Olen pitkään jo ihmetellyt sellaista asiaa miksi adoptio on lähes poikkauksetta kakkosvaihtoehto eli tulee vasta sitten kun omia lapsia ei voida saada.
Itselleni on ollut melko pienestä asti (silloin kuin nyt aletaan tajuamaan suvun jatkamisesta, vanhemmuudesta..) että haluan adoptiolapsen. Se ei ole ollut mitenkään lohdutuspalkinto tai muuta. En koe, että omien geenieni tai nenäni kaaren olisi saatava jatkua lapsessani.
Ymmärrän toki senkin, että kun saa adoptiolapsen niin häntä kyllä ihan varmasti rakastaa ja paljon mutta miltä mahtaa lapsesta tuntua kun hän aikuisena vähitellen ymmärtää olleensa vasta toinen vaihtoehto.
Tämä on vain pohdintaa, en siis ole mitään mieltä asiasta. Olen hyvin tyytyväinen kaikkiin, jotka adoptoivat lapsen mutta tässä mietiskelen vain "äänneen" ja olisi mukava kuulla mitä ajatuksia se teissä herättää.
T, Eeret
Itselleni on ollut melko pienestä asti (silloin kuin nyt aletaan tajuamaan suvun jatkamisesta, vanhemmuudesta..) että haluan adoptiolapsen. Se ei ole ollut mitenkään lohdutuspalkinto tai muuta. En koe, että omien geenieni tai nenäni kaaren olisi saatava jatkua lapsessani.
Ymmärrän toki senkin, että kun saa adoptiolapsen niin häntä kyllä ihan varmasti rakastaa ja paljon mutta miltä mahtaa lapsesta tuntua kun hän aikuisena vähitellen ymmärtää olleensa vasta toinen vaihtoehto.
Tämä on vain pohdintaa, en siis ole mitään mieltä asiasta. Olen hyvin tyytyväinen kaikkiin, jotka adoptoivat lapsen mutta tässä mietiskelen vain "äänneen" ja olisi mukava kuulla mitä ajatuksia se teissä herättää.
T, Eeret
Vastaukset 38
Vanhimmat
Miksi olet hyvin tyytyväinen kaikkiin, jotka adoptoivat lapsen?
olen tyytyväinen kaikkiin, jotka adoptoivat lapsen siksi, että se on mielestäni hyvin ja oikein. Maailmassa on tuhansia lapsia, jotka on jo synnytetty jne mutta heitä ei kukaan rakasta tai vaikka äitinsä rakastaisikin niin ei voi pitää huolta.
on mielestäni oikein adoptoida lapsi, antaa tälle rakastava koti, rakkautta, rajoja ja huolenpitoa.
Siksi.
Olen samaa mieltä kanssasi! Tai siis tietty ymmärrän että jotkut haluaa biologisia lapsia, mutta eipä ole mullakaan tarvetta saada biologisen sukuni jatkuvan, veljeni saa hoitaa sen puolen jos hoitaa. Haluan antaa kodin jollekkin joka sitä tarvitsee!
..elämäsi ja kokemuksesi tuomalla viisaudella? olet just ohittanut teini iän joten kasva aikuiseksi.
Kai kuitenkin minullakin voi olla mielipiteitä, vaikka olenkin vasta teini! pienenä jo olen päättänyt sen että aion adotoida lapsen. okei, mieli voi muuttua, mutta sepä on sitten sen ajan ongelma, luulen silti etten biologisia lapsia ikinä halua. Eipä ole sinun ongelmasi, vaikka olenkin nuori, on myös minulla oikeus sanoa mielipiteeni! "Kasva aikuiseksi." Siis miten tuo liittyy siihen että haluan adoptoida lapsen?
Itsekin mietin ihan samaa. Meillä tosin on biologinen lapsi "tilauksessa", mutta vuosi on jo vierähtänyt ilman tärppiä. Mihinkään rankkoihin hormonihoitoihin en missään tapauksessa halua - niin kiihkeästi en lasta toivo, että olisin valmis kuukausi-, jopa vuosikaupalla elämään vain se yksi asia mielessäni ja elimistö hirveässä myllerryksessä. Joskus tuntuu, että oman normaalin hormonitoiminnan kanssa eläminenkin on tarpeeksi stressaavaa.
Ehkä meidän tapauksessamme adoptiolapsi olisi tavallaan "kakkosvaihtoehto" jos ei biologista ala kuulua, mutta toisaalta saattaahan adoptioperheisiinkin syntyä lapsia sillä tavanomaisella tavalla.
Missään tapauksessa en usko, että adoptiolapsen tultua perheeseen häneen ikinä suhtautuisi kakkosvaihtoehtona, saati että pienen ihmisen koskaan antaisi ymmärtää, että biologinen lapsi olisi kyllä ollut häntä toivotumpi.
Ehkä siinä tapauksessa, että biologisen lapsen saamiseksi on tosiaan tehty kaikki mahdolliset hoidot ja koettu pettymyksiä pettymysten perään, vaikuttaa adoptointi vähän lohdutuspalkinnolta. Itse en moisia halua käydä läpi, toivottavasti sellaista ei adoptiovanhemmaksi haluavilta vaadita.
Vaikket koskaan antaisi adoptiolapsen ymmärtää, että biologinen lapsi olisi ollut häntä toivotumpi, saattaa adoptiolapsi sen aistia. Näin käy todennäköisesti kaikille niille, jotka tajuavat adoptiovanhempien biolapsettomuuden. Se on sitä paitsi aika helppo ymmärtää......
Jos minä päätyisin adoptioon, enpä usko että ajattelisin siinä kohtaa enää, että biologinen lapsi olisi ollut toivotumpi. Adoptiolapsen kanssa kasvaa vanhemmuuteen ja lapsesta tulee ihan oma, se ihan ensimmäiseksi tärkein.
Biologista lasta nyt ehkä vain olisi yritetty ensin, sitten päädytty adoptioon. Vähän sama kuin että muinoin seurustelin entisen miehen kanssa, nyt olen ollut nykyiseni kanssa yhdessä jo kauan, mutta taatusti tämä nykyinen ei ole vähemmän toivottu kuin entinen! Tai että joskus viihdyin kaupungissa, nyt asun maalla - ja tämä vaihtoehto on varmasti minulle ihan ykkösjuttu, olipa kaupunkikokemusta takana tai ei.
hyvä pointti ja hyvät esimerkit.
Niiinh...
Kaikista kirjoituksistasi paistaa minäkeskeinen ajattelusi.
Jos SINÄ et saa biologista lasta, niin silloin SINÄ muutat näkökulmaasi adoptiolasta kohtaan. Vasta biologisen lapsettomuuden jälkeen adoptiolapsesta tulee ensisijainen toive. SINÄ siis "nollaat" aiemmat toiveesi, jos ne eivät toteudu ja alat suhtautua adoptiolapseen yhtä toivottuna (=ainoana mahdollisena) vaihtoehtona.
Luuletko, että tuleva adoptiolapsesi "nollaa" teidän biolapsettomuuden?
Adoptio voi olla adoptiolapselle ihan ok vaihtoehto niinkuin sinulle kaupungissa/maalla asuminen. Hän ei ole kuitenkaan valinnut sitä itse kuten sinä olet valinnut asuinpaikkasi tai nykyisen miehesi. Jos ensimmäisen miehesi kanssa juttunne olisi toiminut, niin varmaan olisitte edelleen yhdessä. Tuskin uutta miestäsi olisi silloin kuvioissa. Adoptiolapselle olemassaolon tuska voi olla ihan eri kokoluokkaa kuin sinun parisuhdevalintasi.
eiköhän se ole luonto joka tikanpojankin puuhun vetää? Sama se on edelleen lasten hankkimisessa tavalla tai toisella. Luonnollisinta on kaikesta huolimatta hankkia lapset perinteisesti luomuna ja kotona tehden.
Äitiyteen ja isyyteen myös kypsyy odotusaikana ja tunneside lapseen kasvaa. Adoptiossa tämä luonnollinen odotusaika ja pieneen vauvaan tutustuminen jää väliin kun äkkiä perheessä onkin leikki-ikäinen! Tämä myös on monen adoptioperheen ongelma joten jos asiaan vaivaudut tutustumaan niin syitä löytyy paljon siihen miksei se adoptio aina niin ihanaa olekkaan.
Tunnesiteen syntyminen tapahtuu joillakin adoptiolapseenin heti, mutta toisilla omaan vauvaankin kiintyminen kestää. Jos perheessä on molempia niin eron huomaa itsessään, muuten ollaan seikkailemassa..
Periaatteessa esim sosiaalisin perustein adoptio ei aiemmin edes joskus onnistunut, nykyään kylläkin eli adoptioon saattoi ryhtyä vasta jos ei todellakaan saa lapsia eikä vaan huvikseen tai ideologiansa pohjalta.
Joku kirjoitti toisessa yhteydessä että miksei mennä paikanpäälle saattamaan asioita kuntoon? Lienee sinunkin mietittävä asia? Miksi lapsi pitää tuoda tänne sinulle mikset sinä mene sinne missä kodittomat yms lapset ovat hoivaa vailla? Ei enää niin hyvä idea?
Viitataan vielä viereiseen palstaan; miltä tuntuu aikuisena kuulla ettei ollut haluttu? Miltä tuntuu kuulla että oli kakkosvaihtoehto? Miltä tuntuu kuulla ettei yksin riitä vaan halutaan monta? Ongelman saa mistäå vaan asiasta jos haluaa ja on siihen taipumus. Harva kiinalaistyttö esim haikailee mukavaan lastenkotiin josta kakkosvaihtoehtona tuli suomeen? Kannattaa miettiä asiaa sen omassa viitekehyksessä eli mikä on vaihtoehto ja miten siihenkään tilanteeseen on jouduttu?
Ikäsi nyt? Et vaikuta kovin kypsältä ajatuksinesi tai sitten vaan et perustele kantaasi juurikaan.. Ei adoptio ole niin helppo prosessi että siihen vaan pienenä päättää ryhtyä vaan sekin vaatii runsaasti kypsyyttä ja aikaa sopeutua ajatukseen jne. Kannattaa lueskelal vaikka juttuja adoptioperheistä. Monta mutkaa on ja vaikeutta kellään ei ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista ja kyse on ihmisistä jotka todella ovat työstäneet monella tapaa lapsettomuuttaan, lapsenkaipuutaan jne eikä vaan pienenä päättäneet!
en tiedä tarkoititko minua kun sanoit, että mikäköhän on ikäni ym.
Olen 24 ja ajatellut adoptioasiaa siitä asti kun tajusin lapsista jotain.
minusta on hassua sanoa, että luomutapa tehdä lapsia on kotona ym. Olethan miettinyt, että maailma on pullollaan sellaisia lapsia, joilta puuttuu rakkautta ja välittäviä läheisiä. Eikö olisi aika luomua antaa rakkauttaa sellaiselle? Miksi tehdä lisää lapsia tähän maailmaan kun entisillekään ei riitä kaikille rakkautta?
kotonahan ne kaikki on tehty tai ainakin kylillä, mutta kun vauvakuume iskee niin se iskee ja huolella ja niin se on tarkoitettu toimimaan. On luonnollista ja vaistomaista haluta lapsia, haluta vauva ja haluta olla raskaana..
Todellakin olen tietoinen siitä että maailma on täynnä lapsia. En vain ole ihan varma että onnettoman hylätyn lapsen tuonti suomeen on aina se paras vaihtoehto. Ja jos puhutaan kymmenistä, sadoista, tuhansista lapsista niin silloin on syytä auttaa heitä heidän omassa ympäristössään. Se on todellista välittämistä heistä ja heidän tilanteestaan! Apu yleensä viedään sinne missä sitä tarvitaan eikä tuoda tarvitsijoita tänne..
Luomu ajatuksesta vielä; luomuahan on kaikki luonnollinen? Ei lapsen tuonti omasta kulttuurista lentokoneella vieraaseen maahan viereiden ihmisten luo ole millään tapaa luonnollista. Lopulta on kyse aikuisen halusta saada lapsi eikä lapsella juuri ole valinnan varaa! Lapsettomille adoptio silti suotakoon ja siitä seuraa lopulta kaikkea hyvää osapuolille.
Ihan aloin kehittelemään ajatustasi noutaa maailman orvot ja hylätyt tänne.. "Lentokoneellinen rakkautta ja hellyyttä odottavia lapsia saapui Helsinki-Vantaan lentokentälle tänään. Vuoronumerot 1234-1555 voivat noutaa omansa.."- ilmoitus tulee kotiin kirjeessä eikä kukaan enää pysty valvomaan mitään lapsien edun nimissä..
Tee vaan niin kuin sinusta tuntuu, mutta luonnollinen tapa se ei ole joskaan ei suoraan luonnotonkaan. Toivottavasti et saa sitten ei-toivottua biologista lasta joka on se kakkosvaihtoehto kun äiti pelasti maailmaa.. sekin voi olla aika rankkaa!
Niin ja kannattaa aikalailla suhteen alussa jo selvittää tämä asia partnerillesi sillä kun poikkeat isien palstalle niin geeniperimä on kaiken a ja o! Isyystestiä halutaan jopa avioliitossa varmuudeksi joten tällainen mies ei "tuontilastakaan" varmaan halua? Kyse on aika perus asiasta parisuhteessa kun puhutaan lapsista..
Ei adoptio ole kaikilla ns. kakkosvaihtoehto. On perheitä jotka adoptoivat vaikka voisivat saada biologisia lapsia.
Joillakin taas ajatus adoptiosta taas vaatii kypsymistä (vaikka biolapsettomuuden kautta), ihan niin kuin mikä tahansa uusi ajatus.
Jokainen tähän maailmaan syntyvä lapsi on suuri ihme jota pitää vaalia, myös lapset jotka eivät voi elää biologisten vanhempiensa luona.
Mietit kirjoituksessasi, miltä lapsesta tuntuu kun hän ymmärtää olevansa 'vasta toinen vaihtoehto'.
Tilannetta voi myös katsoa hiukan toisesta perspektiivistä: vanhemmilta kesti aikaa ymmärtää että tärkeintä on lapsi - ei se miten lapsi perheeseen tulee. Aikuisten piti tässä kasvaa ja kehittyä ennen kuin tajusivat tämän. Ja kun tämän tajusivat, niin adoptoitu lapsi ei ollut 'kakkosvaihtoehto' vaan se toivottu ja haluttu lapsi. Ihminenhän, aikuinenkin - toivottavasti - kasvaa ja kehittyy koko ajan, oppi virheistään ja kokemusten myötä pystyy ja muuttaa ajatusmaailmaansa.
Itsekin tiesin jo nuorena että haluan adopoida, siksi valinta lapsettomuushoitojen ja adopton välillä oli todella selkeä vaikka hoidoilla tulos olisi voinut hyvinkin olla positiivinen. Emme vain keksineet mitään syytä miksi olisimme menneet lapsettomuushoitoihin kun meille biologialla tai geeneillä (tai naapureilla, yhteiskunnan painostuksella, muiden odotuksilla, totutuilla tavoilla.....) ei ollut merkitystä ja maailmassa oli jo paljon lapsia ilman läsnäolevia vanhempia.
Adoptio on tosiaan pitkäkin tie, jopa 2-5 vuotta, ja kaikkeen on varauduttava, mutta eihän kukaan ole luvannut että elämä on aina yksinkertaista ja helppoa, ei bioperheissäkään. Lapset ovat kuitenkin tärkeimmät.
Mielestäni otit hyviä näkökulmia esille. Selvästi järkevän ihmisen puhetta.
Toivottavasti näistä asioista voisi tulevaisuudessa puhua myös adoptiolapsen kanssa, että saa kertoa omat kokemuksensa ja vastaavasti kuulostella lapsen mielipiteitä ja ajatuksi adoptiosta.
Minulle adoptio on ainakin ainoa vaihtoehto, kun joskus lapsia hankin. Biologisia kakaroita en edes harkitsisi. Ei, en halua tehdä sitä hyväntekeväisyyden takia: en halua antaa lapselle kotia ja perhettä. Ensisijaisena syynä olisi se, että haluan joskus lapsia, perustaa perheen.
Ja miksi en biologisia lapsia halua? En minun elämänsuunnitelmiini ei mahdu raskaus, ehkä kokonainen vuosi masentuneena ja pahoinvoivana. Tiedän, mitä hormonitasapainon sekoittuminen minulle tekee; en halua menettää itsekontrolliani, en halua päätyä itsemurhaan vain, että saisin monistaa geenejäni.
Olen myös valinnut pitkän koulutuksen, maisteriopintojen jälkeen seuraisivat syventävät opinnot, enkä halua jäädä työstäni äitiyslomalle raskauden takia. Enkä haluaisi keskeyttää rakasta urheiluharrastustani tai muutakaan normaaliin elämään kuuluvaa.
Lisäksi synnytys ajatuksena on liian pelottava. Minulla on matala kipukynnys ja menkkojenkin aikana pyörtyilen kivusta. En kestäisi synnytystä.
Varo ettet sairastu masennuksen jälkeiseen masennukseen. Kaikkeen muuhun tunnut olevan valmistautunut.
Lasten takia pitää olla valmis kärsimään ja rankasti. Raskauden vaivat ja synnytystuskat ovat pientä sen rinnalla, mitä vanhemmat saavat kärsiä lapsia kasvattaessaan. Onneksi adoptiovanhemmat valitaan eikä lapsia anneta sairaasti asennoituville ihmisille.
mutta eiväthän kaikki siltikään halua synnyttää, miten niin kyseinen henkilö on sairaasti asennoitunut? En minäkään halua synnyttään, ja sen takia haluan adoptoida. Ja toinen syy on se, että ei minulla ole tarvetta jatkaa geenejäni, kun voin antaa kodin jollekkin, joka sitä tarvitsee. (Älkääkä nyt ruvetko vertaamaan kiltit siihen, että "olet noin nuori, ei sinulla ole elämänkokemusta, et voi sanoa mitään")
Kannattaisi ehkä vähän miettiä omaa tilannettaan. Naisen elämä on aina ollut ja tulee olemaan hormoonien kanssa tanssimista. Se on normaalia!
Älä koskaa aseta uraa edelle mitä tulee perheeseen ym. Jos et ole valmis jäämään äitiyslomalle niin älä ikinä edes harkitse lapsen adoptoimista. Lapsi vaatii aina aikaa, läsnäoloa. Luulisi, että tiedät kun olet maisteri ja mitä kaikkea.
En halua sanoa ilkeästi mutta mieti elämää ja aseta itsesi kanssa asiota tärkeysjärjestykseen. Totuun on, että elämä muuttuu aina lapsen jälkeen.
ensinnäkään mikää muu kokemus ei viittaa ja kerro miten raskausajan vointi menee. Osa on elämänsä kunnossa jopa sairaudet ovat oireeettomia ja toisilla se on todellinen painajainen..
Synnytyspelko on hoidettavissa jos niin haluaa ja jos se on pelkoa eikä vouhotusta..
Niin se ura ja äitiys.. kun se lapsi jonka jalosti epäitsekkäästi adotoit tulee tänne niin hetikö ajattelit sen tarhaan viedä? Kyllä siinä vaiheessa pidetään äitiyslomaa halusit tai et ja kyllä siihen pystytään jopa pakottamaan.. Lapset myös muuttavt elämän ihan väkisin ja silloin joutuu luopumaan monesta menosta ja suunnitelmasta ellei ole vähintään yhtä kotiapulaista olemassa..
Kuulostaa siltä että tahdot kaiken, mutta et ole valmis antamaan mitään! Mieskin kai olisi hyvä ostaa postimyynnistä ettei aikaa kulu?
Rauhallista itsekästä kevättä matkalla maineeseen ja aikuisuuteen!! Täällä on nimittäin muitakin kuin sinä..
Parhaita tuntemiani adoptioäitejä ovat sellaiset, jotka ovat ensin synnyttäneet biologisia lapsia ja lisäksi (syystä tai toisesta) adoptoineet lapsia. Toiseksi parhaita adoptioäitejä ovat aviovaimot, jotka olisivat mielellään synnyttäneet lapsia, mutta se ei ole heiltä onnistunut.
Minusta ei hyvää ennusta adoption onnistumiselle, jos sen motiivi on silkka itsekkyys eli "haluan adoptiolapsen, ettei minun itseni tarvitse nähdä vaivaa." Tällainen ihminen ottakoon mieluummin lemmikkieläimen kuin että hän ryhtyisi toisten ihmisten lapselle äidiksi.
No, ihmiset kuitenkin voivat onneksi adoptoida lapsia. Siis lähinnä tarkoitan sitä, että miksi minun pitäisi synnyttää biologinen lapsi, kun voin antaa kodin jollekkin, joka sitä tarvitsee. maailma on muutenkin ylikansoittunut. Ja kuka sen määrää, onko sopiva äidiksi vai ei? Sinäkö? Eivät kaikki, jotka synnyttävät, eivät hekään ole pakosta sopivia äideiksi, vertaa myös näin.
Se että en voi hankkiutua raskaaksi enkä synnyttää ei ole itsekkyyttä. Minulla on suht realistinen käsitys lapsista, sillä olen viettänyt välivuottani töissä päiväkodissa. Lapsen kasvatus on vaativaa hommaa ja se, että en fyysisesti ja henkisesti kestäisi raskauden aiheuttamia hormonitoiminnan muutoksia, ei tarkoita sitä, että en pystyisi kasvattamaan lasta.
Miksi minun erityisesti pitäisi olla lapsen kanssa 24/7, vaikka lapsella tietysti olisi myös isä, jolla on samat vanhemman velvollisuudet, kuin minullakin? Vai käsitinkö viestisi oikein?
ei myöskään kestä lapsen hoitoa valvottuine öineen ja jatkuvine huolehtimisineen. Päiväkodissa tms laitoksessa ei saa kunnon käsitystä siitä, mitä pikkulasten hoito oikeasti on ilman lepotaukoja yötä päivää. Raskaus ja synnytys ovat vauvan ja pikkulasten hoitoon verrattuina erittäin helppoja ja vaivattomia asioita. Heitä pois ajatukset adoptiolapsesta. Jos oman lapsen saaminen on liian pelottava, rasittava tai vaikea asia ei kelpaa huolehtimaan ottolapsestakaan.
että "onhan lapsella myös isä", kun on kysymuys vauvojen ja pienten lasten hoidosta. Kyllä pikkulapsi on pelkästään äitinsä vastuulla. Isä hankkii sitten leivän perheelleen, mutta äiti hoitaa lapset. Jos ei tähän suostu tai kykene ei kannata haaveilla lapsista. Toki monet isät leikkivät lastensa kanssa ja hoitavatkin heitä, mutta vastuu lapsista on äidin. Sen jokainen nainen oppii raskausaikanaan.
Ilman raskautta ja synnytyskokemusta on vaikea kypsyä äidiksi. Adoptiolapset yleensä valittavatkin ottoäitiensä kylmyyttä, harvoin isiensä. Adoptiossa nimenomaan äiti-lapsi suhde on aina vaarassa epäonnistua. Parhaiten adoptioäiteinä onnistuvat ne naiset, jotka ovat jo biologisia äitejä adoptoidessaan uuden lapsen.
MIX: mikä on ikäsi ? Ajatuksesi tuntuvat jotenkin, anteeksi vaan, vanhoillisilta.
Itse olen 40-kymppinen ja jokaisen tuntemani perheen isä (ehdottomasti sekä bio- tai adoptio) kyllä loukkaantuisi verisesti tuollaisesta väittämästäsi että 'pikkulapsi on pelkästään äidin vastuulla'.
Jos teillä on/oli näin ei se tarkoita että kaikki isät, varsinkaan nykyisin, haluisivat olla yhtä passiivisia isiä lasten ollessa pieniä. Tai että kaikki äidit mustasukkaisesti vaalisivat oikeuttaan omia lapsi täysin itselleen isän kustannuksella.
Eiköhän monen, tällähetkellä aikuisen, isäsuhde ole juuri tuollaisten ajatusten ja käytösten takia jäänyt hyvin etäiseksi.
Ja mihin perustat väitteesi:'...Adoptiolapset YLEENSÄ valittavatkin ottoäitiensä kylmyyttä, harvoin isiensä. Adoptiossa NIMENOMAAN äiti-lapsi suhde on AINA vaarassa epäonnistua....'.
Mistä olet saanut noin laajan kokemuksen adoptioihin liittyvistä lapsi-vanhempi-suhteista ?
eikä siitä, mikä on perheen työnjako. Pitää olla itsenäinen ja kyetä pärjäämään ilman apuakin. Perheen isän tulee taas asennoitua niin, että lapsi tarvitsee isäänsä ja vaimo aviomiestään.
Jos äiti alusta alken asennoituu siten, että lapsenhoito jaetaan fiftyfifty periaatteella, on koko homma tuomittu epäonnistumaan. Jo puhtaasti biologisista syistä äidin osuus näissä asioissa on paljon suurempi kuin isän.
Adoptiot usein epäonnistuvat juuri sen takia, että adoptioäideiltä puuttuu tämä biologisperäinen valmius äitiyteen, ja sen tähden usein myös oikea asennoituminen.
Mikähän sinä olet sanomaan, kuka on hyvä äidiksi ja kuka ei? Etkö voi vieläkääm ymmärtää, että maailmassa on monta koditonta lasta, joille voi tarjota hyvän kodin. Miksi pitäisi synnyttää? Siksi, että sinä määrittelet minun olevan joskus vanhempana huonompi äiti, koska en aio hankkia biologista lasta. Onneksi tuo on vain sinun mielipiteesi ja itse tiedän, että minusta tulee hyvä äiti vielä joskus vuosien kuluttua!
Elikkä vieläkin täytyy kommentoida. Sinä siis päätät sen, että naisen kuuluu olla kotona hoitamassa lasta, ja isän hankkia leipä pöytään? Voihan se niinkin olla, mutta nykyään on aivan normaalia että pienen lapsen äiti käy töissä. Itse aion tehdä niin. En kuitenkaan haluaisi kotiäidiksi jäädä.
Perheen MOLEMPIEN vanhempien pitää asennoitua lapsen tuloon siten että vastuu lapsesta on YHTEINEN.
Avioerot lasten ollessa vaippaikäisiä ovat nykyisin hyvin yleisiä juuri siksi että isä kokee jäävänsä täysin äiti-lapsisuhteen ulkopuolelle. Tarpeettomaksi. Sillä palkkapussin kotiin tuominen ei nykymiehelle riitä hyvän isän kuvaksi, onneksi.
Haluan myös tietää millä kokemuksella väität että '...Adoptiot usein epäonnistuvat juuri sen takia, että adoptioäideiltä puuttuu tämä biologisperäinen valmius äitiyteen, ja sen tähden usein myös oikea asennoituminen....'
Olet tätä väittämää esittänyt monessa viestissäsi ja olisi mielenkiintoista tietää mihin tämän perustat. Katsos, jos SINÄ koet niin että SINUSTA ei olisi tullut hyvää äitiä ilman biologista sidettä niin ei se tarkoita että kaikki kokevat näin. Tai että se olisi jokin absoluuttinen totuus, se on vain sinun totuutesi sinun arvomaailmastasi.
Lapsen hoito ja kasvatus ovat aivan eri kuin raskaus ja synnytys. Miehenkään vanhemmuuteen ei raskautta ja synnytystä vaadita. Onko mies silti automaattisesti huono vanhempi?
Joillakin on traumaattisia kokemuksia erilaisista tilanteista: Joku voi pelätä hevosia, jos on joskus joutunut hevosen potkujen kohteeksi. Joku voi pelätä sairautta, jos hänen läheisiään on kuollut tiettyihin sairauksiin.
Minä pelkään hormonitoiminnan sekoittumisesta, sillä muutun kerran kuukaudeksi masentuneeksi, raivohulluksi, joka ei tuolloin kykene mihinkään. Myös kivut ovat sietämättömät, minkä takia pelkään kipua. Tiedän, että raskaus voi olla erilainen, mutta pelkään, että se olisi samaa hormonihelvettiä, kun menkkojenkin aikaan. Siksi en yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä.
Tekisikö se minusta huonon vanhemman, jos pelkään ainoastaan raskautta, en vanhemman vastuuta?
Adoptiolapsi ei ole kakkosvaihtoehto.
Toivottu lapsi on koko ajan sama, vaikka adoptio prosessina on usein toisena aikajärjestyksessä. Tämä taas johtuu mm. siitä, että kovasti lasta toivoessa adoptio on etukäteen ajateltuna aika pitkä (voi kestää jopa 5v) ja "pelottava" projekti, johon liittyy paljon paperisotaa ja viranomaisten arvioita siitä, kelpaatko vanhemmaksi, kelpaako asuntosi, onko parisuhteesi tarpeeksi hyvässä kunnossa, jne. Lisäksi adoptiolapset ovat usein yli 1-vuotiaita, ja ainakin itse olisin aikoinaan halunnut saada vauvan. Olisi ollut tekopyhää siirtyä heti adoptioon, kun vauvakuumeessa tai halussa saada lapsi "omin neuvoin" ei mielestäni ole mitään pahaa tai paheksuttavaa. Minä en ainakaan ajatellut että haluaisin siirtää omat geenini lapseen, vaan olisin vain halunnut ylipäätään saada lapsen - niin kuin miljoonat ihmiset maailmassa. Adoptio ei siis ole "huonompi" vaihtoehto biologisen lapsettomuuden kokeneille, vaan ainoastaan "toinen" tapa löytää tiensä oman, rakkaan lapsen luo.
kirjoitit:
"Minä en ainakaan ajatellut että haluaisin siirtää omat geenini lapseen, vaan olisin vain halunnut ylipäätään saada lapsen - niin kuin miljoonat ihmiset maailmassa."
Tästä juuri koko viestiketjun kysymys kumpuaakin eli kun haluataan lapsi niin miksi adoptioon päädytään vasta sitten kun biologisesti niitä ei voida saada. Olisithan voinut ajatella, että "haluan lapsia, siispä adoptoin!"
Sisareni on miehensä kanssa adoptoinut pienen pojan. Olen antanut itseni ymmärtää, että yrittivät saada ensin biolasta perinteisin keinoin, koska se nyt yleensä tulee ensimmäiseksi mieleen. Se on myös suhteellisen paljon 'helpompaa' kuin lähteä adoptoimaan. Adoptioprosessi kun voi kestää vuosia ja siihen mukaan tulevat sosiaalitädit, kotikäynnit, tarkastukset ja muut vastaavat. Eli adoptio on huomattavasti hankalampaa kuin ensin yrittää saada sitä biolasta.
Mutta eivät he tätä pikkumiestä varmastikaan rakasta yhtään sen vähempää kuin että hän olisi tullut sisareni mahasta. Itsestänikin tuntuu, että hän olisi aina ollut meillä ja on tosi rakas.
Meillä on biolapsi ja nyt ollaan adoptioimassa. Oma haluttiin kun oltiin rakastuneita ja haluttiin toistemme näköinen lapsi. Kokemuksenakin. Ja koska adoptio on niin kallista.
Kun yksi oma oli saatu todetiin ettei lapsen tarvitse olla bio jotta sitä voi rakastaa omanaan. Siksi haluttiin yhdistää halumme saada yksi lapsi lisää sen kanssa että voisimme tarjota jollekin paremman elämän kuin mitä hänellä olisi tarjolla kotimaasssaan. Raha-asiakin tuntuu järjestyvän kun säästää ja kelakin vähän avustaa.
Meillä adoptio ei siis siinä mielessä ollut kakkosvaihtoehto. Olisimme ehkä voinut saada biolapsen, ehkä ei. Mutta halusimme adoptoida.
Luulen että omat ajatuksemme ovat aika tavanomaiset, ainakin ensimmäisen lapsen suhteen. Tuntui luonnolliselta että saisimme yhteisen lapsen. Mutta huomattiin että biologisuuden merkitys on ylikorostettu. Se on yhteinen aika, kokemukset ja elämän taival joka loppujen lopuksi yhdistää perheen perheeksi, ei verisiteet.
Elämä kaikilla herkuilla... Ettei vaan olis liian tavista, niin voihan sitä aina adoptoida.