Onko aikuistumista tämä ?

Aikuistuminen ja kylmettyminen on eri asia. Myöskin sureminen ja vollottaminen vaikka monissa tapauksissa kuuluvat yhteen.

Ehkä olet niin tottunut menetyksiin etteivät paljon enää liikauta? Itse nimittäin olen 19 ja vaari kuoli syksyllä. En ikinä ollut järin läheinen vaarin kanssa, mutta mollotin kyllä silmät pihalle kun lähti.

Vaikka mainitsemasi aikuiset (oletan että puhut n. keski-ikäisistä ihmisistä) eivät itke, ei se tarkoita etteivät he sure. Moni vaarin lapsista ei itkenyt, mutta surivat kyllä.

En tiedä onko se niin outoa, toiset vain ovat herkempiä läheisen kuolemalle kuin toiset.

Kukapa voi toisen surun määrää mitata ulkoisen olemuksen perusteella. Ehkä teidän välinne eivät olleet jostain syystä niin läheiset, että surua tuntisit. Ehkä olet niin keskittynyt itseesi, ettet ymmärrä vielä mitä mummosi poismeno tarkoittaa.

Jokaisellahan se on tietysti kai eri tavalla, mutta itselläni oli niin, että eräs läheiseni kuoli n. 5 vuotta sitten, ja nyt vasta on tullut se suru, kun olen yht äkkiä jotenkin sisäistänyt, että henkilö ei tosiaankaan tule koskaan takaisin.

Jos ei mummosi ollut sinulle mitenkään läheinen, etkä nähnyt häntä edes paljoa, ei hänen kuolemansa hetkauta siinä tapauksessa yhtään sen enempää kuin esim. naapurin. Mutta mikäli mummosi oli sinulle tärkeä (edes jotenkin), suru saattaa tuntua vasta myöhemmin. Sanoisinko, että puolen vuoden päästä. Sanotaan, että kun läheinen ihminen kuolee, sitä asiaa ei heti tajua. Herää seuraavaan päivään muistaen ihan kuin tuo henkilö vielä eläisi. Vasta muutaman kuukauden päästä suru iskee ja todella kivuliaasti. Pahin sureminen ei siis ala samalla viikolla, kun läheinen on menehtynyt.

Tuo on ihan mielenkiintoinen kysymys, että miten lapsen ja aikuisen sureminen eroavat toisistaan. Tavallaan lapsi on se ymmärtämättömämpi ja näin ollen myös herkempi ympärillä tapahtuneille asioille. Lapsi saattaa aikuista helpommin syyttää itseään asiasta, josta ei kuuluisi ollenkaan itseään syyttää. Mutta toisaalta lapsi ajattelee kaikessa omaa etuaan vahvasti, eikä osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Johtuen juuri ymmärtämättömyydestään.

Ei aikuistuminen tarkoita sitä, että lakkaisi kokonaan suremasta ihmisten perään. Tottakai myös aikuinenkin ihminen tuntee selvää (rakkaudellista) tarvetta toiseen ja haluaa olla menettämättä kyseistä ihmistä. Tai korjaan: aikuinen on mielestäni oikeastaan ainoa, joka osaa tuntea rakkaudellista tarvetta toiseen. Lapsella se tarve on egoismia, kehittyneellä aikuisella sen sijaan pyyteetöntä rakkautta. Vaikea sanoa kumpi suree enemmän, lapsi vaiko aikuinen, koska tilanne on heillä niin erilainen. Aikuinen pystyy tosissaan rakastamaan toista ihmistä, mutta toisaalta aikuinen pystyy myös "selviytymään" menetyksestään lasta paremmin (ainakin luullakseni ja syy on juuri se, että aikuinen ymmärtää tilanteen lasta paremmin).



Näin kärjistettynä [yksinkertaistettuna siis]: se, että et sure mummoasi, ei tarkoita suoraan sitä että olisit jo aikuinen. Aikuisuus ei ole niin yksiselitteistä, vaan siihen liittyy monia muitakin seikkoja.

ikävä et mummos kuoli mutta ei se ole aikuistumista jos ei sure läheisen kuolemaan pösilö ;)
jokainen suree eri tavalla..joku itkee ittesä uneen ja jollakin ei tule edes kyyneleitä kun ei ole vielä ^tajunnut^ tilannetta..
niinkun minä,,en itkeny papan hautajaisissa,,vasta sitten kun nukkumaan olin menossa ja aloin ajattelemaan oman isäni kuolemaa,,niin sitte tuli kyyneleet**
en huoli morkata mutta tosiaan,,älytön kysymys!! ja luulis 16 vuotiaan tajuavan tuon!

Kyllä mä suren ainaki ko mä ajattelen häntä ja muistelen :( Mullaki oli ihan aavistus siitä että mummoni kuolee yollä :o

Se on totta että myöhemmässä vaiheessa sitä alkaakin surra, heti kuoleman jälkeen ei oikein sisäistä sitä juttua ja tulee semmonen tyhjä paikka elämään :(

ei oo vaan tunteettomuutta

Hassu juttu. Aloin kirjoittaa pitkää juttua miten en ole surrut vaariani joka kuoli vuosi sitten ja tässä nyt sitten vollotan täyttä päätä. Enkä edes tiedä mitä, ehkä elemää yleensä.