Albatrossi

Taivaalla lensi lintu.
Albatrossi.
”Missä, ei me nähdä”.
Tuolla.
”Ei siellä ole mitään!”
Onhan.
”Haista paska”.

Makasin hiljaa mutaisen rannassa. Otsaani koski, mutta oloni oli hilpeä. Kaislat kuiskivat korviini, kertoen minun makaavaan niiden päällä. Ihan kuin en itse sitä tietäisi. Tartuin yhteen kaislaan ja revin sen vahvaa vartta pois ystäviensä suojasta. Se värjäytyi punertavaksi käsieni kohdalla ja punaista veden ja veren sekoitusta tipahteli rytmikkäästi rummuttaen rantaveteen, rikkoen tyynen vedenpinnan. Kuulin, miten uhrini kiljui apua. Heitin kaislan vauhdilla pitkälle ja istuin kivelle viheltelemään sille hautajaismarssia.

Laskin isäni vahvat miinus-lasit hiusrajaltani paikoilleen. En nähnyt enää albatrossia, vaan yhden typerän valkoisen ison linnun. Mokoma vale-albatrossi.

Tanssahtelin liukkaita veden varaan joutuneita kiviä pitkin. Vesi roiskui, lits läts, vaan ja toinen kenkäni singahti kauas. Haava. suolainen vesi huuhteli jalkaani. Huusin kuin hullu. Tuntui ihanalta karjua niin lujaa kuin pystyi. Roiskin vettä jalalleni, loikin epätasaisella vedenpohjalla, istuin kaulaan asti vedessä ja huusin.

Lojuin puoliksi veden varassa, kaislojen ja ahvenruohon sekoittuessa vihertäväksi massaksi hiusteni sekaan. Ei tuullut, eikä ollut pilviä. Sininen taivas oli niin kaunis. Kelluin vedessä kuin vedenneito, vihreine hiuksineni. Jotain puuttui, ymmärsin ja napsaisin vieressäni olevan ulpukan. Kosketin otsaani ja tukkaani, työnsin käteni nihkeiden kasvien lävitse, jättäen kukan muun sotkun sekaan. Jokin oli rikki. Käteni oli verillä ja silmäni peitti punainen neste. Miksei veri voi olla muunkin väristä kuin punaista?

Vale-albatrossi oli tullut liian lähelle. Ponkaisin pystyyn, hypin ylös ja alas, poljin vettä, roiskin ja syljin sen suuntaan, napsuttelin sormiani ja päästelin eläimellisiä karjahduksia muun sotahuutoni sekaan. Lintu (mokoma hölmö) vain kilisteli minua ja puhui minulle raivostuttavalla kurlaavalla äänellä. En jaksanut kuunnella, vaan ryhdyin sotatoimiin. Kiljuin, heilutin vielä mukanani olevaa kenkää pääni päällä. Viholliseni varmaan pakeni, en tiedä, sillä minut vei pimeys.

Miksi maailma näyttää aina niin kauniilta, jos katsoo sitä eri näkökulmasta kuin yleensä? Vesi hyllyi ympärilläni, maata potkivat jalkani nostivat kaikki levät ja pienolennot seuraani. Vesikasvit kietoutuivat ympärilleni tanssien yhdessä kalojen kanssa ihollani. Vesi ei ollut enää ruskeaa, vaan värikästä. Kalat olivat käteni pituisia ja kaislat lauloivat kanssani. En halunnut nousta ylös.

Joku nosti minut kainaloistani roikottaen ylös. Palelin kuin horkassa ja yskin enimmät vedet pois keuhkoistani, avustavan hakkauksen avulla. Silmäni kiiluivat raivosta. Halusin takaisin. ”Mitä helvettiä sinä oikein teet?” Mitäs minä, nauroin hiljaa. Läpsin hänen käsiään kauemmas kasvoistani, en pitänyt siitä, että mies tuijotti suoraan silmiini, ”mitä sä olet oikein ottanut, tuollaiset pupillit eivät tuu itsestään”. Kuulin, miten hän mutisi itsekseen jotain narkomaaneista. Naurahdin taas. Huumeistako hän puhui? Enhän minä mitään ole ottanut, en.

Makasin turhan valoisassa huoneessa, peiteltynä ja kokoon teipattuna, näin osaksi kuvainnollisesti. Vain osaksi, sillä paketoitu minut oli, otsaani oli laitettu sideharsoa, eikä muutakaan ruumista ollut jätetty rauhaan. Radio soi hiljaa taustalla. En tuntenut mitään kipua. Hymyilin. Tunnistin kappaleen. (Juha vainio, oliko se hän?); ”Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin…” Pääni kaikui sanojen voimasta ja hyräilin mukana hymyillen. ”Ja albatrossi joka lepäämättä liitää…”, ääneni oli kauhean käheä ja paksun kuuloinen, ”se sinun sielusi on juuri kukaties” Huomasin äitini tulleen huoneeseen, hän itki. En ymmärtänyt miksi, eiköhän ymmärtänyt, ettei ollut enää mitään, mitä itkeä. Tämähän oli iloista.

En tiedä, miten se kaikki tapahtui, mutta tajusin olevani matkalla kohti tietä hänen pitäessä minua pystyssä kainaloista tukien. Maa oli kivikkoista, käsitin sen nyt. Jalkoihini koski ja ymmärsin, että minusta valui verta. Kasvoilleni valui jotain kosteaa, suolaista, ehkä se oli todella vain merivettä hiuksistani... En jaksanut välittää miehestä enää vaan potkin ja riuhdoin itseni irti ja juoksin. Lyyhistyin maahan istumaan pölisevään hiekkaan ja katselin pilvistä taivasta. Niin nopeasti kaikki muuttuu. Hymy nousi kasvoilleni, kuivasin kyyneleeni hihaani, enkä suostunut nousemaan maasta. Eihän millään ollut enää väliä, näin oman albatrossini liitävän vahvoin siiveniskuin ylitseni.

----
Tämä on siis taas yksi väsyneen mielikuvitukseni tuotoksista yömyöhäisellä, tai en oikeastaan enää muista, koska, kaivelin tässä tietokoneen muistia ja löysin tämän uudelleen. Nyt ärsyttää, kun suomi24 ei hyväksy näköjään kursivointia. Saapi antaa kommenttia.