Noniin... tässä on stoori joka on täysin perseestä. Yksityiskohdat ei varmaan pidä paikkaansa ja mä luulen et puolet faktoista menee metsään. Tää on myös liian pitkä, mutta jos jotain kiinnostaa lukee, niin mä toivon myös palautetta.
----
Mä istun sängynreunalla ruisku kädessäni. Yleensä mä en ajattele, mutta nyt mun on pakko. Helvetti… tässä mä olen kun mikäkin narkkari. Huokaus karkaa mun huulilta ja sitten mä etin suonen käsivarrestani. Sitä ei oo ollenkaan vaikee löytää, sillä mun koko käsivarsi on täynnä aiempia neulanjälkiä. Mun olo helpottuu nopeesti kun ruisku tyhjenee, ja mä nojaan taaksepäin hengittäen hitaasti. Tuntuu pirun hyvältä olla ilman kipuja.
Mä en ole normaali narkkari. Aine mitä mä käytän, ei ole heroiini eikä kokaiini, vaan morfiini. Sitä käytetään sairaaloissa kipulääkkeenä, ja kipulääkkeenä mäkin sitä käytän. Mä en jaksa ruveta selostaan sen kummemmin syitä siihen, kunhan kerron vaan et mä olin koekaniinina jollain hulluilla. Ne leikkeli mua kokeissaan ja asensi muhun kaikenlaista elektroniikkaa, jotta ne näkis miten se toimii elävässä kohteessa. Hyvin toimii. Mun kädestä mä annan niille täydet pisteet, sillä se toimii moitteettomasti. Aivan, ne leikkas irti mun käteni ja laitto tilalle metallisen vastineen. Tosin hieman parannellun version… mulla on nyt nimittäin kädessäni supertehokas minitietokone. Toinen jottu ei sitten olekaan kovin kehuttava. Mun toinen silmäni poistettiin ja tilalle asennettiin tekosilmä. Tosin se oli vasta prototyyppi, joten se painaa kokoajan mun aivojani aiheuttaen sietämätöntä kipua. Se silmä on paranneltu, ja sen avulla mä pystyn zoomaan uskomattoman pitkiä matkoja, sekä näkeen pimeessä täydellisesti. Sitä tehdessä ei kylläkään olla kauheesti panostettu koehenkilön mukavuuteen, sillä helvetillisen kivun lisäks se on aika karseen näkönen. Käden pystyy peittään takilla julkisilla paikoilla, mut sen silmän takia mä joudun käyttään mustia laseja jatkuvasti. Se taas ei ole kovin käytännöllistä, varsinkaan sisätiloissa. Ja jos pystyis nukkuessa edes pistään silmän kiinni, mutta ei…
Mä pystyn sietään kipua tosi hyvin. Sen ansiosta mä yleensä olen tässä, eikä mulla ole enempää tekaistuja ruumiinosia. Mä onnistuin karkaan käteni tietokoneen avulla, ja koska mä siedin kivun ääneti, niin mä myös pysyin löytymättömissä. Pitemmän päälle se ei sitten enää toiminutkaan, kun ne kivut ylty niin kauheiks että ne aiheutti kohtauksia ja jatkuvia kouristuksia. Sillon mä keksin varastaa sairaalasta kipulääkkeitä, joita mä nyt sitten käytän enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Mä tiesin että morfiini vois aiheuttaa riippuvuutta, mutta se oli ainut tarpeeks tehokas aine. Jos mun kivut nyt loppuis, niin mä uskon että mä pystyisin lopettaan piikittämisen. Mä en kuitenkaan ole ihan varma siitä… Mä olen kestänyt paljon, joten enköhän mä kestäis vierotusoireetkin. No, mutta nyt mä olen eksynyt aiheesta. Tyypillistä sillon kun on aineissa.
Tottakai morfiini saa mut sekasin. Se heittää mut pilviin niinkun huumeet yleensäkin tekee, mutta mä en ole riippuvainen siitä tunteesta. Elämä on mulle parasta huumetta.
Nytkin mä näen hallusinaatioita… aivan mun yläpuolellani on taivas; Se on tosi kaunis kun se hehkuu auringonlaskun väreissä… paha vaan että mä tiedän olevani sisätiloissa. Aineissa maailma näyttää niin helvetin upeelta.
Mä kiskasen itteni hereille houreista ja nouseen seisoon. Ruiskun ja morfiinin mä pakkaan taskuihini, ja sitten mä marssin ulos talosta. Se on narkkareitten mesta, ja sehän sopii mulle hyvin. Kukaan ei kysele kamoista, eikä saa täydellistä pakoreaktiota jos näkee vilauksen mun silmästäni. Kaiken pystyy pistään aineitten kontolle.
Aurinkolasit keikkuu jälleen mun päässäni vaikka on jo hämärää. Ne häirittee mua koska mä tiedän että näkisin pimeessäkin täydellisesti ilman niitä. Mutta minkäs teet… ilman laseja mä voin olla vaan yksin, mut kaupungissa ei koskaan voi olla täysin yksin. Kaupungin ulkopuolella ei oo kauppoja joista vois pölliä ruokaa, eikä sairaaloita joista vois pölliä lääkkeitä. Inhottavaa olla riippuvainen kaupungista.
Koko sen ajan minkä mä olen ollut paossa koetehtaalta, mä olen yrittänyt etsiä kaikkialta elektronisiin jäseniin erikoistunutta kirurgia tai jotain siihen suuntaan olevaa että mä voisin poistattaa sen silmän, ja kivut sen mukana. Tai sitten parannella sitä silmää ja muotoilla se vaan niin ettei se häiritte. Jos se ei tekis sitä, niin mä voisin jopa pitää siitä. Auttaahan se mua näkeen paremmin.
Mä kuljen syrjäisten katujen ja sivukujien kautta. Joskus joku on tullut häiritteen mua, mutta mun metallikädessä on muitakin hyviä puolia. No ensinnäkin sillä pystyy iskeen toisilta tajun pois melko helposti, mutta se myös luo sähköä. Se tietokone saa jotenkin voimansa mun elintominnoista, ja se siis luo sähköä jonka mä pystyn vapauttaan. Toisinsanottuna mä voin antaa sillä sähköiskuja. Mä en ole vielä koittanut kuinka isoja, mutta luultavasti tarpeeks isoja et mä voisin tappaa jonkun. Varsin kätevää.
Tääkin on just tyypillinen sivukatu; muutamat paloportaat, muutamat kodittomat juopot, muutamat roskasäiliöt ja muutamat kulkukoirat. Mun on pakko löytää joku joka voi auttaa mua. Muuten tällanen katu on mun kotini koko mun loppuelämäni. Mä istahdan roskiksen kylkeen ja suljen silmäni. Huominen on varmasti parempi.
Mun tajuntani palautuu unesta hitaasti. Metallisilmä välittää kokoajan kuvaa mun aivoihini, mutta mä olen viimein oppinut nukkumaan siitä välittämättä. Nyt joku kuitenkin liikkuu mun edessäni. Hitaasti mä avaan myös toisen silmäni, ja aurinkolasien suojassa tarkkailen edessäni liikkuvaa hahmoa. Hän elehtii jotain, ja mä huomaan että vähän kauempana on pieni joukko toisiakin. Sälli aikoo siis ryöstää mut. Sellasia ne kaikki on.
Hän kumartuu mua kohti ja käsi kurottaa kohti taskua. Sillon mulla palaa hermot, ja salaman nopeesti mä isken metallikäteni sen sällin kurkkuun.
Kaikki hätkähtää ja se jätkä sai varmasti melkein sydänkohtauksen mun äkillisestä liikkeestäni.
-Urrgg… mitä… vittua… Hän mokeltaa ja yrittää irroittaa mun kättäni kurkustansa.
Mua alkaa hymyilyttää, sillä mun otteeni on kuin ruuvipihti eikä varmasti irtoa paitsi jos mä niin haluan. Kauempana oleva jengi alkaa hälistä ja mä käännän pääni niitten puoleen. Samalla mä hellitän hieman otettani niin että se jätkä tipahtaa kakistellen maahan. Mä olisin pystynyt murskaan sen kurkun, mutta tällähetkellä mua ei huvittais olla tappaja.
-…mikä toikin luulee olevansa… Alkaa jengistä kuulua tuttuja uhoamislauseita.
Ne on hämillään siitä et mä vaan seison ja tuijotan niitä, eikä ne pysty ottaan selkoo musta. Se sälli mun jalkojen juuressa kompuroi kauemmas kurkkuaan pidellen, ja tuijottaa mun kättäni. Mä annan tuijottaa. Oppiipahan jättään mut rauhaan.
-Kuka vittu sä oot? Joku jengiläisistä tokaisee viimein.
Mä hymähdän ittekseni ja kallistan päätäni.
-Eiks toi kysymys olis ollu paikallaan ennenkun toi yritti pölliä mun tavaroita. Mä toteen synkällä äänellä takasin. Mun päätä alko särkeen, ja se merkkaa sitä et lääkkeen vaikutus on melkein lopussa. Jos noi idiootit ei kohta jätä mua rauhaan niin voi tulla aika kovat paikat. Mulla meinaan on tapana saada pienenlaisia raivokohtauksia kun mun pääni kipu yltyy pahemmaks. Niin, ja sit mun käteni alkaa ittestään tuottaan ylimäärästä sähköö kun mun sydämen syke kiihtyy. Mä olen antanut ittellenikin vahingossa sähkäreitä ennenkun mä tajusin sen.
Mun kurkusta kuuluu murahdus ja sit mä käännyn. Nyt on pakko ettiä joku paikka piikitykseen ennenkun mä räjähdän.
-Hei!! Sä et vastannut mun kysymykseen nuija!! Joku jengiläisistä huutaa mun jälkeeni. Nyt ne yrittää ärsyttää mua. Vaikka mä haluaisinkin hakata ne, niin on parempi jättää väliin.
Mua kohti alkaa nyt lennellä peltipurkkeja ja muuta roskaa. Mä käännyn nopeesti kulman taakse. Ei onnistu. Nyt se jengi alko seuraan mua huudellen haukkumanimiä mun perääni. Tää tästä vielä puuttu.
Mä käännyn jälleen kulmasta, mut päädyn vahingossa umpikujalle. No hitto. Mä katson taakseni ja näen että mun reittini on suljettu. Koko jengi virnuilee mulle ja jotkut kaivaa kääntöveitsiä taskuistaan.
-Nyt me voidaan kaivaa se vastaus esiin susta. Joku sanoo virnuillen ja lähtee tuleen lähemmäs.
Mun päässäni alkaa sykkiä tuttu kipu ja mä irvistän. Joku jengiläisistä törkkää mua ja mä horjahdan roskista vasten. Ne kai luulee et mä pelkään niitä kun en nouse ylös, mut tosiasiassa mä yritän vaan hallita raivooni. Mä hengitän raskaasti ja selvitän ajatuksiani. Sillon tulee jälleen uus viiltävä aalto mun päässäni, joka saa mut menettään tasapainoni. Jengiläiset ei huomaa mun irvistyksiäni vaan käy säälimättä päälle. Mä pystyn kuitenkin jälleen ottaan kivun jotenkuten hallintaani ja isken lähintä hyökkääjää rautanyrkillä vatsaan. Äijät alkaa lakoon mun tieltäni, mutta samalla mä huomaan että mun taskustani puuttuu jotain olennaista. Morfiini!
-Hukkasitsä jotain? Joku kysyy ivallisella äänellä.
Mä katsahdan ylöspäin ja näen parinmetrin päässä seisovan jätkän jolla on kädessään mun ruiskurasiani.
-Anna tänne se! Mä murahdan uhkaavasti.
Jengiläiset alkaa nauraan ja joku yrittää potkasta mua. Se on viimenen pisara.
Mitään ajattelematta mä hyökkään potkasijan kimppuun. Kipu sumentaa mun järkeni, joten mun mieleen ei edes tule asia et mä voisin olla vähän helläkätisempi. Ei lähellekään.
Mun käteni säkenöi sähkönsinistä valoa ja mä isken sen toisen rintaan kiinni. Sähköisku lamaannuttaa hänen sydämensä, ja hän tipahtaa hämmästynyt ilme kasvoillaan. Salamana mä isken kiinni seuraavaan ja katkaisen hänen niskansa. Joku sohaisee mua veitsellä mutta mä en edes huomaa sitä. Päinvastoin! Mikään ei häiritse mua kun mä murran seuraavan leuan voimakkaalla iskulla. Jengiläiset perääntyy kauhistuneina ja mä pysähdyn morfiinin haltijan eteen. Hän on vähintään yhtä järkyttynyt kuin muutkin ja tuijottaa mun silmääni. Tai siis oikeestaan metallimöykkyä joka törröttää mun päästäni. Mun mustat lasit oli pudonneet toiminnan aikana, ja nyt kaikki sai ihailla mun kaunista tekosilmääni.
-Anna tänne se! Mä toistin vaatimukseni ja zoomasin kohti hänen naamaansa.
Se äijä oli lamaantunut enkä yhtään ihmettele; Näky sillä kujalla oli aika karmee kun maassa makas kaks kuollutta jengiläistä, ja yks jolla oli leuka palasina. Mä en itsekään ollu kovin kaunis näky kun metalliset osat välkehti, veri virtas ja naamalla oli mielipuolinen irvistys.
Se jätkä vapisi kun se ojensi kiltisti takas mun rasiani.
-Kiitos! Mä tokasin ja painelin sen ohi kadulle. Mulla oli onnea sillä silloin siellä ei ollut ketään. Seuraavalla sivukadulla mä sitten viimein sain iskettyä kipulääkkeet käteeni. On helvetin vaikeeta elää tällasta elämää kun aina on joko niin aineissa että ajatukset harhailee millon minnekin pilviin, tai sit tuntee niin kauheita kipuja että järki lähtee. Miten mä tällasena pystyn löytään apua mistään?
Samalla mä huomasin takkini liimaantuvan selkään kiinni jollain lämpimällä ja tahmeella. Multa kesti pitkään tajuta että mä todella olin haavottunut, sillä mä en tuntenut suurempia kipuja enkä löytänyt haavaa.
Taas mun oli pakko riuhtasta itteni irti morfiinin lamaannuttavasta vaikutuksesta, ja sit mä kiskasin takin päältäni. Se oli selkämyksestä ihan verinen ja vasemman hartian kohdalla oli siisti viiltohaava. Pahassa paikassa. Itse mä en pysty sitä sitoon, joten on pakko ettiä jostain apua tai sit vuotaa kuiviin. Jostain kaukaisuudesta alko kuuluun sireenien ulvontaa. Vastahakosesti mä pakottaudun kuunteleen niitä, ja sitten tajuan että mä en voi jäädä tähän tai sit ne löytää mut. Ympärillä näkyy vaan seiniä ja taivasta. Mä kattelen ylöspäin ja sitten koko paikka alkaa pyöriin. Paskat!! Ei auta vaikka mä kuinka yritän pysähtyä koska vauhti vaan kiihtyy kokoajan. Mun metallisilmä alkaa jälleen välittää selkeetä kuvaa, mutta normaali silmä jatkaa menoonsa. Mä rutistan sen silmän kiinni ja kompuroin ylös. Joko mun verenhukka alkaa vaikuttaan? Varmaan se yhdessä morfiinin kanssa.
Vapisten mä laitan takin takas päälleni ja kattelen ympärilleni. Aivan, tuolla on paloportaat. Niitä pitkin mä pääsen katolle piiloon. Ensimmäiset askeleet niitä kohti kaataa mut mahalleni maahan. Mä tunnen tärähdyksen, mutta en kipua joka kertois mun kaatuneen. Niinpä mulla kestää hetken ennenkun mä tajuan et oon vaaka-, enkä pystyasennossa. Mä tunnen itteni niin väsyneeks… tekis mieli jäädä vaan tähän makaan. Se ei kuitenkaan kannattais, sillä ne tulis hakeen mut ja veis takasin leikeltäväks. Siks mä välttelen poliiseja… ne ei kuitenkaan keksis mitään muuta ideaa, kun viedä mut takas niitten hullujen luo. Antas niille ehkä sakot, mutta ei muuten tekis mitään. Mä vihaan tätä maata.
Sireenit kuuluu nyt tosi läheltä, joten mä nousen ylös tahdonvoimani avulla. Ruumiinvoimat onkin loppunu jo ajat sitten. Samein silmin mä hahmotan ympäristöäni senverran että pääsen hoiperrellen paloportaille. Jos mä en olis aineissa, niin kiipeeminen olis ollu täysin mahdotonta. Nyt mä en kuitenkaan ajattele vaan liikun. Ehkä mulla on onnee ja mä pääsen ylös asti, ehkä ei ja mä putoan monta sataa metriä takas kujalle ja liiskaannun sinne. Musta tuntuu et tää oli helvetin hyvä ajatus. Ainakaan ne ei saa mua elävänä, ja ruumiille ne saa tehdä mitä lystää. Ei se mua enään kuolleena liikuta.
----
Mä istun sängynreunalla ruisku kädessäni. Yleensä mä en ajattele, mutta nyt mun on pakko. Helvetti… tässä mä olen kun mikäkin narkkari. Huokaus karkaa mun huulilta ja sitten mä etin suonen käsivarrestani. Sitä ei oo ollenkaan vaikee löytää, sillä mun koko käsivarsi on täynnä aiempia neulanjälkiä. Mun olo helpottuu nopeesti kun ruisku tyhjenee, ja mä nojaan taaksepäin hengittäen hitaasti. Tuntuu pirun hyvältä olla ilman kipuja.
Mä en ole normaali narkkari. Aine mitä mä käytän, ei ole heroiini eikä kokaiini, vaan morfiini. Sitä käytetään sairaaloissa kipulääkkeenä, ja kipulääkkeenä mäkin sitä käytän. Mä en jaksa ruveta selostaan sen kummemmin syitä siihen, kunhan kerron vaan et mä olin koekaniinina jollain hulluilla. Ne leikkeli mua kokeissaan ja asensi muhun kaikenlaista elektroniikkaa, jotta ne näkis miten se toimii elävässä kohteessa. Hyvin toimii. Mun kädestä mä annan niille täydet pisteet, sillä se toimii moitteettomasti. Aivan, ne leikkas irti mun käteni ja laitto tilalle metallisen vastineen. Tosin hieman parannellun version… mulla on nyt nimittäin kädessäni supertehokas minitietokone. Toinen jottu ei sitten olekaan kovin kehuttava. Mun toinen silmäni poistettiin ja tilalle asennettiin tekosilmä. Tosin se oli vasta prototyyppi, joten se painaa kokoajan mun aivojani aiheuttaen sietämätöntä kipua. Se silmä on paranneltu, ja sen avulla mä pystyn zoomaan uskomattoman pitkiä matkoja, sekä näkeen pimeessä täydellisesti. Sitä tehdessä ei kylläkään olla kauheesti panostettu koehenkilön mukavuuteen, sillä helvetillisen kivun lisäks se on aika karseen näkönen. Käden pystyy peittään takilla julkisilla paikoilla, mut sen silmän takia mä joudun käyttään mustia laseja jatkuvasti. Se taas ei ole kovin käytännöllistä, varsinkaan sisätiloissa. Ja jos pystyis nukkuessa edes pistään silmän kiinni, mutta ei…
Mä pystyn sietään kipua tosi hyvin. Sen ansiosta mä yleensä olen tässä, eikä mulla ole enempää tekaistuja ruumiinosia. Mä onnistuin karkaan käteni tietokoneen avulla, ja koska mä siedin kivun ääneti, niin mä myös pysyin löytymättömissä. Pitemmän päälle se ei sitten enää toiminutkaan, kun ne kivut ylty niin kauheiks että ne aiheutti kohtauksia ja jatkuvia kouristuksia. Sillon mä keksin varastaa sairaalasta kipulääkkeitä, joita mä nyt sitten käytän enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Mä tiesin että morfiini vois aiheuttaa riippuvuutta, mutta se oli ainut tarpeeks tehokas aine. Jos mun kivut nyt loppuis, niin mä uskon että mä pystyisin lopettaan piikittämisen. Mä en kuitenkaan ole ihan varma siitä… Mä olen kestänyt paljon, joten enköhän mä kestäis vierotusoireetkin. No, mutta nyt mä olen eksynyt aiheesta. Tyypillistä sillon kun on aineissa.
Tottakai morfiini saa mut sekasin. Se heittää mut pilviin niinkun huumeet yleensäkin tekee, mutta mä en ole riippuvainen siitä tunteesta. Elämä on mulle parasta huumetta.
Nytkin mä näen hallusinaatioita… aivan mun yläpuolellani on taivas; Se on tosi kaunis kun se hehkuu auringonlaskun väreissä… paha vaan että mä tiedän olevani sisätiloissa. Aineissa maailma näyttää niin helvetin upeelta.
Mä kiskasen itteni hereille houreista ja nouseen seisoon. Ruiskun ja morfiinin mä pakkaan taskuihini, ja sitten mä marssin ulos talosta. Se on narkkareitten mesta, ja sehän sopii mulle hyvin. Kukaan ei kysele kamoista, eikä saa täydellistä pakoreaktiota jos näkee vilauksen mun silmästäni. Kaiken pystyy pistään aineitten kontolle.
Aurinkolasit keikkuu jälleen mun päässäni vaikka on jo hämärää. Ne häirittee mua koska mä tiedän että näkisin pimeessäkin täydellisesti ilman niitä. Mutta minkäs teet… ilman laseja mä voin olla vaan yksin, mut kaupungissa ei koskaan voi olla täysin yksin. Kaupungin ulkopuolella ei oo kauppoja joista vois pölliä ruokaa, eikä sairaaloita joista vois pölliä lääkkeitä. Inhottavaa olla riippuvainen kaupungista.
Koko sen ajan minkä mä olen ollut paossa koetehtaalta, mä olen yrittänyt etsiä kaikkialta elektronisiin jäseniin erikoistunutta kirurgia tai jotain siihen suuntaan olevaa että mä voisin poistattaa sen silmän, ja kivut sen mukana. Tai sitten parannella sitä silmää ja muotoilla se vaan niin ettei se häiritte. Jos se ei tekis sitä, niin mä voisin jopa pitää siitä. Auttaahan se mua näkeen paremmin.
Mä kuljen syrjäisten katujen ja sivukujien kautta. Joskus joku on tullut häiritteen mua, mutta mun metallikädessä on muitakin hyviä puolia. No ensinnäkin sillä pystyy iskeen toisilta tajun pois melko helposti, mutta se myös luo sähköä. Se tietokone saa jotenkin voimansa mun elintominnoista, ja se siis luo sähköä jonka mä pystyn vapauttaan. Toisinsanottuna mä voin antaa sillä sähköiskuja. Mä en ole vielä koittanut kuinka isoja, mutta luultavasti tarpeeks isoja et mä voisin tappaa jonkun. Varsin kätevää.
Tääkin on just tyypillinen sivukatu; muutamat paloportaat, muutamat kodittomat juopot, muutamat roskasäiliöt ja muutamat kulkukoirat. Mun on pakko löytää joku joka voi auttaa mua. Muuten tällanen katu on mun kotini koko mun loppuelämäni. Mä istahdan roskiksen kylkeen ja suljen silmäni. Huominen on varmasti parempi.
Mun tajuntani palautuu unesta hitaasti. Metallisilmä välittää kokoajan kuvaa mun aivoihini, mutta mä olen viimein oppinut nukkumaan siitä välittämättä. Nyt joku kuitenkin liikkuu mun edessäni. Hitaasti mä avaan myös toisen silmäni, ja aurinkolasien suojassa tarkkailen edessäni liikkuvaa hahmoa. Hän elehtii jotain, ja mä huomaan että vähän kauempana on pieni joukko toisiakin. Sälli aikoo siis ryöstää mut. Sellasia ne kaikki on.
Hän kumartuu mua kohti ja käsi kurottaa kohti taskua. Sillon mulla palaa hermot, ja salaman nopeesti mä isken metallikäteni sen sällin kurkkuun.
Kaikki hätkähtää ja se jätkä sai varmasti melkein sydänkohtauksen mun äkillisestä liikkeestäni.
-Urrgg… mitä… vittua… Hän mokeltaa ja yrittää irroittaa mun kättäni kurkustansa.
Mua alkaa hymyilyttää, sillä mun otteeni on kuin ruuvipihti eikä varmasti irtoa paitsi jos mä niin haluan. Kauempana oleva jengi alkaa hälistä ja mä käännän pääni niitten puoleen. Samalla mä hellitän hieman otettani niin että se jätkä tipahtaa kakistellen maahan. Mä olisin pystynyt murskaan sen kurkun, mutta tällähetkellä mua ei huvittais olla tappaja.
-…mikä toikin luulee olevansa… Alkaa jengistä kuulua tuttuja uhoamislauseita.
Ne on hämillään siitä et mä vaan seison ja tuijotan niitä, eikä ne pysty ottaan selkoo musta. Se sälli mun jalkojen juuressa kompuroi kauemmas kurkkuaan pidellen, ja tuijottaa mun kättäni. Mä annan tuijottaa. Oppiipahan jättään mut rauhaan.
-Kuka vittu sä oot? Joku jengiläisistä tokaisee viimein.
Mä hymähdän ittekseni ja kallistan päätäni.
-Eiks toi kysymys olis ollu paikallaan ennenkun toi yritti pölliä mun tavaroita. Mä toteen synkällä äänellä takasin. Mun päätä alko särkeen, ja se merkkaa sitä et lääkkeen vaikutus on melkein lopussa. Jos noi idiootit ei kohta jätä mua rauhaan niin voi tulla aika kovat paikat. Mulla meinaan on tapana saada pienenlaisia raivokohtauksia kun mun pääni kipu yltyy pahemmaks. Niin, ja sit mun käteni alkaa ittestään tuottaan ylimäärästä sähköö kun mun sydämen syke kiihtyy. Mä olen antanut ittellenikin vahingossa sähkäreitä ennenkun mä tajusin sen.
Mun kurkusta kuuluu murahdus ja sit mä käännyn. Nyt on pakko ettiä joku paikka piikitykseen ennenkun mä räjähdän.
-Hei!! Sä et vastannut mun kysymykseen nuija!! Joku jengiläisistä huutaa mun jälkeeni. Nyt ne yrittää ärsyttää mua. Vaikka mä haluaisinkin hakata ne, niin on parempi jättää väliin.
Mua kohti alkaa nyt lennellä peltipurkkeja ja muuta roskaa. Mä käännyn nopeesti kulman taakse. Ei onnistu. Nyt se jengi alko seuraan mua huudellen haukkumanimiä mun perääni. Tää tästä vielä puuttu.
Mä käännyn jälleen kulmasta, mut päädyn vahingossa umpikujalle. No hitto. Mä katson taakseni ja näen että mun reittini on suljettu. Koko jengi virnuilee mulle ja jotkut kaivaa kääntöveitsiä taskuistaan.
-Nyt me voidaan kaivaa se vastaus esiin susta. Joku sanoo virnuillen ja lähtee tuleen lähemmäs.
Mun päässäni alkaa sykkiä tuttu kipu ja mä irvistän. Joku jengiläisistä törkkää mua ja mä horjahdan roskista vasten. Ne kai luulee et mä pelkään niitä kun en nouse ylös, mut tosiasiassa mä yritän vaan hallita raivooni. Mä hengitän raskaasti ja selvitän ajatuksiani. Sillon tulee jälleen uus viiltävä aalto mun päässäni, joka saa mut menettään tasapainoni. Jengiläiset ei huomaa mun irvistyksiäni vaan käy säälimättä päälle. Mä pystyn kuitenkin jälleen ottaan kivun jotenkuten hallintaani ja isken lähintä hyökkääjää rautanyrkillä vatsaan. Äijät alkaa lakoon mun tieltäni, mutta samalla mä huomaan että mun taskustani puuttuu jotain olennaista. Morfiini!
-Hukkasitsä jotain? Joku kysyy ivallisella äänellä.
Mä katsahdan ylöspäin ja näen parinmetrin päässä seisovan jätkän jolla on kädessään mun ruiskurasiani.
-Anna tänne se! Mä murahdan uhkaavasti.
Jengiläiset alkaa nauraan ja joku yrittää potkasta mua. Se on viimenen pisara.
Mitään ajattelematta mä hyökkään potkasijan kimppuun. Kipu sumentaa mun järkeni, joten mun mieleen ei edes tule asia et mä voisin olla vähän helläkätisempi. Ei lähellekään.
Mun käteni säkenöi sähkönsinistä valoa ja mä isken sen toisen rintaan kiinni. Sähköisku lamaannuttaa hänen sydämensä, ja hän tipahtaa hämmästynyt ilme kasvoillaan. Salamana mä isken kiinni seuraavaan ja katkaisen hänen niskansa. Joku sohaisee mua veitsellä mutta mä en edes huomaa sitä. Päinvastoin! Mikään ei häiritse mua kun mä murran seuraavan leuan voimakkaalla iskulla. Jengiläiset perääntyy kauhistuneina ja mä pysähdyn morfiinin haltijan eteen. Hän on vähintään yhtä järkyttynyt kuin muutkin ja tuijottaa mun silmääni. Tai siis oikeestaan metallimöykkyä joka törröttää mun päästäni. Mun mustat lasit oli pudonneet toiminnan aikana, ja nyt kaikki sai ihailla mun kaunista tekosilmääni.
-Anna tänne se! Mä toistin vaatimukseni ja zoomasin kohti hänen naamaansa.
Se äijä oli lamaantunut enkä yhtään ihmettele; Näky sillä kujalla oli aika karmee kun maassa makas kaks kuollutta jengiläistä, ja yks jolla oli leuka palasina. Mä en itsekään ollu kovin kaunis näky kun metalliset osat välkehti, veri virtas ja naamalla oli mielipuolinen irvistys.
Se jätkä vapisi kun se ojensi kiltisti takas mun rasiani.
-Kiitos! Mä tokasin ja painelin sen ohi kadulle. Mulla oli onnea sillä silloin siellä ei ollut ketään. Seuraavalla sivukadulla mä sitten viimein sain iskettyä kipulääkkeet käteeni. On helvetin vaikeeta elää tällasta elämää kun aina on joko niin aineissa että ajatukset harhailee millon minnekin pilviin, tai sit tuntee niin kauheita kipuja että järki lähtee. Miten mä tällasena pystyn löytään apua mistään?
Samalla mä huomasin takkini liimaantuvan selkään kiinni jollain lämpimällä ja tahmeella. Multa kesti pitkään tajuta että mä todella olin haavottunut, sillä mä en tuntenut suurempia kipuja enkä löytänyt haavaa.
Taas mun oli pakko riuhtasta itteni irti morfiinin lamaannuttavasta vaikutuksesta, ja sit mä kiskasin takin päältäni. Se oli selkämyksestä ihan verinen ja vasemman hartian kohdalla oli siisti viiltohaava. Pahassa paikassa. Itse mä en pysty sitä sitoon, joten on pakko ettiä jostain apua tai sit vuotaa kuiviin. Jostain kaukaisuudesta alko kuuluun sireenien ulvontaa. Vastahakosesti mä pakottaudun kuunteleen niitä, ja sitten tajuan että mä en voi jäädä tähän tai sit ne löytää mut. Ympärillä näkyy vaan seiniä ja taivasta. Mä kattelen ylöspäin ja sitten koko paikka alkaa pyöriin. Paskat!! Ei auta vaikka mä kuinka yritän pysähtyä koska vauhti vaan kiihtyy kokoajan. Mun metallisilmä alkaa jälleen välittää selkeetä kuvaa, mutta normaali silmä jatkaa menoonsa. Mä rutistan sen silmän kiinni ja kompuroin ylös. Joko mun verenhukka alkaa vaikuttaan? Varmaan se yhdessä morfiinin kanssa.
Vapisten mä laitan takin takas päälleni ja kattelen ympärilleni. Aivan, tuolla on paloportaat. Niitä pitkin mä pääsen katolle piiloon. Ensimmäiset askeleet niitä kohti kaataa mut mahalleni maahan. Mä tunnen tärähdyksen, mutta en kipua joka kertois mun kaatuneen. Niinpä mulla kestää hetken ennenkun mä tajuan et oon vaaka-, enkä pystyasennossa. Mä tunnen itteni niin väsyneeks… tekis mieli jäädä vaan tähän makaan. Se ei kuitenkaan kannattais, sillä ne tulis hakeen mut ja veis takasin leikeltäväks. Siks mä välttelen poliiseja… ne ei kuitenkaan keksis mitään muuta ideaa, kun viedä mut takas niitten hullujen luo. Antas niille ehkä sakot, mutta ei muuten tekis mitään. Mä vihaan tätä maata.
Sireenit kuuluu nyt tosi läheltä, joten mä nousen ylös tahdonvoimani avulla. Ruumiinvoimat onkin loppunu jo ajat sitten. Samein silmin mä hahmotan ympäristöäni senverran että pääsen hoiperrellen paloportaille. Jos mä en olis aineissa, niin kiipeeminen olis ollu täysin mahdotonta. Nyt mä en kuitenkaan ajattele vaan liikun. Ehkä mulla on onnee ja mä pääsen ylös asti, ehkä ei ja mä putoan monta sataa metriä takas kujalle ja liiskaannun sinne. Musta tuntuu et tää oli helvetin hyvä ajatus. Ainakaan ne ei saa mua elävänä, ja ruumiille ne saa tehdä mitä lystää. Ei se mua enään kuolleena liikuta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
toi oli ainaki mun mielestä hyvää tekstiä. mäkään en tiedä kuinka paljon faktoissa oli virheitä, mutta ehkäpä joku vois niitä sitte selventää. sait kerrottua aikalailla sujuvasti juonen liikkeet, että pysy hyvin mukana. päähenkilön motiivit sanottiin myös oikeessa paikassa. :)
heh... eipä tässä taida vielä aineksia kirjaan olla. sarjakuvaan pikemminkin. ja muuten tekstin haukkuminen alussa ei ole kovin kannattavaa, sillä saattavatpa muut jättää lukematta sen takia...
Ei ollut perseestä ainakaan kovin syvältä. Pidin kertojan asenteesta ja toteavan nihilistisestä kerrontatyylistä. Väkivallalla mässäilykään ei ollut sen raukan vika. Muutenkin sujuvaa ja aika omalaatuista tekstiä. Tuli mieleen Neurovelho.