Se kaivaa taskustaan rutistuneen tupakka-askin. Punaista Mallua, samaa merkkiä kuin aina ennenkin. Nähtävästikään polttaminen ei täällä ole kiellettyä. Ja pakko kai jotakin vapauksia on ollakin. Mike ei saa röökiä syttymään, tuulee liikaa ja niin paljon sen kädet tärisevät. Vispaavat niin kuin vanhalla ukolla, aikansa eläneellä isoisällä, talvisodan urhealla sankariveteraanilla…Mä otan stenkun ja annan sille tulta, suojaan häilyvää liekkiä kämmenelläni. Mike katsoo muhun, muttei kiitä. Ei edes hymyile.
Ojennan sytkärin sille takaisin yhtä äänettömänä, ja värisevä käsi vie sen takaisin kuluneiden farkkujen taskuun. Sen kädet. Mun oman rakkaan Mikaelini, Miken, Miksusen kädet, joita sillä oli tapana liu’uttaa pitkin mun vartaloani niin helvetin herkästi, että teki mieli huutaa. Silloin, kun unelmat olivat hetken aikaa totta. Niillä samoilla käsillä se nosti mut ilmaan. Ja muuttolaatikoita pakettiautoon.
Hiljaisuus. Mä katselen niitä nyt, luurankomaisia pitkiä sormia, tupakanpolton kellastamia, kylmiä, kelmeitä. Mike on käärinyt paidanhihat kyynärpäihin, vaikka parvekkeella on purevan kylmä. Se ei tunnut häpeävän mun nähteni niitä syvän epätoivon ja mielettömän elämänvihan jättämiä jälkiä. Se on niitä ihmisiä, jotka elävät elämäänsä "non, je ne regrette rien "- asenteella. Viiltoja, syviäkin, arpeutuneita jo. Pistoja, tupakanpolttaman jättämiä pikkuruisia palaneita kraattereita. Miken kädet ovat kuin raiskatun maan kartta. Tai raiskatun mielen. Nerous ja hulluushan käyvät käsikädessä?
Palelee. Mike vetää kessua lommoposkiinsa, harmaankalpeilla kasvoilla ilme ei värähdäkään. Siinä se on aina ollut taitava. Ja sitä ilmeettömyyttä mä siinä niin vihasinkin. Se karistaa tuhkaa parvekkeen kaiteelta, repaleisten lehtien seuraksi ilmaan leijumaan. Mike katselee niitä lehtiä tiiviisti, ei vahingossakaan minua. Mä mietin, montakohan kertaa se on itse ajatellut hypätä tuulen vietäväksi. Parvekkeenkaiteitahan riittää. Rööki palaa loppuun, Mike tumppaa sen suoraan kaiteeseen. Harmahtavanvalkoiseen betoniin jää musta jälki, ei ainoa laatuaan.
Se nostaa katseensa, tuijottaa minua hymyilemättä syvälle vajonneilla, tummien renkaiden ympäröimillä silmillään. Niillä samoilla haalea farkunvärisillä, joilla se kerran sai mun pienen teinitytönsydämeni sulamaan käsiinsä. Luoja, se kundi näyttää kuolleelta, ja jumalattomasti vanhemmalta, vanhentuneemmalta kuin mä olin odottanut. Ei sellaiselta, kuin parikymppisen kundin pitäisi, kun koko elämä on vielä edessä. Mikael kultapoika, kultalusikka suussa syntynyt, intellektuelli, kuuden ällä ylioppilas, taiteilijasydän, romantikko, särkynyt, sekopää, deekis-Miku. Ja mun tekee pahaa katsoa.
"Kuka sun käski tulla?" Kysymys yllättää mut täysin. Miken ääni on hiljainen, hiukan käheä. Kai se jotenkin loukkasi itsensä yrittäessään päättää päivänsä kuusikiikkuun, suloiseen silmukkaan jossain vuokrakasarmin takapihalla. Pikku-Mike tahtoi keinua... eikä maailma riittänyt. Mutta ei se saanut lähteä. Yksi niitä monia asioita, joita se ei saanut, vaikka olisi maksanut mitä. "Ei kukaan käskenyt." Vaisu lause, mutta mitä muutakaan mä voin sanoa? Se naurahtaa kuivasti, siihen sävyyn, että mä tiedän koko tapaamisen alkaneen väärällä jalalla. "Jaa. Sä sitten vaan päätit kävellä dorkalaan vilkasemaan, josko entiselle hoidolle olisi käynyt huonosti?" Sen ääni on vihaa, purevan myrkyllistä katkeruutta. Se vihaa minua. Ja se rakastaa. Tulisielu, räjähdysvaara. Mitään sanottavaa ei enää ole.
Muistan jonkun kerran sanoneen, ettei ole olemassa kuin tavallisia ihmisiä. Eikä kukaan halua luopua illuusioistaan, siitäkään huolimatta, etteivät ne ikinä toteudu. Ja siksi meidänkin tarinasta tuli lopulta katastrofi, minusta se kaikkien vihaama heartbreaker, Mikestä itsetuhoinen onnenetsijä. En mä silti koskaan pitänyt Mikeä minään hoitona. Rakas se oli, helvetin rakas. Viharakkautta, rakkauden vihaa. Elämännälkää ja elämänpelkoa. Takertuvaa pakenemista. Syrjäänvetäytyvää pakokauhua. Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää?
Se tuijottaa minuun äänettömästi. Ei se ole unohtanut, eikä se koskaan unohda. Dorkalan pleksilasi-ikkunat, pitkät suora käytävät, eivät pyyhkineet pois sitä tarinaa, joka jostain syystä vain lakkasi olemasta. Niitä kummallisia sattumia tällä tähdellä, jossa onni on vain sana.
Jätettiinkö minullekaan juuri vaihtoehtoja?
(tämä nyt on vain jotakin... Olkaatte armollisia)
Ojennan sytkärin sille takaisin yhtä äänettömänä, ja värisevä käsi vie sen takaisin kuluneiden farkkujen taskuun. Sen kädet. Mun oman rakkaan Mikaelini, Miken, Miksusen kädet, joita sillä oli tapana liu’uttaa pitkin mun vartaloani niin helvetin herkästi, että teki mieli huutaa. Silloin, kun unelmat olivat hetken aikaa totta. Niillä samoilla käsillä se nosti mut ilmaan. Ja muuttolaatikoita pakettiautoon.
Hiljaisuus. Mä katselen niitä nyt, luurankomaisia pitkiä sormia, tupakanpolton kellastamia, kylmiä, kelmeitä. Mike on käärinyt paidanhihat kyynärpäihin, vaikka parvekkeella on purevan kylmä. Se ei tunnut häpeävän mun nähteni niitä syvän epätoivon ja mielettömän elämänvihan jättämiä jälkiä. Se on niitä ihmisiä, jotka elävät elämäänsä "non, je ne regrette rien "- asenteella. Viiltoja, syviäkin, arpeutuneita jo. Pistoja, tupakanpolttaman jättämiä pikkuruisia palaneita kraattereita. Miken kädet ovat kuin raiskatun maan kartta. Tai raiskatun mielen. Nerous ja hulluushan käyvät käsikädessä?
Palelee. Mike vetää kessua lommoposkiinsa, harmaankalpeilla kasvoilla ilme ei värähdäkään. Siinä se on aina ollut taitava. Ja sitä ilmeettömyyttä mä siinä niin vihasinkin. Se karistaa tuhkaa parvekkeen kaiteelta, repaleisten lehtien seuraksi ilmaan leijumaan. Mike katselee niitä lehtiä tiiviisti, ei vahingossakaan minua. Mä mietin, montakohan kertaa se on itse ajatellut hypätä tuulen vietäväksi. Parvekkeenkaiteitahan riittää. Rööki palaa loppuun, Mike tumppaa sen suoraan kaiteeseen. Harmahtavanvalkoiseen betoniin jää musta jälki, ei ainoa laatuaan.
Se nostaa katseensa, tuijottaa minua hymyilemättä syvälle vajonneilla, tummien renkaiden ympäröimillä silmillään. Niillä samoilla haalea farkunvärisillä, joilla se kerran sai mun pienen teinitytönsydämeni sulamaan käsiinsä. Luoja, se kundi näyttää kuolleelta, ja jumalattomasti vanhemmalta, vanhentuneemmalta kuin mä olin odottanut. Ei sellaiselta, kuin parikymppisen kundin pitäisi, kun koko elämä on vielä edessä. Mikael kultapoika, kultalusikka suussa syntynyt, intellektuelli, kuuden ällä ylioppilas, taiteilijasydän, romantikko, särkynyt, sekopää, deekis-Miku. Ja mun tekee pahaa katsoa.
"Kuka sun käski tulla?" Kysymys yllättää mut täysin. Miken ääni on hiljainen, hiukan käheä. Kai se jotenkin loukkasi itsensä yrittäessään päättää päivänsä kuusikiikkuun, suloiseen silmukkaan jossain vuokrakasarmin takapihalla. Pikku-Mike tahtoi keinua... eikä maailma riittänyt. Mutta ei se saanut lähteä. Yksi niitä monia asioita, joita se ei saanut, vaikka olisi maksanut mitä. "Ei kukaan käskenyt." Vaisu lause, mutta mitä muutakaan mä voin sanoa? Se naurahtaa kuivasti, siihen sävyyn, että mä tiedän koko tapaamisen alkaneen väärällä jalalla. "Jaa. Sä sitten vaan päätit kävellä dorkalaan vilkasemaan, josko entiselle hoidolle olisi käynyt huonosti?" Sen ääni on vihaa, purevan myrkyllistä katkeruutta. Se vihaa minua. Ja se rakastaa. Tulisielu, räjähdysvaara. Mitään sanottavaa ei enää ole.
Muistan jonkun kerran sanoneen, ettei ole olemassa kuin tavallisia ihmisiä. Eikä kukaan halua luopua illuusioistaan, siitäkään huolimatta, etteivät ne ikinä toteudu. Ja siksi meidänkin tarinasta tuli lopulta katastrofi, minusta se kaikkien vihaama heartbreaker, Mikestä itsetuhoinen onnenetsijä. En mä silti koskaan pitänyt Mikeä minään hoitona. Rakas se oli, helvetin rakas. Viharakkautta, rakkauden vihaa. Elämännälkää ja elämänpelkoa. Takertuvaa pakenemista. Syrjäänvetäytyvää pakokauhua. Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää?
Se tuijottaa minuun äänettömästi. Ei se ole unohtanut, eikä se koskaan unohda. Dorkalan pleksilasi-ikkunat, pitkät suora käytävät, eivät pyyhkineet pois sitä tarinaa, joka jostain syystä vain lakkasi olemasta. Niitä kummallisia sattumia tällä tähdellä, jossa onni on vain sana.
Jätettiinkö minullekaan juuri vaihtoehtoja?
(tämä nyt on vain jotakin... Olkaatte armollisia)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Rêveuse, vanhana kamunasi kiiruhdan toivoakseni ensimmäisten joukossa lausumaan mielipiteeni.
Tuo oli helvetin hieno. Kaikki muu kuulostaa selkääntaputtelulta, enkä minä halua että tämä foorumi menee vain sellaiseksi.
Tuo oli niin.. vakuuttava. Itse pidin tuosta tavattomasti. Tunnelma, tietty elämän harmaa raadollisuus..
Mutta en tuhlaa enempää sanoja. Jatka kirjoittamista. Pärjäile!
Selkääntaputtelua minä en ole koskaan kaivannut (sitä saanut koko pienen ikäni kouluaineiden arvosanoina) mutta jos tuo sinun reheellinen mielipiteesi on, niin kiitos.
Raadollista? Kyllä. Ehkä. Mutta sellaista tämä kaikki on.
Ja taatusti jatkan kirjoittamista. Kuusivuotiaana (suunnilleen) aloittanut, ja tähän asti olen päässyt, joten tämä harrastus ei helpolla pääty? *hymy*
...sillä tuo oli mielipide, ei kehu. Tuo teki minuun vaikutuksen, se viilsi. Se oli kaunis pätkä.