Seikatsu No Shiroi NC-17

Seikatsu No Shiroi on vakkareiden uusin jatkisprojekti (vanha näyttää kuolleen).

(Minne se pari päivää sitten laitettu tämä sama aihe katosi – en tiedä, joku poisti sen varmaan.)
Tälle tulee armotta NC-17 merkintä, sillä sisältää jo tässä osassa kiroilua, verta ja angstausta, ja tarinan jatkuessa sitä tulee lisää ja lisää. Lapset painavat siis kiltisti sitä Edellinen-nappulaa, kuten myös ne, jotka etsivät tästä tarinasta huumoria tai eivät osaa ajatella asioita psykologiselta tai vertauskuvalliselta kannalta iästä riippumatta. Hahmot, juoni yms. on kokonaan itse keksittyä ja vakkareilla on niihin siis tekijänoikeudet, että matkiminen on ankarasti kiellettyä. Seuraavan osan kirjoittaa Esko. Vapautan itseni vastuusta mahdollisista mielenterveydellisistä häiriöstä tai muistakaan pahoista virheistä, jokainen lukee OMALLA vastuullaan.




Setsuko Akiyama nojasi toimiston ylimmän kerroksen parvekkeen kaiteeseen ja katsahti pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa. Aurinko oli nousemassa, aamu oli vasta sarastamassa ja silti hän oli joutunut nousemaan tyhjästä kerrostaloasunnostaan töihin. Tosin, mitä olisi pitänyt odottaakaan, kun oli vastuussa kolmesataa vuotta vanhasta operaatiosta. Valtion virkamies seisoi hänen takanaan. Miehen nimellä ei ollut merkitystä, ainoa tärkeä tieto oli, että hän oli tullut kertomaan neiti Akiyamalle ihmiskunnan suurimmasta mokasta.
”Miten on mahdollista kaikkien keräämienne tietojen jälkeen pilata kaikki?” mies kysyi.
Akiyaman katse painui hieman alas. ”Samaa voisi kysyä teiltä. Teidän verisillä rahoillanne koko projekti kustannettiin, samoin kuin sitä pidättelevät kalterit.”
Takaa kuului pieni tuhahdus. ”Neiti Akiyama, te työskentelette AtR:lle, te olette vastuussa projekti F-3:sta ja teidän osastonne oli luotu tähän, joten ehdottaisin, että korjaatte asian.”
Neidin kasvoille nousi pieni vino hymy. ’Atr…’, hän ajatteli hiljaa itsekseen. ’Paikka, jossa olen työskennellyt F-3 projektin vastuuhenkilönä viimeiset kymmenen vuotta.’
Laukaus ja puoliksi tyhjä viinalasi. Hissi, jossa kukaan ei matkusta. Laukaus ja nukkuva ihminen. AtR.
Akiyama nosti päätänsä hieman. ’Projekti F-3… siinä luotiin kolme olentoa tulesta, vedestä ja maasta.’
Tupakka neidin huulilla. Laukaus ja petturi. Kyltti, jossa lukee AtR.
’Vaikka säännöt ovat tässä maailmassa tärkeämpiä kuin mikään’, hän kuiskasi itselleen. ’Ne pääsivät vapaaksi ja edes ne niin viisaat ihmiset eivät tiedä miten toimia.’
Virkamies yskäisi. Neiti Akiyama havahtui.
”Miten aiotte toimia, neiti?” mies kysyi.
”Olemme jo etsineet varmuuden vuoksi kuusi sopivaa ihmistä ottamaan aseet haltuunsa ja lopettamaan tämän hulluuden.”
”Vain kuusi?” pukumiehen äänessä oli ivaa.
”Sopivia on myös toiset kuusi, jotka korvaavat heidät heti, kun he mokaavat. Mitä tapahtuu, jos emme pysty eliminoimaan uhkaa?”
”Silloin”, mies sanoi hiljaa, ”teitä ei tarvita ja tiedätte varsin hyvin kenen tulevaisuus on eniten uhan alla.”
Akiyama hymähti, lopetti kaiteeseen nojaamisen ja kääntyi katsomaan miestä. ”Kai se on osa tätä alaa.”
”Tiesitte varsin hyvin mihin olitte joutumassa, kun ryhdyitte projekti F-3:n vastuuhenkilöksi.”
”Katumusko on sitten väärin? Kun teidän rahanne pettävät alle ja vaara on suurempi kuin koskaan, niin anteeksi, jos en haluaisi toimia syntipukkina.” Setsuko käänsi katsettaan hieman kohti kaupunkimaisemaa. ”Milloin vaaran pitää olla ohi?”
”Ennen kuin kuolemme sen takia.”

1. Run Away Dolls

Ame Ashitakage istui auton takapenkillä matkalla kohti pääkaupunkia, Seishiniä. Kahdeksantoista vuotta maanpäällä, eikä hän siltikään ollut ikinä käynyt siellä. Nyt hänen oli kuitenkin pakko vihdoin astua ulos opiskelija-asunnostaan Miyoshissa ja lähteä tuntemattoman kuskin matkaan. Ame oli saanut kirjeen valtiolle työskentelevältä osastolta, joka oli vaatinut häntä saapumaan pääkaupunkiin matkatavarat mukana, kuin hän aikoisi viipyä siellä kauankin. Hänen seurakseen aikoi myös kuulemma tulla Coralasta asti joku toinen.
”Olemme perillä”, etupenkin kuski totesi kylmästi kyllästyneellä äänellä.
Ame vilkaisi tummennettujen ikkunoiden läpi ulos. Kymmenet ihmiset tungeksivat läpi katujen, korkeiden rakennuksien hipoessa taivaankattoa ja neontaulujen vilkkuessa mainosten lomassa pilvenpiirtäjien kyljissä. Hän nousi kyydistä matkatavarat mukanaan, katsoi hiljaisen hetken edessään olevaa rakennusta, jossa luki kanjilla AtR ja sitten astui sisään.
Paikka muistutti eniten hotellia. Tilavassa vastaanottohuoneessa oli tiski, sen takana vaaleapukuinen nainen, vasemmalla kolme hissiä ja oikealla rappuset. Ame käveli vastaanottotiskille.
”Olette varmaan Ame Ashitakage?” nainen hymyili. ”Teitä odotetaan, olkaa hyvä ja menkää hissillä kerrokseen seitsemän.”
’Säälittävää tekopirteyttä’, Ame ajatteli hiljaa. Kun nainen oli saanut kiinnitettyä hänen paitaansa ID-tunnuksen hän lähti hissiin.
Juuri, kun hissinovet olivat sulkeutumassa joku laittoi jalkansa väliin ja tuli matkalaukkujensa kanssa sisään.
Ame käänsi katseensa häntä kohti. Hetkellisesti hänen katseeseensa vastasi varmaan melkein samanikäinen tyttö, jolla oli pitkät punaiset hiukset ja ruskeat silmät. Ame katsoi häntä hieman ylöspäin, tyttö oli selvästi häntä hieman pidempi ja hänen ID-kortissaan luki Kaede Akuihara.
Kaede painoi numeroa seitsemän ja laski laukkunsa maahan kääntäen katseensa oven suuntaan. Ame tuijotti Kaeden kalpeita kasvoja, mutta ei osannut sanoa mitään. Neljänteen kerrokseen päästyään Kaede käänsi hetkellisesti katseensa häntä tuijottavaan nuorempaan tyttöön.
”Mitä ihmettä sinä tuijotat?” hän kysyi.
Ame hätkähti. ”E-en mitään.”
”Lopeta tuo nöyristeleminen, olen yhtä eksyksissä täällä uudessa kaupungissa kuin sinäkin”, Kaede töksäytti. Häntä hymyilytti. ’Tuo lyhyempi tyttö yrittää tulla toimeen nöyrällä käytöksellään. Helvetti, että vihaankin näitä kiusallisia hiljaisuuksia.’
Kuului heleä kilahdus ja seitsemännessä kerroksessa avautuivat hissinovet. Kaksikko keräsi omat matkatavaransa ja asteli ulos hissistä, vain nähdäkseen pitkän käytävän, jossa tuntui olevan loputtomiin ovia.
”Pitäisikö täältä löytyä jonkun toimisto?” Kaede tuskaili ääneen.
Ame meni ensimmäisen oven luokse, veti hiljaa henkeä ja koputti kolme kertaa. Kuului kolaus. Toinenkin.
”Alas!” Kaede huudahti ja kiskaisi käsivarresta nuoremman lattialle. Kuului monta peräkkäistä laukausta, kuin konekivääristä, kunnes ne vaimenivat ja ruudin katku tunkeutui oven läpi. Ame vilkaisi ylös ovelle, jonka oli läpäissyt monta luotia.
”Mitä helvettiä, kuolemaanko meidät tänne kutsuttiin?” Ame huudahti.
”Ei itse asiassa”, kuului etäinen ääni kauempaa. Kun he nousivat kummatkin näkivät läheisellä ovella seisovan naisen. Hän katosi huoneeseen, jonka ovea ei sulkenut, joten Ame ja Kaede seurasivat.
Nainen asettui hämärässä vain kynttilöiden ja pöytälampun valaisemassa huoneessa juuri istumaan työpöydän äärelle, joka oli huoneen päässä verhojen peittämän ikkunan luona ja sen edessä kaksi tyhjää tuolia. Huonetta reunustivat lukuisat kirjahyllyt ja katosta riippui pölyyntynyt kattokruunu. Tuo ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen nainen, joka oli sonnustautunut mustaan jakkuun ja hameeseen, viittoi yhdellä kädenliikkeellä istumaan.
”Anteeksi äskeisestä, täälläpäin ei pidetä häiritsemisestä”, nainen virnisti.
Ame tunsi olonsa epämukavaksi tunkkaisessa huoneessa istuessaan kovalla puutuolilla ja Kaede tuijotti tiiviisti tuota naista. Nainen puolestaan näytti mahdottoman väsyneeltä, kuin hän olisi setvinyt jotain pulmaa viimeiset kaksi yötä ilman ripaustakaan unta.
”Olen projektivastaava Setsuko Akiyama. Ame Ashitakage ja Kaede Akuihara lukee ID-tunnuksissanne, ja ne ovat oikeat henkilöllisyytenne?” nyökkäys ja naisen kehotuksen jälkeen nopea virallisten henkilöllisyystunnusten näyttö.
Ame vaihtoi taas asentoa tuolilla rentoutuakseen. ’Helvetin tarkkaa hommaa, en minä ainakaan olisi raahautunut näin kauaksi vain esittääkseni jotain muuta.’
Neiti Akiyama nojautui tuolissaan taaksepäin. ”Oletteko kuulleet projekti F-3:sta?”
”Se oli se projekti, jossa luotiin olentoja jättibudjetilla, vai olenko väärässä?” Kaede sanoi.
’Mistähän ihmeestä hän sen tietää?’ Ame ihmetteli.
”Totta”, Akiyama vastasi. ”Oli vuosi 1956. Joukko tiedemiehiä, kemistejä, lääkäreitä ja muita suuruudenhulluja ihmisiä päättivät kokeilla ihmismielen ja kehityksen rajoja luomalla kolmesta aineesta kolme olentoa. Niitä voisi sanoa roboteiksi, kankealla ilmaisulla.” Nainen kaivoi työpöytänsä laatikoista kaavion, joka oli epäselvä kopio jonkin pohjapiirustuksesta. Tottumattoman silmin se näytti vain epämääräiseltä töherrykseltä erilaisia viivoja ja kaavoja.
”Tämän selvempää kuvaa niistä, F-3:sta, ei ole. Nyt, kolmesataa vuotta myöhemmin syvimpään maanalaiseen tunneliin haudattuina oleva kolmikko --” nainen piti pienen tauon, kuin hänen olisi ollut vaikeaa puhua koko asiasta. ”--haluaa takaisin pinnalle.”
”Kolme tuntuu olevan numero, joka esiintyy tässä jutussa usein”, Ame huomautti hiljaa.
”Aivan”, Akiyama sytytti tupakan. ”F-3”, hän osoitti kaaviota, ”on uhka kaikelle elävälle. Sen tarkoitusperät ovat epäselviä, kukaan ei tiedä mikä niiden tavoite on, mutta ne ovat ihmisten luomia, eivätkä ne näytä olevan paskan vertaa kiinnostuneita siitä, mitä niiden luojille tapahtuu.”
”Ja meidät luonnollisesti kutsuttiin tänne, koska..?”
Akiyama poltti tupakkaansa ja piti sitä taas hetken sormiensa välissä päästäkseen selittämään hämmentyneille nuorille. ”Koska me tarvitsemme teitä. Tämä on AtR, osasto F-3:lle, joka työskentelee M.U.E.V.E.C.:ille. Oletteko kuulleet?”
Epävarma tunnelma täytti huoneen, vastausta ei kuulunut.
”M.U.E.V.E.C. pyörittää kaikkea, joka tekee ihmisten elämän helpommaksi, aina ruokakauppojen tarvikkeista sairaaloihin ja vankiloihin. Me luomme ihmisten maailman. Paha vain”, hän sammutti tupakkansa samalla, ”että tämä nykymaailma on näin vitun hyvä. Säännöt ovat tiukat, laki nelinkertainen viime vuosisataan verrattuna ja ihmiset ovat niin siveellisiä. Tv-ohjelmista kuolemaa sisältävät hylätään erittäin helposti ja veri saa yhdeksän kymmenestä voimaan pahoin.”
Kaede siirsi kädellään suortuvan punaisista, narumaisista hiuksistaan kasvojensa tieltä. ’Olenko minä muka… siveellinen?’
”Tässä vaiheessa te tulette mukaan kuvioihin. Vain ne, pystyvät tappamaan, ottamaan pistoolin käteensä ja painamaan todella liipaisinta, jotka ovat haistaneet veren, nähneet kuoleman omilla silmillään.”
Kaede nuo sanat kuullessaan sulki silmänsä ja puristi tuskaisesti kätensä nyrkkiin.
Amea pisti sydämeen. ’Nähneet kuolemaa…’, hänen vatsansa kääntyi ympäri. ’En minä nähnyt kuolemaa… En minä nähnyt kuolemaa… En minä nähnyt kuolemaa… Minä olin… kuolema.’
”Te olette kaksi niistä, joiden kädet on tahrannut punainen veri. Teidän pitää kouluttautua ja hoitaa AtR:n alaisina F-3.”
Kaede suoristautui tuolilla. ”Mitä, jos… me emme suostu?”
”Se ei ole vaihtoehto. AtR:llä on valtion virallinen lupa estää tuho millä keinolla hyvänsä.” Akiyama katsoi Kaedea suoraan silmiin. ”Keinolla millä hyvänsä. Teidän on pakko suostua, yrittää.”
”Olemmeko ainoat, jotka pystyvät siihen?”
”Ette. Olette kaksi ensimmäistä, neljä muuta saapuvat tulevina viikkoina, mutta sopivia ehdokkaita on enemmänkin, meidän ei tarvitse kuunnella paskanjauhantaanne, joten muistakaa yksi asia”, Akiyama sanoi vakavana, ”te olette jotain, joka on korvattavissa -- minä hetkenä hyvänsä.”




Taas he kaksi olivat hississä, tällä kertaa menossa alaspäin. Kaede tuijotti hissinovea, kuin haluaisi paeta hiljaisuutta.
”Etkö sinä pelkää?” kysyi Ame yhtäkkiä. Kaede hätkähti hieman, katsoi tuota silmiin, mutta sitten käänsi katseensa taas pois.
”Mitä pitäisi pelätä?”
”Sitä, että me epäonnistumme. Me olemme korvattavissa. Olemme pelkkiä nukkeja, AtR:n nukkeja.”
Kaeden silmiltä paistoi pieni hermostuneisuus. ”Kysyttiinkö meiltä haluammeko me osallistua tähän?”
’Ei’, Ame ajatteli hiljaa.
”Kerrottiinko meille, mitä tapahtuu, jos epäonnistumme?”
’Ei…’
”En tunne näitä ihmisiä”, Kaede sanoi. ”En tunne sinua. Mitä pitäisi ajatella? Lähden täältä heti, kun saan tilaisuuden.”
Amekin käänsi katseensa tytöstä. ”Se ei taida onnistua.”
”He eivät voi kutsua jotakuta tänne ja pakottaa häntä jäämään.”
Pieni kilahdus kuului taas, hissi oli saapunut ensimmäiseen kerrokseen. Ame tarttui matkalaukkuihinsa ja lähti ensimmäisenä hissistä.
’Ketä minä huijaan?’ Kaede mietti. ’Minä pelkään.’




Kummatkin istuutuivat mustaan ruumisautoa muistuttavaan kulkuneuvoon, joka oli odottanut AtR:n päätoimiston edessä. Sen oli määrä viedä heidät Seishinin liikenneruuhkan läpi pääkaupungin syrjäiselle rajalle, jossa oli tyhjää ja rauhallista.
”Lähettivätkö he meidät tänne pääkaupungin rajalle, koska haluavat tapattaa meidät?”
”Tuskin”, Kaede sanoi. ”Mitä järkeä heidän olisi tappaa meidät, kun meille on vielä hyötyä?”
Ame laski katseensa auton ikkunan läpi vilahteleviin maisemiin. ’Sitten, kun meistä ei enää ole hyötyä…’
Ajatuksen keskeytti luja jarrutus. Auto pysähtyi. Ovien lyönti kiinni ja kuski kaahasi jo pois.
”Tässäkö se on?” Ame kysyi ääneen.
Edessä oli ehkä kolmikerroksinen talo, jonka valkoinen maali oli kulunut paikoittain kokonaan pois, rikkaruohot valloittaneet kaiken näkyvissä olevan jo ruskeansävyn saaneen ruohon, alimmista ikkunoista useimpien lasi oli särkynyt ja oven edessä lepäsi muutaman porrasaskeleen yläpäässä yksi ainoa palamaton lyhty.
Hiekka rapisi Kaeden kengänpohjien alla, kun hän käveli kiviportaat ylös, avasi tuon kerrostalon puisen ulko-oven ja astui sisään itse käytävään. Käytävä oli selvästi myös ollut siivoamattomana pitkään, karhea matto oli pölyn täyttämä ja edes kattolamppu ei palanut, vaikka katkaisijasta painoi.
”Johonkin helvetin slummiin ne laittoivat meidät asumaan”, Kaede mumisi.
Käytävä ei ollut pitkä ja sen oikealla puolella oli ovi, vasemmalla taas erittäin jyrkät vanhuuden raiskaamat portaat, joiden yläpäässä oli vain puinen luukku, joka oli teljetty kiinni. Yläkertaan meno oli siis estetty.
Ame raahasi matkalaukkunsa ainoan oven luokse, joka oli hieman raollaan ja lukossa valmiiksi siihen sopiva avain. Hän otti avaimen, työnsi oven auki genkaniin, joka oli pieni korokkeenomainen alue heti sisään astuttua, johon jätettiin kengät.
Itse asunto oli paljon siistimpi ja kodikkaampi rappeutuneeseen muuhun rakennukseen verrattuna. Pitkän eteisen täytti naulakko, pieni pöytä (jonka päälle Ame jätti avaimen), kuusi suljettua liukuovea ja yksi ainoa ovenaukko. Suljetut ovet sisälsivät kaikki keskikokoisen huoneen, jossa oli yksittäinen futon-sänky, matala pöytä ja liukuovinen tilava kaappi vaatteille ja muille tavaroille. Kaikki huoneet olivat maalattu vaaleilla sävyillä ja sängyt pedattu, koristeita tai muita sisustusta parantavia esineitä ei ollut, mutta kolmessa huoneessa oli kapeaverhoinen ikkuna suljetuilla sälekaihtimilla.
Kaede laski matkatavaransa ensimmäiseen huoneeseen, jossa oli ikkuna. Hän siirtyi makaamaan sängylleen ja huokaisi syvään. ’Minä en kotiudu tänne. Lähden täältä vielä tänään.’
Ame valitsi Kaeden vieressä olevan huoneen, astui liukuovesta ja avasi sälekaihtimet. Hän vihasi pimeyttä.
Ainut ovenkarmi vei yhdistettyyn keittiö- ja olohuonetilaan, jossa oli lämpimillä sävyillä maalattuja kaappeja, astianpesukone, tilava jääkaappi ja kauempana matala pitkä puupöytä, jonka päällä oli maljakossa kuihtuneita kukkia. Pöydän ympärillä oli kuusi ohutta tyynyä istumiseen ja lattian peitti tatamimatto.
Ame kurkisti jääkaappiin. ’Meillä on täällä syötävänä purkkiruokaa, sushia, soijakastiketta, maitoa ja hedelmämehua, kaapissakin on riisiä yli kuuden ihmisen tarpeiksi.’
Tatamimatto loppui pieneen korotettuun nurkkaukseen, jossa oli televisio ja hyvin vanha repaleinen nahkasohva, sekä sen viereisellä seinällä verhoton ikkuna. Koko tilan seinät peitti kulunut tapetti, jossa näytti olleen joskus kukankuvioita, jotka näkyivät yhä himmeästi. Yhdellä seinällä roikkui kangasmaalaus joutsenesta, mutta sen reunat olivat rispaantuneet punaisella värillä.
’V-verta..?’
Seinäkankaan vieressä oli fusuma, liukuovi, jonka tekomateriaalina ei ollut paperi, joten sen läpi ei näkynyt. Ame avasi fusuman, jonka takaa paljastui pieni nurkkaus vaatteiden vaihdolle, sen vierestä sinisensävyinen huone, jossa oli suihku ja hieman ruosteinen amme, sekä vessa kauempana lavuaarin vieressä.
”Mitä ihmettä..?!” kuuli Ame huudon tatamihuoneesta. Hän käveli sinne sulkien liukuoven perässään ja näki Kaeden katsomassa vähän matkan päästä seinämaalausta.
”Tämä on verta”, hän totesi ääneen ja katsahti Amea. ”Minä en todellakaan aio jäädä tänne.”
”Minne sitten aiot mennä?”
Kaede hymähti. ”Pois täältä”, hän vilkaisi Amea tutkailevasti. ”Aiotko tulla mukaan, vai jäädä tähän läävään?”




Ame raahasi matkalaukkujaan pitkin Seishinin rajaseudun pimeitä katuja. Ilta oli jo koittanut tyhjille kujille, joiden katulampuista joka neljäs ehkä toimi ja niidenkään valolla pimeimpiin nurkkiin ei nähnyt ja kaikkea oli vaikea hahmottaa. Kaede kulki edellä päättäväisesti ja kantoi omia matkatavaroitaan.
Ame vilkaisi epäileväisesti taakseen, mielikuvitus laukkasi kovaa hänen kävellessään, kun ainuttakaan ihmistä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun he olivat lähteneet.
”Minä en sitten odota, jos sinä jäät jälkeen”, Kaede totesi kylmästi Amen kulkiessa taaempana.
”Ei sinun tarvitsekaan”, Ame sanoi välinpitämättömästi hiljaa. ”Et vaikuta ihmiseltä, joka jäisi odottamaan ketään.”
”Sinä et vaikuta taas ihmiseltä, jota kukaan pystyisi rakastamaan.”
Ame pysähtyi hetkeksi, hänen katseensa painui alemmas. ”Mitä tarkoitat?”
”Vaikutat vain niin välinpitämättömältä ihmiseltä. Eihän kukaan sellaista edes voi rakastaa, eihän?” Kaede pysähtyi ja kääntyi katsomaan Amea, joka ei kohdannut tämän katsetta. ”Yrität erottaa itsesi muista, mutta eihän se onnistu, eihän?”
Ame ei vastannut.
Pidempi ei odottanutkaan vastausta. ”Miten vain”, hän kohautti olkiaan ja aikoi jatkaa matkaansa.
Ame ei liikkunut, vain seisoi siinä katse maassa.
”Minä en vieläkään jää odottamaan sinua”, Kaede sanoi hieman kärsimättömästi.
Ei vastausta.
Kaede tuli lähemmäs nuorempaa. ”Kuolitko vai?”
Heti sanojen jälkeen ilman täytti korkeasävyinen hälytys, kuin neljästätoista palovaroittimesta. Kumpikin automaattisesti lähti kovaan juoksuun kaapaten tavarat mukaansa.
Vaikka he juoksivat kovaa jokaisessa rakennuksessa näytti olevan jonkinlainen hälytin, josta kumpusi kimeä varoitus. Kaede kääntyi vasemmalle nähdessään kujan jakautuvan eteen ja vasemmalle, mutta heti käännyttyään hän pysähtyi kuin seinään, Ame takanaan. Edessä seisoi kolme tummaa hahmoa AtR:n ID-kortti rinnassaan.
Ame kääntyi ja takana oli sama näky.
”Ashitakage ja Akuihara”, yksi heistä sanoi, ”olette pidätettyjä.”