Olemme vähän yli parikymppinen pariskunta ja olemme suunnitelleet yhteisen tulevaisuuden, omakotitalon rakentaminen käynnissä, itsellä opiskelut vielä pahasti kesken ja mies on yrittäjä. Tulemme tällä hetkellä hyvin taloudellisesti toimeen, mutta taivaaseemme on eksynyt synkkä pilvi. Miehellä on kasvain. Sen paremmin ei tiedetä vielä laatua tai lajia, mutta se on päässä.
Ollan aina ajateltu, että lapset saadaan sitten kun on puitteet valmiit, mutta nyt olen alkanut pelkäämään että meillä ei ole aikaa niin kauan.
Mitä tekisitte tilanteessani, kannattaako lapsi saada näin epävarmaan tilanteeseen? Pelkään yhtä paljon pärjäämistäni yksin lapsen kanssa, niin taloudellisestikin kuin henkisesti, jos pahin mahdollinen tapahtuu kuin sitä ettei minulle jää rakkaastani mitään, etten saa hänen kauniita lapsiaan, joista olen jo niin ehtinyt haaveilemaan.
Elämä veti maton altani. Seinät kaatuu niskaani ja päätöksellä olisi kiire. Toivon, että tämä on unta ja herään kohta.
Ollan aina ajateltu, että lapset saadaan sitten kun on puitteet valmiit, mutta nyt olen alkanut pelkäämään että meillä ei ole aikaa niin kauan.
Mitä tekisitte tilanteessani, kannattaako lapsi saada näin epävarmaan tilanteeseen? Pelkään yhtä paljon pärjäämistäni yksin lapsen kanssa, niin taloudellisestikin kuin henkisesti, jos pahin mahdollinen tapahtuu kuin sitä ettei minulle jää rakkaastani mitään, etten saa hänen kauniita lapsiaan, joista olen jo niin ehtinyt haaveilemaan.
Elämä veti maton altani. Seinät kaatuu niskaani ja päätöksellä olisi kiire. Toivon, että tämä on unta ja herään kohta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyvä rakas ihminen!
Olet niin ison asian edessä...
Meidän perheessämme on eletty samansuuntaiset elämänvaiheet. Äitini halusi lapsia isäni kanssa, joka oli juuri selvinnyt syövästä. Lääkärit lupasivat lastenhankinnan olevan mahdollista.
Minä synnyin 10 vuoden kovan odotuksen jälkeen, veljeni kahden vuoden päästä. Isäni oli mahtava persoona ja loistava vanhempi. Syöpä uusiutui ja isä kävi usein hoidoissa. Hän menehtyi ollessani yhdeksän, veli jäi seitsemän vuotiaaksi.
Kykenin vasta lukioikäisenä käsittelemään isäni kuolemaa kunnolla. Veljelleni on jäänyt ikuinen tuska siitä, ettei hän ehtinyt nuoresta iästään johtuen koskaan tutustumaan isään kunnolla.
Ei mene päivääkään etten ajattelisi isääni, tai sitä, millaista elämä olisi, jos hän olisi yhä luonamme.
Toivottavasti teillä on olemassa erittäin vahvoja tukimuureja, sellaisia ihmisiä, jotka eivät poistu luotanne, jos kasvain ottaa vallan. Voihan olla niinkin, että miehesi paranee ja saatte mahtavan yhteisen elämän. Mitä useamman vuoden miehesi saa elää, sitä enemmän se antaa voimaa (mahdollisesti tuleville) lapsillenne.
Mitä enemmän muistoja, kuvia, yhteisiä tapoja, retkiä ja keskusteluja, sitä helpompaa pois mennyt ihminen on saada taas lähelle. Kaikenlainen psykologinen apu ja läheisten tuki & vertaisryhmät kannattaa ottaa vastaan vahvistuksena.
Lapsesta, joka on menettänyt toisen vanhempansa voi tulla herkkä ja sosiaalinen ihminen, joka ymmärtää toisen ihmisen arvon ja käsillä olevan hetken arvon.
Sillä on hyvin suuri merkitys, kuinka paljon tukea voi läheisiltään saada, kukaan ei jaksa yksin. Oikeastaan voisi sanoa, että vanhempien tai vanhemman hyvinvointi heijastuu heti lapsiin. Jos äiti ei jaksa kantaa yksinäistä vastuuta, eikä saa mistään tukea, lisääntyy lasten turvattomuus. Tämän olen kokenut omassa perheessäni. Onneksi sukulaiset ovat tukeneet meitä monin tavoin.
Olette iltarukouksessani mukana. Kuunnelkaa sydämenne ääntä, ei ole mitään muuta tietä.
-Kanssakulkija-
Jos käy niin pahasti, että miehesi kasvain on pahanlaatuinen, mutta miehesi on myös toivonut lasta, eikö nyt olisi viimeinen aika? Lapsi on herkkä ja varmasti joku päivä murehtii isättömyyttään, mutta itse isäni menettäneenä voin sanoa, että siitä selviää kyllä, eikä se elämää tuhoa. Herkistää, se on totta. Mutta lapsen kautta miehesikin elämä saisi todellisen merkityksen. Tästä kannattaisi kuitenkin keskustella nimenomaan miehesi kanssa. Et edes voisi päättää tuollaista yksin, koska kyse on yhtä paljon sinusta, lapsesta kuin miehestäsikin.
asiasta keskusteltaisiin ja on jo hieman keskusteltukin yhdessä, mutta lopullinen päätös on yksin minun. tiedän, että mieheni haluaisi lapsen, jos tämä sattuu olemaan viimeinen mahdollisuutemme siihen yhdessä, mutta vastuu tulevaisuudesta jää minulle jos pahin mahdollinen tapahtuu. siksi on vaikea päättää...
Asia on hyvin vaikea ja monimutkainen ,minulla oli syöpäsairas mies ja lapsia hänen kanssa .Nyt kun lapseni ovat jo 30vuotiaita ,olen hyvin kiitollinen että minulla on lapseni tässä ja olen uskaltanut heidät tehdä ja saanut ,ovat terveitä ja kauniita josta kiitollinen olen ,Aina kun näen lapseni muistan mieheni heissä ja ikirakkautemme .tukea olen saanut ihanilta sisarilta ja ovat minulle ja perheelleni tosi tärkeitä vielä tänäänkin .Kun ovat lapsettomia ,saamme rakastaa kaikki lapsiani ,ja lapseni heitä ,sehän on rikkautta kaikille :)
Oma mieheni on sairastanut leukemian..olen yrittänyt hänelle puhua lapsesta,olisin todella valmis äidiksi..rakastan lapsia ja en voi käsittää niitä ihmisiä joille lapset ovat toisarvoisia..Mutta tuntuu kuin mies pelkäisi sairastuvansa uudestaan tai vaikuttavan sairastamansa sairauden lapseen vaikka ollut terveenä jo yli kymmenen vuotta..Mitä hänelle kannattaisi puhua...Hän rakastaa lapsia yli kaiken..Vauvakuumeeni vain pahenee kun näen hänen hellivän ja leikkivän rakkaitten kummilapsien kanssa..