elämäni

Olen 18, käyn lukiota, ja vapaa-aikani kuluu ratsastaen ja hevosien kanssa pyörien. Toki kavereita nään, baarissa käyn ja pojat kiinnostaa, mutta vähemmän kun kehittyminen ratsastajana. Mulla on kirjekavereita pari, se on rentouttavaa saada purkaa ajatuksiaan paperille, ja tietä, että joku ne joskus tulee lukemaan. Olen hillitön Rasmus-fani, moni varmaan peittelee faniuttaan, koska Rasmus ei suomessa ole niin in ikäisteni keskuudessa. Mua ei kiinnosta, käyn keikoilla aina kun mahdollista, puhun ja pälätän bändistä, niin että muilta tulee korvista mun jutut ulos. Mutta tuntuu, että monikaan tämän ikäinen ei kirjoittele kirjeitä, tai tunnusta olevansa Rasmus-fani... Ratsastamisen moni myöntää, eikä siinä pahaa olekkaan. Itse olen saanut "ponitytön" leiman, mua ei oikein kukaan halua seurustelumielessä, ja usein tutut puhuu, että se seurustelee niitten hevosten kanssa... Jotain kummallista? Miksi ruikuttaa jonkun perään,kun on paljon kehittävämpääkin tekemistä. oon ajatellut, että mitä jos kukaan ei mua huoli ikinä... En itseni, enkä ystävieni mielestä ole syntisen ruma, mulla on tämmönen ratsastajan normi kroppa... Jos joku ei huoli, onpahan aikaa sitten isona hankkia vaikka oma hevonen ja kunnon työura ilman hidasteita. Ihastun aina vääriin poikiin. En ole koskaan elämässäni saanut keneltäkään pojalta vastarakkautta, yksipuolinen rakastuminen on ihan yhtä turhan kanssa! Oon miettiny monta kertaa, mitä teen väärin, mutten vieläkään tiedä, ehkä mussa vaan ei ole kenenkään mielestä sitä jotain. Olisi mukava saada köllötellä oman kullan kainalossa, mutta hevosten kanssa pystyn rentoutumaan ja unohtamaan paskat asiat täysin. Ja pollet näyttävät jos välittävät. Tunnepitoisimmat hetken olenkin näiden rakkaiden elukoiden kanssa kokenut. Tiedän että itsessäni on vikaa, mutta hakemalle ei kumppania saa, se tulee kun on tullakseen. en halua sääliä. Tämmöistä tämä vaan joskus on...