HAKANIEMENTORIN TANSSIJA
Se oli aivan tavallinen aamu Hakaniemen torilla. Aurinko oli noussut ja myyjät järjestelivät kojujaan. Toiset puuhakkaina ja toiset väsyneen ja kyllästyneen näköisinä. Muutamia ihmisiä kulki torin halki. Heistä työhön menijät päämäärätietoisina pitkin näkymättömiä vanhoja polkujaan. Samoista kohdista aamusta aamuun he kulkivat. Työtön keskiverto Hakaniementorin aamukulkija olisi voinut hieman kadehtia heitä. Heillä oli päämäärä elämässään. Heillä oli työ. He olivat yhteiskunnan tukipylväitä. Ehkä heillä oli perhekin. Viisaita koululaislapsia odotamassa heitä nälkäisinä kotona koulun jälkeen valmiina aloittamaan läksyjenluvun tullakseen yhtä kunnian himoisiksi, kuin heidän omat vanhempansa. Työtätekeviksi ihmiskunnan mallikansalaisiksi.
Yksinäinen lokki laskeutui leijuvin siivin kadun puoleiselle aukealle pelästymättä lainkaan linja-autoa, jonka ikkunasta kurkki muutamia väsyneitä ihimiskasvoja. Naisia ja miehiä. On huomioitavaa, että bussissa ei ollut paljon matkustajia, koska se kulki väärään suuntaan. Se kulki poispäin urbaanin yhteiskunnan keskuksesta kohti yhä uinuvia nukkumalähiöitä.
Kaikki olisi ollut samoin kuin kaikkina muinakin aamuina tästä hetkestä kauas kauas menneisyyteen, jollei tänä aamuna olisi tapahtunut jotain erityistä ja pysäyttävää. Jotain joka saisi torikojujen myyjät hieraisemaan silmiään. Jotain joka saisi laitapuolen kulkijat pysähtymään ja ehkä vahvistamaan aamuisia kärsimyksenkatkusia tunnelmiaan tukevalla makean viinin ryypyllä tai jopa ihan kirkkaalla viinalla, vaikka näin tavallisen ihmisen mielestä se voisi aika ikävästi poltella kurkun reunoja valuessaan petollisesti alas.
Joka tapauksessa kukaan ei aavistanut mitään. Kaikki oli samanlaista kuin jokaisena toriaamuna, kunnes paikalle saapui sinänsä harvinaisen näköinen keski-ikäinen pukumies. Hakaniemen torilla häntä oltaisiin voitu leikillisesti kutsua pukuveikoksi tai pukutorveloksi. Joka tapauksessa mies oli tyylikäs. Liian tyylikäs Hakaniemen torille. Esplanadille hän olisi paremmin sopinut. Vielä kuitenkaan kukaan ei kiinnittänyt häneen enempää huomioita. Olihan torilla aiemminkjin nähty jopa tunnettuja poliitikkoja haistelemassa ruohojuuritason elämää. Joka tapauksessa miehellä oli siististi leikatut harmaantuvat hiukset ja hän olisi hyvinkin voinut olla keskisuuren yrityksen toimitusjohtaja. Hänen kapeilla kasvoillaan leikki arvoituksillenen, ilkikurinen hymy. Kasvot olivat hienostuneet, eikä elämän kärsimykset olleet niitä päässeet pahemmin kuluttamaan. Aivan varmasti mies oli joko syntynyt kultalusikka suussaan tai sitten hän oli ansainnut elämänsä helppouden opiskelemalla tai ehkäpä viekkaudella ja kovalla työllä. Tai ei sentään viekkaudella, sillä viekkaat ja petolliset eivät hänen silmämnsä olleet vaan ystävälliset ja niissä loisti inhimillnen elämän kokemus. Mihen poskipäät olivat urheilullisen kapeat ja kapeiden yhteenpuristettujen huulin yllä lepäsivät hyvinhoidetut harmaat viikset. Ei olisi lainkaan mahdotonta nähdä mies juoksemassa täysipitkä maratoni alusta loppuun. Jos pukeutumisesta vielä jotain mainittaisiin, oli miehellä harmaan kokopuvun yllä syksyinen bleiseri, joka ulottui hänen polviensa alle. Hyvin silitettyjen housunlahkeiden alla kulkivat kalliin näköiset mustat kävelykengät. Kaikki vaattee olivat uuden karheita.
Läheisen kahvilakojun pyylevä naismyyjä vilkaisi häntä kahvipannujensa takaa ja ehkäpä hän oli varma siitä, että kyseinen herrasmies oli tulossa hänen kojuunsa nauttimaan kupillisen höyryävää kahvia. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt vaan mies jatkoi matkaansa määrätietoisesti kohti Hakaniementorin villkainta kulmaa. Sitä kulmaa, mistä autot tulevat idästä päin ja sen poikittaisella kaikista leveimmällä tienkohdalla kolisevat raitovaunut ja voimakkaasti kaasuttelevat bussit ja missä autot ajoivat Elannon tavaratalon ohi Hakaniementorin siltaa kohti ikään kuin kilpaillen, kuka ensimmäisenä pääsisi sillan toiselle puolelle kohti parempia keskustan asutusalueita ja keskustan hyörinään pois alemman kansan ryhmän asuinkortteleista.
Yllättäen herrasmies ei lähtenytkään ylittämään katua, vaan pysähtyi kulmaukseen ja laski kalliin näköisen Alligaattorin nahkaisen salkkunsa maahan. Sitten hän nosti kätensä ylös alkaen ikään kuin venyttelemmän itseään. Kukaan ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, olihan kaikilla omat kiireensä; ilonsa ja murheensa ajateltavinaan. Suojatien valot vaihtuivat ja ihmiset lähtivät ylittämään katua mennen raitiovaunuun ja kuka minnekin. Yksinäinen lokki kaarteli vielä kuin vaanien miehen yläpuolella. Aivan kuin tuo pieni ymmärtämätön luomakunnan eläin olisi vaistonnut jotain poikkeavaa kohta tapahtuvaksi. Pukumies laski kätensä alas ja alkoi aivankuin varoen liikuttelemaan jalkojaan puolelta toiselle. Sitten alkoi tapahtua. Pukumies otti baletin tyyppisiä askelia ja liikutteli käsiään kömpelösti kuin balettitanssija. Hän liikkui edestakaisin ja välillä hän pyörähteli laukkunsa ympäri. Nyt ympäristön kävelevät ihmiset alkoivat hidastamaan askeliaan kulkiessaan hänen ohitseen ja jotkut pysähtyivätkin hetkeksi. Eräs naishenkilö pyöritteli päätään epäuskoisen näköisenä.
- Hullu mies. Niitähän näkee täällä aika ajoin. Sitten hän jatkoi kävelyään unohtaen tapahtuneen ja keskittyen omiin tuleviin tärkeisin arkiaskareihinsa.
Mutta mies jatkoi eleetöntä tanssiaan saman kaavan mukaan. Hän ei näyttänyt välittävän ympäristön tuijotuksesta. Tuijottajiahan alkoi kuitenkin ilmestymään yksi toisensa jälkeen. Toiset likeelle kuin ärsyttääkseen tanssivaa miestä ja saadakseen hänet näin lopetttamaan omituinen poikkeava käyttäytymisensä. Toiset taas häveliäästi katselivat häntä kauempaa. Miehen olemuksessa oli silmällepantavaa, että hän ei näyttänyt olevan humalassa, eikä muutenkaan minkäänlaisessa sekavassa tai hämmentyneessä tilassa olevalta. Hän näytti ihan tavalliselta liikemieheltä. Ainoa ero oli, että hän tanssi Hakaniementorilla yksikseen aamulla. Juuri kun ihmiset olivat menossa töihin.
Miehen tanssi jatkui ja jatkui. Yhä uusia ihmisiä virtasi hänen ohitseen työpaikoilleen ja myös yhä useammat jäivät uteliaina katselemaan hänen tanssiaan. Kohta liikenne alkoi jo hiljenemään ja kello alkoi tulla yhdeksän. Mies oli tanssinut jo kaksi tuntia. Torikaupiaat olivat jo kauan sitten kyllästyneet tuijottamaan hänen toilailujaan ja torin vakioasukit, alkoholistit ja muut nukkavierut ihmispolot olivat hetken katselleet miehen toimia, mutta huomanneet sitten, ettei mies ollut kiinnostunut heidän tanssiseurastaan. Eikä monia heitä olisi kiinnostanutkaan tanssia näin aikaisin aamulla. Illemmalla kyllä hyvinkin.
Tasan kello yhdeksän mies yht´äkkiä lopetti tanssinsa. Muutamat jäljelle jääneet katselijat taputtivat hieman hämmentyneinä.
- Eikö sinulla ole hattua tai jotain, mihin voisimme antaa rahaa, huikkasi muuan pyylevä täti-ihminen. Jännittyneenä ne muutamat harvat katselijat odottivat, mitä tuo omituinen herrasmies vastaisi. Tanssija katsoi pyylevää naista ja sanoi ystävällisesti: - Eleesi on kaunis, mutta turha. Maailmassa on liiakaa materiaa ja muovipuriosteita. Pari miestä naurahti, koska he luulivat miehen vitsailevan. Mies oli kuitenkin vakava. Sitten yhtä eleettömästi kun hän oli tullutkin hän napitti puvuntakkinsa ja popliinitakkinsa, otti salkkunsa ja kulki ihmisten katsellessa kadun yli raitiovaunupysäkille. Pian raitiovaunu tulikin ja hän nousi siihen ja katosi kolisevan raitiovaunun sisuksissa kohti Helsingin keskustaa.
Häntä katselleet ihmiset vilkuilivat toisiaan. - Olipa erikoinen tapahtuma, yksi virkkois. - Mutta tuskin tulee enään tapahtumaan uudelleen. - Olikohan se jokin kuuluisa mies, yksi katsojista kysyi. - Tai jos tää oli piilokamera, eräs nuori mies huikkasi. Oli miten oli, ne ihmiset ketkä näkivät tapahtuman jäivät sitä miettimään. Mikä sai rikkaan näköisen miehen, kalliissa puvussaan tanssimaan Hakaniemen torilla aamulla kello kahdeksasta yhdeksään?
Se oli aivan tavallinen aamu Hakaniemen torilla. Aurinko oli noussut ja myyjät järjestelivät kojujaan. Toiset puuhakkaina ja toiset väsyneen ja kyllästyneen näköisinä. Muutamia ihmisiä kulki torin halki. Heistä työhön menijät päämäärätietoisina pitkin näkymättömiä vanhoja polkujaan. Samoista kohdista aamusta aamuun he kulkivat. Työtön keskiverto Hakaniementorin aamukulkija olisi voinut hieman kadehtia heitä. Heillä oli päämäärä elämässään. Heillä oli työ. He olivat yhteiskunnan tukipylväitä. Ehkä heillä oli perhekin. Viisaita koululaislapsia odotamassa heitä nälkäisinä kotona koulun jälkeen valmiina aloittamaan läksyjenluvun tullakseen yhtä kunnian himoisiksi, kuin heidän omat vanhempansa. Työtätekeviksi ihmiskunnan mallikansalaisiksi.
Yksinäinen lokki laskeutui leijuvin siivin kadun puoleiselle aukealle pelästymättä lainkaan linja-autoa, jonka ikkunasta kurkki muutamia väsyneitä ihimiskasvoja. Naisia ja miehiä. On huomioitavaa, että bussissa ei ollut paljon matkustajia, koska se kulki väärään suuntaan. Se kulki poispäin urbaanin yhteiskunnan keskuksesta kohti yhä uinuvia nukkumalähiöitä.
Kaikki olisi ollut samoin kuin kaikkina muinakin aamuina tästä hetkestä kauas kauas menneisyyteen, jollei tänä aamuna olisi tapahtunut jotain erityistä ja pysäyttävää. Jotain joka saisi torikojujen myyjät hieraisemaan silmiään. Jotain joka saisi laitapuolen kulkijat pysähtymään ja ehkä vahvistamaan aamuisia kärsimyksenkatkusia tunnelmiaan tukevalla makean viinin ryypyllä tai jopa ihan kirkkaalla viinalla, vaikka näin tavallisen ihmisen mielestä se voisi aika ikävästi poltella kurkun reunoja valuessaan petollisesti alas.
Joka tapauksessa kukaan ei aavistanut mitään. Kaikki oli samanlaista kuin jokaisena toriaamuna, kunnes paikalle saapui sinänsä harvinaisen näköinen keski-ikäinen pukumies. Hakaniemen torilla häntä oltaisiin voitu leikillisesti kutsua pukuveikoksi tai pukutorveloksi. Joka tapauksessa mies oli tyylikäs. Liian tyylikäs Hakaniemen torille. Esplanadille hän olisi paremmin sopinut. Vielä kuitenkaan kukaan ei kiinnittänyt häneen enempää huomioita. Olihan torilla aiemminkjin nähty jopa tunnettuja poliitikkoja haistelemassa ruohojuuritason elämää. Joka tapauksessa miehellä oli siististi leikatut harmaantuvat hiukset ja hän olisi hyvinkin voinut olla keskisuuren yrityksen toimitusjohtaja. Hänen kapeilla kasvoillaan leikki arvoituksillenen, ilkikurinen hymy. Kasvot olivat hienostuneet, eikä elämän kärsimykset olleet niitä päässeet pahemmin kuluttamaan. Aivan varmasti mies oli joko syntynyt kultalusikka suussaan tai sitten hän oli ansainnut elämänsä helppouden opiskelemalla tai ehkäpä viekkaudella ja kovalla työllä. Tai ei sentään viekkaudella, sillä viekkaat ja petolliset eivät hänen silmämnsä olleet vaan ystävälliset ja niissä loisti inhimillnen elämän kokemus. Mihen poskipäät olivat urheilullisen kapeat ja kapeiden yhteenpuristettujen huulin yllä lepäsivät hyvinhoidetut harmaat viikset. Ei olisi lainkaan mahdotonta nähdä mies juoksemassa täysipitkä maratoni alusta loppuun. Jos pukeutumisesta vielä jotain mainittaisiin, oli miehellä harmaan kokopuvun yllä syksyinen bleiseri, joka ulottui hänen polviensa alle. Hyvin silitettyjen housunlahkeiden alla kulkivat kalliin näköiset mustat kävelykengät. Kaikki vaattee olivat uuden karheita.
Läheisen kahvilakojun pyylevä naismyyjä vilkaisi häntä kahvipannujensa takaa ja ehkäpä hän oli varma siitä, että kyseinen herrasmies oli tulossa hänen kojuunsa nauttimaan kupillisen höyryävää kahvia. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt vaan mies jatkoi matkaansa määrätietoisesti kohti Hakaniementorin villkainta kulmaa. Sitä kulmaa, mistä autot tulevat idästä päin ja sen poikittaisella kaikista leveimmällä tienkohdalla kolisevat raitovaunut ja voimakkaasti kaasuttelevat bussit ja missä autot ajoivat Elannon tavaratalon ohi Hakaniementorin siltaa kohti ikään kuin kilpaillen, kuka ensimmäisenä pääsisi sillan toiselle puolelle kohti parempia keskustan asutusalueita ja keskustan hyörinään pois alemman kansan ryhmän asuinkortteleista.
Yllättäen herrasmies ei lähtenytkään ylittämään katua, vaan pysähtyi kulmaukseen ja laski kalliin näköisen Alligaattorin nahkaisen salkkunsa maahan. Sitten hän nosti kätensä ylös alkaen ikään kuin venyttelemmän itseään. Kukaan ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, olihan kaikilla omat kiireensä; ilonsa ja murheensa ajateltavinaan. Suojatien valot vaihtuivat ja ihmiset lähtivät ylittämään katua mennen raitiovaunuun ja kuka minnekin. Yksinäinen lokki kaarteli vielä kuin vaanien miehen yläpuolella. Aivan kuin tuo pieni ymmärtämätön luomakunnan eläin olisi vaistonnut jotain poikkeavaa kohta tapahtuvaksi. Pukumies laski kätensä alas ja alkoi aivankuin varoen liikuttelemaan jalkojaan puolelta toiselle. Sitten alkoi tapahtua. Pukumies otti baletin tyyppisiä askelia ja liikutteli käsiään kömpelösti kuin balettitanssija. Hän liikkui edestakaisin ja välillä hän pyörähteli laukkunsa ympäri. Nyt ympäristön kävelevät ihmiset alkoivat hidastamaan askeliaan kulkiessaan hänen ohitseen ja jotkut pysähtyivätkin hetkeksi. Eräs naishenkilö pyöritteli päätään epäuskoisen näköisenä.
- Hullu mies. Niitähän näkee täällä aika ajoin. Sitten hän jatkoi kävelyään unohtaen tapahtuneen ja keskittyen omiin tuleviin tärkeisin arkiaskareihinsa.
Mutta mies jatkoi eleetöntä tanssiaan saman kaavan mukaan. Hän ei näyttänyt välittävän ympäristön tuijotuksesta. Tuijottajiahan alkoi kuitenkin ilmestymään yksi toisensa jälkeen. Toiset likeelle kuin ärsyttääkseen tanssivaa miestä ja saadakseen hänet näin lopetttamaan omituinen poikkeava käyttäytymisensä. Toiset taas häveliäästi katselivat häntä kauempaa. Miehen olemuksessa oli silmällepantavaa, että hän ei näyttänyt olevan humalassa, eikä muutenkaan minkäänlaisessa sekavassa tai hämmentyneessä tilassa olevalta. Hän näytti ihan tavalliselta liikemieheltä. Ainoa ero oli, että hän tanssi Hakaniementorilla yksikseen aamulla. Juuri kun ihmiset olivat menossa töihin.
Miehen tanssi jatkui ja jatkui. Yhä uusia ihmisiä virtasi hänen ohitseen työpaikoilleen ja myös yhä useammat jäivät uteliaina katselemaan hänen tanssiaan. Kohta liikenne alkoi jo hiljenemään ja kello alkoi tulla yhdeksän. Mies oli tanssinut jo kaksi tuntia. Torikaupiaat olivat jo kauan sitten kyllästyneet tuijottamaan hänen toilailujaan ja torin vakioasukit, alkoholistit ja muut nukkavierut ihmispolot olivat hetken katselleet miehen toimia, mutta huomanneet sitten, ettei mies ollut kiinnostunut heidän tanssiseurastaan. Eikä monia heitä olisi kiinnostanutkaan tanssia näin aikaisin aamulla. Illemmalla kyllä hyvinkin.
Tasan kello yhdeksän mies yht´äkkiä lopetti tanssinsa. Muutamat jäljelle jääneet katselijat taputtivat hieman hämmentyneinä.
- Eikö sinulla ole hattua tai jotain, mihin voisimme antaa rahaa, huikkasi muuan pyylevä täti-ihminen. Jännittyneenä ne muutamat harvat katselijat odottivat, mitä tuo omituinen herrasmies vastaisi. Tanssija katsoi pyylevää naista ja sanoi ystävällisesti: - Eleesi on kaunis, mutta turha. Maailmassa on liiakaa materiaa ja muovipuriosteita. Pari miestä naurahti, koska he luulivat miehen vitsailevan. Mies oli kuitenkin vakava. Sitten yhtä eleettömästi kun hän oli tullutkin hän napitti puvuntakkinsa ja popliinitakkinsa, otti salkkunsa ja kulki ihmisten katsellessa kadun yli raitiovaunupysäkille. Pian raitiovaunu tulikin ja hän nousi siihen ja katosi kolisevan raitiovaunun sisuksissa kohti Helsingin keskustaa.
Häntä katselleet ihmiset vilkuilivat toisiaan. - Olipa erikoinen tapahtuma, yksi virkkois. - Mutta tuskin tulee enään tapahtumaan uudelleen. - Olikohan se jokin kuuluisa mies, yksi katsojista kysyi. - Tai jos tää oli piilokamera, eräs nuori mies huikkasi. Oli miten oli, ne ihmiset ketkä näkivät tapahtuman jäivät sitä miettimään. Mikä sai rikkaan näköisen miehen, kalliissa puvussaan tanssimaan Hakaniemen torilla aamulla kello kahdeksasta yhdeksään?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tähän stooriin mun on aivan ehdotomasti otettava välittömästi kantaa, sillä tämän tarinan sanat ovat kotini.
Ensin kaikki epäkohdat lekalla lytättävät:
Jonkin olemassaolevan paikan kuvaileminen täytyy ehdottomasti olla todenmukainen ja mahdollisimman aukoton. Jos haluaa elävöittää jotain ympyrätalon tapaista buduääriä, niin sitä voi katsella erilaisissa päivänvalon luomissa spektreissä, mutta on aina muistettava mainita miten sen ja säästöpankintalon välissä on stadin tuulisin paikka. Ja jos haluaa olla oikein erikoistunut ja perillä asioista, on mainittava myös se pyörivän Decaux'in mainostornin takana kesät talvet tuulta paossa oleva trumpetinsoittaja jolle kukaan ei anna rahaa.
Toinen mielenkiintoinen asia on Helsingin liikennelaitoksen bussimatkustajat: kukaan heistä ei kurki mihinkään, vaan he muistuttavat lähinnä apatiaan tai meditaatioon vaipuneilta tois-osaisilta.
Koska tarinassasi oli lokki, oli siis kesä. Täällä ei kesäisin kaadella makeita viinejä muualla aamuisin kurkkuun kuin Tokoinrannassa - taitaa olla Gabinaa, niin kuin Pikku-G. Sieltä torille on yhtä pitkä ja vaikea matka kuin juopolla olisi selvitä elämästä hengissä omissa kengissä. Tori itse on hyvin siisti. Sen laitamat ovat vain hieman 'nuhjuiset'. Eikä niillä laidoilla polttele mikään, vaikka mitä sitten kaataisi kurkkuunsa.
Nyt kun olen kalkattanut jo muutaman, ehkä jo ylimääräisenkin rivin, niin on siirryttävä sihen hetkeen kun oikein silmäni avautuivat ja mieleni alkoi käydä kuin sahtisammio.
Kun keksit tarinaasi tämän jupahtavan ja sliipatun örkin, niin mä näin heti sieluni silmillä edessäni demarijuristin tulossa yöpalaverista mukanaa salkku täynnä asiallista paskaa. Kuten varmaan tiedät itsekin, kaikki demojurkut asuvat Töllikässä. Sen takia he kaikki lähtevät Hakaniemestä väärällä sporalla kotiinsa liian myöhään.
Vähemmistövasemmistolaiset kulkevat himaan oikean kautta - Pitkänsillan ylitse.
Tarinasi teema oli mieltä kiehtova ja täynnä kepeää vastalausetta tähän tylsään elämään. Ja kun omaa fiksuuttasi valitsit paikan täysin oikein, niin en voi muuta kuin toivottaa sinulle yhdyssanavirheetöntä ja idearikasta kirjoituksellista elämää.
OSA2
Varmasti myös monilla työpaikoilla kerrottiin aamukahvipöydissä tarinaa Hakaniementorilla tanssineesta pukumiehestä. Oli myös luultavaa, että monet torikauppiaat keskustelivat aiheesta muiden torikauppiaden ja tuttaviensa kanssa. Ohi kulkeneet autot ovat luku sinänsä. Monet olivat hiljentäneet vauhtiansa ja katselleet kummissaan pukumiehen yksinäistä tanssia. Olipa poliisin partioautokin pysähtynyt kadun toiselle puolelle tarkkailemaan tilannetta, mutta ilmeisesti he olivat todenneet, ettei lakia tai kaupungin järjestyssääntöjä oltu rikottu.
Näin tilanne Hakaniementorilla normalisoitui ja torimyyjät kauppasivat tuotteitaan, eikä iltapäivällä enää kukaan muistanutkaan aamulla tapahtunutta. Pian tori tyhjenikin, kun torimyyjät purkivat telttansa, pakkasivat ne autoihinsa ja ajaa hurisuttelivat pois torilta. Tuli ilta ja tori hiljeni. Yksinäinen lokki oli saanut seurakseen lokkiparven ja yhdessä ne laskeutuivat hiljaiselle torille syömään torimyyjiltä ja heidän asiakkailtaan jääneitä ruoanjätteitä.
Seuraavana aamuna oli sateista. Oli Joukuinen, kolea aamu. Ei sade ollut sellaista isojen sadepisaroiden maahan hakkausta, vaan pikemminkin tihkusadetta. Oli pakkastakin jo ollut alkukuusta, mutta sitten ilma oli taas lämmennyt ja se vähäinen lumi, mitä oli ehtinyt sataa, oli sulanut pois. Oli siis sanalla sanoen ankea aamu. Kuitenkin yhteiskunnan peruspilarit kulkivat päättäväisinä kohti pääkallonpaikkojaan, työpaikkojaan. Yksin he kulkivat läpi Hakaniemen torin. Oli siellä joku pariskuntakin, jotka yhdessä kulkivat ja toisen noustessa raitiovaunuun antoivat he toisilleen hätäisen läksiäissuudelman.
Torikauppiaat laittelivat kojujaan. Kukaan ei muistellut enää eilistä pukumiestä. Muutamat torikauppiaat näyttivät puuhakkailta ja muutamat taas väsyneiltä ja työlääntyneiltä. Aivankuin eilenkin. Tihkusade heikentyi muuttuen eräänlaiseksi kosteaksi tuuleksi, joka ei kastellut, mutta jonka kosteuden saattoi helposti aistia paljailla kasvoilla tai käsinettömillä käsillä.
Kukaan torikauppiaista ei olisi uskonut, että tanssija vielä tulisi paikalle. Kaikki oli ollut niin absurdia, eikä kukaan uskonut koskaan enää näkevänsä sellaista. Siksi hämmästys olikin suuri kun pukumies tuli takaisin. Hän asettui torin samaan kulmaukseen ja laski jälleen alligaattorinnahkaisen salkkunsa mahaan alkaen venytellä itseään. Aivankuin eilenkin. Torikauppiaat pysähtyivät aamutoimissaan ja alkoivat epäuskoisina tuijottaa pukumiestä. Silakoita myyvä Arska siirtyi torikahvioon, jossa kahvilan pitäjä Maija katseli hiljaisena ja miettiään näköisenä kohti pukumiestä.
- Pitäisiköhän jotain tehdä? Arska avasi varovasti keskustelun.
- En tiedä, Maija vastasi hieman vaisusti. - Mikä saa noin hienon miehen munaamaan itsensä?
- Ehkä se on menossa sekaisin. Kajahtamassa, tulossa hulluksi, tiedäthän?
- Mutta kun se näyttää ihan terveeltä ja olevan kaikissa järjissään. Siis jos sen kasvoja ja eleitä katsoo.
- Totta puhut. Arska piti pienen tauon. - Taidan mennä vähän jututtamaan sitä. Muuten voi olla, että tulee valkotakkiset miehet kohta ja hakee sen pois.
- Joo, se olisi aika hyvä jos menisit.
Arska nyökkäsi ja alkoi hajamielisen näköisenä kävelemään kohti pukumiestä. Pukumies oli jo aloittanut tanssinsa ja hän näytti Arskan mielestä nauttivan joka hetkestä. Hän näytti onnelliselta, niin outoa kun se olikin. Muutamat ohikulkijat olivat jälleen pysähtyneet katselemaan esitystä. Luultavasti joku heistä oli ollut eilenkin. Varmasti hän ihmetteli, miksi mies tuli uudestaan munaamaan itsensä. Yhden päinvän olisi varmaan jokainen vielä jotenkin ymmärtänyt, mutta toinen päivä alkoi jo tuntumaan hulluudelta. Arska tunsi olonsa vähän epämukavaksi, kun muitakin katselijoita oli, mutta hän oli kuitenkin päättänyt puhutella miestä. Mies parhaillaan teki pitkää kömpelön näköistä balettiloikkasarjaa ja näytti enemmänkin huvittavalta köntykseltä kuin miltään balettitanssijalta. Arskaa alkoi itseäänkin oikein naurattaa.
- Anteeksi, että häiritsen, mutta mitä hemmettiä oikein meinaat? Hän huusi tanssijalle nauraen samalla.
- Ai mitäkö meinaan. AJATTELIN VÄHÄN TANSSIA, mies vastasi. Hän näki Arskan nauravan ja vinkkasi tälle silmää kuin hieman ilkikurisesti.
- Voitko pysähtyä hetkeksi?
Mies lopetti tanssinsa ja tuli Arskan luo. Arska katsoi nyt tarkemmin miestä ja hän tosiaan näytti fiksulta ja ehdottoman terveeltä. Ei siis miltään kahelilta, niinkuin Arska itse oli aiemmin hieman epäillyt.
- Mitä hemmettiä meinaat, Arska toisti kun ei keksinyt mitään sanottavaa.
- No tanssin. Eikö täällä saa tanssia?
- No, saa kai. Meinaan vaan, että eikös se ole aika outoa?
- Onhan se outoa. tai minun mielestäni ei, mutta enhän minä voikaan päättää, mitä muut ajattelevat. Kaikilla lienee oikeus omiin ajatuksiinsa, vai? Mies vilkaisi pistävästi Arskaa ja Arska tuni olonsa epämukavaksi. Minuako tässä nyt alkoi nolottamaan, vaikka kaveri tekee ihan sekoja!?
- Meinaatko tanssia täällä joka aamu? Hän kysyi, kun ei keksinyt muutakaan.
- En tiedä vielä, mutta sanotaan vaikka, että ajattelin tanssia täällä aina kun huvittaa. Jos se vain sinulle sopii? Miehen sanat olisivat olleet epäystävälliset, jollei hän olisi hymyillyt ystävällisesti niiden perään.
Kuitenkin miehen suorapuheisuus hämmensi Arskaa ja hän rykäisi:
- Tanssi vaan mun puolestani. Se vaan tuntuu niin oudolta, että oli pakko tulla sanomaan jotain. Sitten Arska kääntyi ja alkoi tallustelemaan kohti kojuaan. Takaansa hän kuuli miehen sanovan.
- Oudot asiat tuppaavat olemaan aluksi outoja. Myöhemmin niistä tulee tavallisia ja sen jälkeen voisi olla outoa jos niitä ei olisikaan.
Arska sylkäisi maahan. Neropatti. Omahan on elämänsä, perkule.
Mies jatkoi koomista tanssiaan. Tihkusade oli lakannut, mutta ilma oli edelleen viileä. Ne muutamat ihmiset, jotka katselivat hänen tanssiaan hytisivät vilusta.
- Pitää kai alkaa kohta itsekin tanssimaan, kun on niin kylmä, naurahti pyöreä keski-ikäinen nainen vieressään seisovalle laitapuolen kulkijalle. - Joo, taidan kyllä lähteä tästä nostelemaan, mies mörähti hänelle takaisin. Miehen lähdettyä jäljelle jääneey neljä katselijaa siirtyivät lähemmäksi toisiaan.
- Mikähän tota miestä vaivaa? Olin täällä eilenkin ja uteliasuudesta tulin tänäänkin katsomaan. - Voihan se olla, että mies on turhautunut ylelliseen elämäänsä ja haluaa tehdä jotain repäisevää, yksi ehdotti. Yksi katsojista oli pyöreä kuusikymppinen mies, jolla oli silmissä älykäs tuikkiva kaste. Punaiset pyöreät posket olivat kylmästä laikukkaat. Hän avasi suunsa ja kaikki kääntyivät kiinnostunbeina kuuntelemaan häntä. - Luulen, että miehellä on jokin korkeampi tavoite. Ehkä hän tanssii jonkin uskonnon tai hyväntekeväisyyden puolesta? Muut katselivat häntä nyökytellen. - Voisihan se olla, pyylevä täti sanoi näyttäen mietteliäältä. - Hei mitä jos kysytään häneltä itseltään, nuori mies keksi. Sitten kaikki olivat hiljaa ja pyöreä kuusikymppinen mies avasi jälleen suunsa ja kysyi mieheltä: - Miksi tanssit? Kerro nyt kun olemme uteliaita ja meitä kiinnostaa. Mies katsoi kysyjää ja sanoi ilkikurisesti: - On maailmassa paljon tärkeämpiäkin asioita. Miksi tanssini kiinnostaa? Nytkin kehitysmaissa kuolee yksi ihminen nälkään. Eikö olisi palkitsevampaa kiinnittää huomio maailman tärkeisiin asioihin. Vanha mies ajatteli: Arvasin, miehellä on jokin korkeampi tarkoitus. Ehkä hän pyrkii omituisella teollaan kiinnittämään ihmisten huomion siihen, että heidän huomionsa on kiinnitettynä vääriin asioihin. - Mutta meitä kiinnostaa miksi sinä tanssit. Tiedämme kyllä, että maailmassa on isompiakin asioita, mutta mikä saa sinut tanssimaan täällä? Koska kello oli tullut yhdeksän mies lopetti tanssinsa. Hän haroi sormillaan hiuksistaan pois sateen tuomaa kosteutta ja tarttui salkkuunsa kuin lähteäkseen. Sitten hän kääntyi kohti katsojia, joita muuten oli tullut hieman lisää. Nyt heitä oli yhteensä kymmennen. Hän sanoi: - On paljon kysymyksisiä maailmassa ja niihin on paljon vastauksia. Mietin asiaa huomiseen. Ehkä sitten osaan antaa vastauksen, joka teitä tyydyttää. - Tuletko huomennakin? Nuori mies huusi ihmisten keskeltä. Ihmiset odottivat hiljaisina miehen vastausta, mutta mies ei vastannut vaan kääntyi pois päin kulkiakseen kohti raitiovaunupysäkkiä. Mennessään hän kuitenkin sanoi: - Nähdään huomenna. Sitten hän kulki suojatien yli raitiovaunupysäkille ja häntä katsoneet ihmiset hajaantuivat kukin omiin suuntiinsa.
Ette tainneet edes jaksaa lukea sepustustani?=)