Tämä tulee varmaan väärälle palstalle, mutta en löytänyt sopivaa osastoa. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea... Minun entinen poikaystäväni on kuollut. En voi käsittää enkä hyväksyä sitä. Hän kuoli vasta vähän aikaa sitten, tappoi itsensä. Siitä kun olimme yhdessä on jo pari vuotta, joten mitään romanttisia tunteita minulla ei ole ollut häntä kohtaan pitkään aikaan, emme ole edes nähneet kuukausiin. Silti välitän hänestä edelleen ja toivoin, että hän olisi ollut onnellinen. En tiedä, miksi hän ajautui niin äärimmäiseen ratkaisuun tai mikä hänen elämässään oli niin huonosti, että hän ei nähnyt muuta vaihtoehtoa. Syytän itseäni siitä, etten pitänyt häneen juurikaan yhteyttä seurustelumme jälkeen, vaikka sovimme, että olemme ystäviä. Toivoisin, että olisin voinut auttaa häntä jotenkin. En voi hyväksyä sitä, etten näe häntä enää koskaan. Välillemme jäi selvittämättömiä asioita, olisin halunnut hänen tietävän, että välitän hänestä yhä ystävänä. Hän oli vasta 18-vuotias, elämä oli vasta edessäpäin ja hän olisi voinut tehdä mitä tahansa, olihan hän todella fiksu ja lahjakas. Miten voin unohtaa tämän asian koskaan? Hän oli aina niin kiltti minua kohtaan seurustelumme aikana ja hänestä huomasi, että hän todella välittää ihmisistä. Ystäviä hänellä oli, tyttöystäväkin tietääkseni. Onko kukaan muu ollut vastaavassa tilanteessa? Toivon, että tästä on mahdollista toipua joskus. Ja että hänellä on hyvä olla siellä, missä hän nyt on. Ehkä me tapaamme vielä joskus.
Kuolema
minä
8357
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
:(. *ei oikeen tiedä mitä sanoa* ... Voin omasta kokemuksesta sanoa, että ei se henkinen huono-olo näy aina ulospäin ... Vaikka kuinka menis huonosti ja itsemurhan partaalla olisi ... ...
Tsemppiä ja jaksamista sulle :)
Mie en nyt oikeen tiiä, mitä pitäs sanoo.. Mikä ois "oikein" sanottu, mikä vois ehkä lohduttaa sua.. Mie voin uskoa, että suru ja kaipuu on valtava, ja nää miun [tai välttämättä muidenkaan] sanat ei hirmusesti helpota, mutta kirjotan kuitenkin..
Mie en oo ihe ikinä ollut vastaavassa tilanteessa.. Mie en oo ikinä menettänyt entistä poikakaveria, kuolemalle..
Mutta olen menettänyt muutaman ystävän/kaverin sille.. Tosin, syynä on ollut huumeet.. ettei niinkään itse päätetty ja haluttu kuolema..
Moni varmasti ajattelee joskus itsemurhaa, mutta on valitettavaa, että joidenkin ajatukset ei löydä sitä muuta pois pääsyä siitä "helvetistä", kuin itsemurhan..
Mie vain toivon siulle valtavan paljon voimia jaksaa tämän asian ylitse!
Tiedätkö, minne hänet on haudattu?
Voisit varmaan joskus käydä hänen haudallaan.. viedä kukkia, kynttilän.. Kertoisin sille haudalle, miltä tuntuu..
vaikka tuo kuulostaakin hölmöltä, niin voin sanoa, että se helpottaa..
Ja kyllä Hän kuulee sinun puheesi, siellä missä on!! Ja usko minuun, hänen on hyvä olla taivaassa!
PÄRJÄILE!! ja koeta jaksaa!!!:)
Puhuminen auttaa, ja ei ole väärin kertoa siitä miltä tuntuu!!!
Hyvää syksyn jatkoa Sinulle!!=)
mun entinen jätkis kuoli kun mä olin 11vuotta ,me oltiin seurusteltu vajaa 2vuotta ja oltiin oltu kamuja koko pieni ikämme...
Yhtenä päivänä mun mummo vaan soitti mulle et se oli kuolu ,kun se oli ajanut moottoripyörällä rekan alle Ruotsissa...
Tilanne oli tosi vaikee ja olin niin pieni silloin ja oon päässyt siitä jo yli(kiitos kivojen kamujen)Kävin Ruotsissa sen hautajaisissa ja olen sen siskon kanssa vieläkin hyvät kamut (sekin osittain auttoi)
No sen jälkeen mun useat kaverit on tehneet itsareita...
Esim. Vuonna 1999 mun serkun jätkäkaveri hirtti itsensä ja se oli mun pikkuserkku toi poika.. viikkoa aijemmin sen veli tukehutti itsensä ja niitten paras kaveri tappo kanssa itsensä...
kesäkuun alussa mun pikkuserkku ampui itsensä ja sille jäi suremaan tyttökaveri ja 1 ikäinen lapsi...tyttö on selvinnyt hienosti...
Ja viime syksynä mun pikkuserkku hirtti itsensä likkakaverin/ihastuksensa takia... Tyttö oli käskenyt tappaa ittensä ja se teki työtä käskettyä ,mutt kuolema oli vahinko...
Noist kaikista jotka oli tappaneet itsensä oli vaan kaks yli 18w
Koita kestää...aika parantaa haavat ,mutt aina sitä rakkaintaan jää kaipaan ja säilytä se hyvänä muistona sydämmessäs ja muista että sä' et ole syylinen sen kuolemaan...se teki oman päätöksensä!
voimia=)
on hiukan saman laisii kokemuksii 23.8 poikaystäväni tappoi ittesä..;( koita jaksaa..
Välillä tuntuu tosiaan siltä, et se elämä kolhii vaan itteä. "Jos Jumala tosiaan on olemassa, miks se antaa lähimpien ystävien menehtyä?" - kysymys on monelle tuttu. Tuntuu siltä joskus, et joku korkeampi taho yrittää tehdä pahaa vaan ittelle, mikä lisää turhautuneisuutta.
Mut sun kannattaa ajatella niitä hetkiä, niitä aikoja joita koitte yhdessä. Ne muistot, jotka koitte kahdestaan on vaan sun tiedossa, eikä kenenkään muun tässä maailmassa. Vaan sä tiedät mitä kaikkea ihanaa teitte silloin ja silloin. Ja sun pitää kans muistaa se. Muistaa rakkaasi vielä vanhuksenakin.. ja kunnioittaa sen muistoa esim sytyttämäl kynttilä silloin tällöin tms.
Sä tapaat sen vielä. Mut et vielä..et vielä.
Kiitos teille vastauksista ja lohduttavista sanoista. Tuntui hyvältä lukea niitä ja kertoa tästä jollekin. Tuntuu, etten voi puhua tästä ystävilleni, asia on niin henkilökohtainen. Yleensä puhun syvimmistä tunteistani poikaystävälle, mutta tuntuu myös oudolta puhua hänelle exästäni. Jotenkin kai ajattelen, että hänet tunteneiden ystävieni mielestä on tyhmää, että suren häntä niin kovasti, kun emme kerran loppuaikoina olleet kovin hyviä ystäviä. Välillä tuntuu jo paremmalta ja ystävien seura saa minut ajattelemaan muita asioita, välillä taas tulee hetkiä, jolloin tuntuu hirveän synkältä. Hänen kuolemastaan on kuitenkin vasta noin kuukausi; toivon, että ajan myötä ne synkät hetket vähenevät ja valoisat lisääntyvät. Olen vienyt hänen kuolinpaikalleen kukkia, mutta sen jälkeen en ole sinne uskaltanut mennä.
Vaikeuksia tuottaa myös se asia, että aina olen ollut sitä mieltä, ettei kuoleman jälkeistä elämää ole. Nyt, kun joku itselle läheinen on kuollut, tuntuu liian epätoivoiselta, ettei häntä lainkaan olisi enää. Miten niin elävä ja loistava ihminen voisi vain lakata olemasta? Kuvittelen, miltä hänestä on tuntunut juuri ennen kuolemaansa. Onko hän odottanut sitä parempana maailmana vai katunut tekoaan? Entä, jos hän onkin katunut sitä, että teki sen? Tuntuu liian kammottavalta, että hän ehkä ei olisikaan halunnut kuolla, mutta ei enää voinut perua tekoaan. Tämä herättää paljon ajatuksia minussa... Kiitos kuuntelustanne.
Itse henkilökohtaisesti menetin n.7-vuotta sitten tätini joka kuoli syöpään ja hänen miehensä kuoli pari kuukautta myöhemmin sydänkohtaukseen. Se tuntu niin.s******a pahalta silloin, kun olin vasta 10-vuotias.Mun elämä meni jotenkin raiteiltaan silloin, koska mä en päässy tapahtuneessta eroon. Helpotti vasta joskus keväällä,kun mut passitettiin jollekkin ihme psykologille,jonka kanssa piti puhua. Se autto ihmeen paljon. Mutta mä en ole vieläkään päässy siitä täysin yli enkä varmasti koskaan tule pääsemäänkään... Hyvä tapa purkaa se suru mikä kuolemasta jää on purkaa se kirjoittamalla. Kirjotat kaiken sen, mitä sulle tulee mieleen paperille niin se helpottaa. Ainaskin mulla helpottaa.
Tsemiä Sulle!!
Kipeä lähtee, mutta arpi jää
tosiaa...mun jätkä kuoli kaks vuot sitte syöpää enkä oo oikee vielkää selvinny...on siirtyny eteenpäi ja mun uus jätkä auttaa,se ymmärtää et mä rakastin/rakastan mu eksää,eikä se yrit muuttaa asiaa,mut kokemuksest tien et ei mitää nii pahaa oo ku rakkaa tyypi kuolema,koit jaksaa!!!*halaus*