Ei sitä nyt ekan poikaystävän kanssa tartte naimisiin mennä..
4. Jos olet hankala luonne, etkä pidä ihmisistä, KENEN kanssa voisit edes ruveta seurustelemaan?? Jos sinä et pidä toisista, niin miksi luulet että joku pitäisi sinusta??
5. Jos nuoret seurustelevat, ei se tarkoita oman itsenäisyyden menettämistä eikä sitä, että toista pitäisi määräillä.
6. En tarkoittanut tätä kirjoitustani millään pahalla, mutta kummallinen kirjoituksesi herätti paljon kysymyksiä.
Olin vähän samanlainen teini-iässä: kaverit pohtivat vain poika-asioita, eikä mua juuri kiinnostanut lainkaan. Kun pojat alkoivat osoittaa kiinnustasta minulle, aloin panikoida, koska en edes tiennyt, miten olisi pitänyt toimia x)
Totta kai rakastuneiden pälpätys on mielettömän ärsyttävää ellei itse ole tuo rakastanut. Tämän allekirjoittavat varmasti kaikki ;) Välillä on oikeasti tehnyt mieli oksentaa, kun kaverit ovat olleet "musupusu kultamussukka, kun sinä olet niin lutunen tuossa lutusputuspupupuvussasi!"..
Seurustelu ei kuitenkaan ole itsenäisyytensä menettämistä vaan rohkeutta ja uskallusta luottaa ja ajautua toisen vietäväksi. Jos pelkää antaa oman itsensä toisen käsiin, sitä saattaa jäädä todella paljosta paitsi. Oli kyseessä sitten ystävä tai seurustelukumppani. Joskus sitä tietysti pettyy, mutta ilman pettymyksiä, ei se luottamus ja ilo olisikaan niin hyväntuntuisia.
Mutta kukin taplaa tavallaan! Mistä sitä muuten tietää, ettei jokin asia kiinnosta, ellei sitä kerran kokeile?
Kuinka voi luottaa toiseen, jos ei tunne vielä toista?
Kuinka on mahdollista toiseen pettyä enää siinä vaiheessa, kun toisen jo hyvin tuntee?
"Jos pelkää antaa oman itsensä toisen käsiin, sitä saattaa jäädä todella paljosta paitsi. Oli kyseessä sitten ystävä tai seurustelukumppani. Joskus sitä tietysti pettyy, mutta ilman pettymyksiä, ei se luottamus ja ilo olisikaan niin hyväntuntuisia"
Mitä tarkoitat tuolla pettymisellä? Sitäkö, että "seurustelee" kaksi viikkoa eikä halua enää jatkaa? Vai sitä, että pettyy yllättäen vuosikausia kestäneeseen seurusteluun? En oikein ymmärrä, mitä tarkoitat... Jos ihminen kahden viikon deittailun jälkeen huomaa toisessa jotain sellaista, mitä ei kerta kaikkiaan pysty sulattamaan, niin onko se silloin sittenkään pettymistä?? Sillä mitä sen ihmeempiä voisi alussa odottaakaan? Tai jos tarkoitit tuota toista eli että yllättäen "pettyisi" pitkäaikaiseen kumppaniinsa? Jos niin jollekin kävisi, niin olisiko se kuitenkaan varsinaista pettymistä? Eikö se olisi ennemminkin toiseen viimein kyllästymistä kuin pettyneeksi tulemista? Tarkoitan, miten voi yhtäkkiä pettyä johonkin asiaan, jonka on tiennyt jo kauan aikaa (esim. seurustelukumppanin luonteen)?
oikein tajunnut... Aivoni ovat jumissa ;)
Itse ymmärtäisin asian niin, että toisen tunteminen on edellytys luottamuksen syntymiselle. Ja sitten vasta kun toisen hyvin tuntee, voi luottaa toiseen ja uskaltaa seurustella tämän kanssa vakavissaan. Kun toinen on sopivanlainen, voidaanko silloin enää puhua pettymisestä? Ei voida. Mutta sitten taas kun tutustuminen on vasta alussa, voiko siinä sen ihmeemmin pettyä, kun ei tiedä vielä toisesta mitään? Puhut tekstissäsi luottamuksesta, mutta toisaalta mainitset että aina saattaa myös pettyä. Miten niin voi pettyä henkilöön, johon on luottamusta (ja näin ollen myös toisen tuntemista)? Eikö ole enemmänkin kyllästymisestä kyse kuin yhtä-äkkisestä pettymisestä?
mitenkään viilata pilkkua, mutta en vain ymmärrä.
Jos olisit kirjoittanut sanan "kyllästyä", olisin tajunnut heti.
Olen muuten jostain kuullut, että ihminen kyllästyy ihmissuhteissaan loppujen lopuksi vain itseensä. Sitä ei kuulemma tiedosteta, vaan se pistetään ikäänkuin toisten piikkiin. Joillakin miehillä on esimerkiksi pakkomielteenä vaihtaa kumppania joka toinen kuukausi. Siinä on kyse omista ongelmista itsensä kanssa, eikä niinkään siitä että nyt ei taaskaan tärpännyt. Tai onhan tietysti miehiä, jotka eivät ota seurustelua ollenkaan vakavasti, vaan etsivät naisesta pelkkää patjaa. Mutta on myös niitä miehiä, jotka haluavat tosissaan seurustella, mutta eivät millään malta olla yhden ihmisen kanssa kahta tai kolmea kuukautta pidempään. He eivät vain kestä. Heidän elämänilonsa on latteata ja uusista ihmissuhteista he hakevat itselleen viihdykettä arkeen. Ja tottakai tällaisia on myös naisissa! Itseensä totaalisesti kyllästyneitä yksilöitä. Tämä "ihmisten vaihto" koskee niin ystävyys- kuin seurustelusuhdettakin. Jotkut ihmiset juoksevat pakoon omaa itseään. Aikamoinen ongelma. Itse en ole juuri ollenkaan vaihtelunhaluinen. Niin kauan kuin voin jonkun ihmisen seurassa toteuttaa itseäni (puhua niitä näitä, ihan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä), niin kauan haluan viettää aikaani tiiviisti kyseisen ihmisen seurassa. Vaikka sitten vuosikymmeniä. En pakoile itseäni, vaan uskallan kohdata itseni ja myös sen, että mahdollisesti minuun kyllästytään. Jos joku minuun kyllästyy, se on hänen vastuullaan ilmoittaa asiasta, koska muussa tapauksessa vain jatkan ja jatkan yhteydenpitoa. En osaa kerta kaikkiaan kyllästyä ihmisiin. Se taito minulta kokonaan puuttuu :D Lisäksi en pidä kovin paljoa vaihtelusta. Joku voisi kutsua minua erittäin värittömäksi ihmiseksi, mutta minä tykkään elää tällaisena. Ei tule tylsää :)
Oikeassa olet pettymisen suhteen.
Nyssä menit selittää pitemmän päälle x)
"Kuinka on mahdollista toiseen pettyä enää siinä vaiheessa, kun toisen jo hyvin tuntee?"
Varsinkin teini-iässä ihmiset muuttuvat nopeaan. Joku joka on ollut jotain aiemmin on vuoden päästä aivan jotain muuta. Se on tullut huomattua. Helpompaa on olla pettymättä toiseen kun ei tunne.
Ei pettymisellä tarkoiteta vain sitä, että yhtäkkiä "tajuaa" jonkin huonon piirteen ja pettyy koko ihmiseen. Toinen voi tehdä jotain, kuten pettää, tai omassa tapauksessa seisoskella jossain tupakka suussa vaikka niin vannoi ja vakuutti että ikinä sitä saastaa suuhunsa tunge. Tai sitä, että jossain tilanteessa toimii täysin erilailla kuin mitä odottaa tai miten pitäisi. Kyllästyminen ja pettyminen on kaksi täysin eri asiaa.
Mies? Entäpä vastaavat naiset? Ihminen kyllästyy suhteessa loppujen lopuksi vain itseenä? Olisi kiva kuulla mihin tämä väite perustuu. Kun toisen ihmisen kanssa tarpeeksi kauan ja usein on, on hyvin mahdollista että toinen kyllästyy. Aina sanotaan, että vikaa ei tarvise lähteä etsimään omaa napaa kauempaa. Onko näin? Tämä ajatustyyli alkaa tosissaan rasittaa. Vikaa täytyy aina ensimmäisenä lähteä etsimään itsestä, sitä ei voi olla muissa ennenkuin olet tutkiskellut ja syyllistänyt itsesi ensin viimeiseen pisaraan asti.
Tätä tässä on tosiaan harrastettu ihan riittävästi, vian etsimistä. Kun sitä vikaa ei usein voida määritellä jommastakummasta. Jos juttu ei toimi, se ei vain toimi. Ei tarvitse alata vikaa etsimään kenestäkään.
Itsekään en ole järin vaihtelunhaluinen. Poikaystäväni, jonka kanssa olen viettänyt 3 vuotta, on se ensimmäinen ja ainoa jonka kanssa olen ollut. Kyse ei ole siitä etteikö olisi ollut vaihtoehtoja. Kyse on siitä, että en ihastu helposti ja kun niin tapahtuu niin se myös kestää. Kyllästyn ihmisiin vasta jos mua kohdellaan erittäin paskamaisesti. Mutta toisin kuin sulla, mun itseluottamus on perseestä. En tiedä miksi. Tajuan kyllä jos joku kyllästyy, mitä sen väliä, onhan noita ihmisiä, mutta joka kerta kun joku lakkaa ottamasta yhteyttä, otetaan takapakkia.
No jos sä et haluu ketään määräilemään sun elämääs,niin mitä sä sitten valitat?
Älä sitten hanki kumppania sun elämään ja ole yksin.Turhaan sä sitä täällä valitat.
Kuulostat vielä niin kypsymättömältä, että parempi onkin, että pysyttelet etäällä seurusteluasioista.
Miksi tämä piti tänne saada? "Mun mielestä tällä palstalla ketään ei voi pakottaa siihen jos ei ole kiinnostusta"? Olet itsekäs, et mitään muuta.
1. Katsoppa pariskuntia jotka ovat päässeet sen ensimmäisen seurusteluvuoden yli. Puhuvatko rakkaudesta, kiehnaavatko koko ajan toistensa kyljissä, puhuvatko vain toisistaan, ovatko edes onnellisia? Ensimmäinen vuosi on aina sitä yhtä kiehnaamista ja ylistystä. Mutta odottakaas kun tulee karu totuus.
2. Rakkaus, ja suhde, ei perustu määräilylle. Sellainen ei toimi. Kompromissi on oikea sana. Jos et näihin kykene, suosittelen todellakin yksinäistä elämää. Sillä sitä suhteet, kaikki, ovat, kompromissien tekoa toisten hyväksi.
3. En ollut valmis vakavaan seurusteluun? Luuletko että seurustelusta tekee vakavan ja eliniän kestävän vain se, että kysymykseen "alakko olla mun kaa ku mää tykkään sust nii hirveesti?!" vastataan kyllä?
Rakkaus pelasti minut Jeesukselta ja itsetuholta!!!! 1 :D