Spencer Tunickin kuvauksissa

Heräsin virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen. Tämä olisi se päivä, jota olin odottanut koko kesän. Päivä, jota varten olin elänyt kolme kuukautta kuin munkki.

Nousin sängystä, söin, ajoin partani, kävin suihkussa, pukeuduin ja lähdin pyöräilemään iloisesti vihellellen kohti tapahtumien keskipistettä.

Siellähän olikin jo paljon ihmisiä paikalla. Satoja erilaisia naisvartaloita, useimmat hyvännäköisiä muodokkaita opiskelijatyttöjä, monet jo ilman rihman kiertämää. Oli vaatteiden riisumisen aika. Hitaasti riisuin yhden vaatekappaleen kerrallaan. Tunsin suurta painetta alapäässäni. Varoin kiirehtimästä, halusinhan nauttia tästä hetkestä.

En olisi tiennyt, minne silmäni laittaa. Joka puolella toinen toistaan ihanampia (naisen)hanureita, mirrejä ja meijereitä.

Viimein riisuin sen mitä minulla päällä enää oli.. hitaasti..

Ja jäntevä, paksuna sykkivä 18 -senttinen valtikka ponnahti koko pituudessaan pystyyn. Pussit punaiset ja pullollaan. Enää en malttanut. Tartuin tiukasti jöötiin ja aloin vatkata. Vain muutama reipas veto, kun silmissäni jo sumeni ja tajuntani irtosi minusta.

Heräsin pari sekuntia myöhemmin selälläni keskellä kauppatoria. Ydinohjukseni olin lennättänyt noin kuusi metriä edessäni seisoskelleen (miespuolisen) hinaajan kutreille. Hieman nolotti, mutta onneksi tuo karju ei huomannut mitään. Ihmiset ympärilläni katsoivat minua, osa hyväntahtoisesti hymyillen, osa paheksuen. Jäin loikoilemaan torin kivetykselle. Pian tulivat poliisit ja sairasautokin paikalle. Pääsin kyllä omin avuin ylös. Sakothan siitä napsahti, enkä kuvauksiinkaan ehtinyt, mutta kyllä kannatti.

Herään kun oksennus pyrkii ulos vatsastani. Kylläpä sitä näkee kummia unia krapulassa.