Haluan ottaa kantaa kirjoittamallani myös alempana olevaan "älä anna lastasi adoptioon".
Kerron tässä lyhyesti oman tarinani. Synnyin 1978 perheeseen jossa isä oli romani ja äiti valkolainen. Isäni teki rikoksia ja joutui niistä vankilaan 1979, siis minun ollessa hieman alle vuoden ikäinen. Kaksi vuotta minua vanhempi veljeni ja minä olimme liian raskas taakka äidilleni hoidettavaksi ja romanisuku painosti häntä myös kasvatusmetodeissa, hän alkoi oirehtia mielenterveydellisesti ja turvautui alkoholiin. Veljeni ja minut adoptoitiin samaan perheeseen pohjanmaalle. En muista ajasta itse juuri mitään, mutta veljeni kertoi minulle pienenä tarinoita "entisestä elämästämme". Alusta alkaen myös adoptiovanhempani kertoivat meille alkuperästämme, mutta samalla osoittivat meille vilpitöntä rakkauttaan ja huolenpitoaan. Meillä on ollut kaikenkaikkiaan täydellinen lapsuus. Oikeita vanhempiamme olemme tavanneet harvoin, äiti on edelleen alkoholisti, mutta puhelimitse olemme toisinaan yhteydessä. Isä uusissa naimisissa jossain, en tiedä missä. Olen elämäni verran velkaa biologiselle äidilleni että hän ymmärsi itse luopua meistä. Hänestä ei todellakaan olisi ollut kasvattajaksi. Nykyisin olen itse kahden pienen lapsen äiti ja onnellisesti naimisissa. Vakituisesta työstä olen tällä hetkellä äitiyslomalla. Adoptiovanhempani joita isäksi ja äidikseni kutsun, ovat meille läheisimmät ihmiset. Veljeni on myös menestynyt elämässään mainiosti. Vanhempamme eivät koskaan salanneet menneisyyttämme, mutta ei sillä peloteltukaan. Elimme normaaliperheen elämää ja olen siitä todella onnellinen.
Kerron tässä lyhyesti oman tarinani. Synnyin 1978 perheeseen jossa isä oli romani ja äiti valkolainen. Isäni teki rikoksia ja joutui niistä vankilaan 1979, siis minun ollessa hieman alle vuoden ikäinen. Kaksi vuotta minua vanhempi veljeni ja minä olimme liian raskas taakka äidilleni hoidettavaksi ja romanisuku painosti häntä myös kasvatusmetodeissa, hän alkoi oirehtia mielenterveydellisesti ja turvautui alkoholiin. Veljeni ja minut adoptoitiin samaan perheeseen pohjanmaalle. En muista ajasta itse juuri mitään, mutta veljeni kertoi minulle pienenä tarinoita "entisestä elämästämme". Alusta alkaen myös adoptiovanhempani kertoivat meille alkuperästämme, mutta samalla osoittivat meille vilpitöntä rakkauttaan ja huolenpitoaan. Meillä on ollut kaikenkaikkiaan täydellinen lapsuus. Oikeita vanhempiamme olemme tavanneet harvoin, äiti on edelleen alkoholisti, mutta puhelimitse olemme toisinaan yhteydessä. Isä uusissa naimisissa jossain, en tiedä missä. Olen elämäni verran velkaa biologiselle äidilleni että hän ymmärsi itse luopua meistä. Hänestä ei todellakaan olisi ollut kasvattajaksi. Nykyisin olen itse kahden pienen lapsen äiti ja onnellisesti naimisissa. Vakituisesta työstä olen tällä hetkellä äitiyslomalla. Adoptiovanhempani joita isäksi ja äidikseni kutsun, ovat meille läheisimmät ihmiset. Veljeni on myös menestynyt elämässään mainiosti. Vanhempamme eivät koskaan salanneet menneisyyttämme, mutta ei sillä peloteltukaan. Elimme normaaliperheen elämää ja olen siitä todella onnellinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä unohdin kirjoittaa tuolla toisessa ketjussa että jo noin kolmekyymenen vuotiaasta lähtien olen tuntenut että se oli hyvä että minut adoptoitiin. Koska olen oleskellut oikeitten vanhemoienikin luona niin aika äkkiä tajusin että minulla oli parempi adoptiovanhempieni luona.
Äitini ei olisi jaksanut paneutua äidinrooliinsa sillä tavalla mitä adoptioäiti. Oikeilla vanehmmillani oli myös neljä minua vanhempaa lasta. Adoptioperheessä minulla ei ollut sisaruksia mutta se ei ole minua haitannut mitenkään. Minulla oli hyviä lekkikavereita ja heillä oli myös mukavat vanhemmat mitkä käsittelivät minua kuin omaansa.
Tunnen itseni onnelliseksi ja nautin elämästä. Omat lapset ovat olleet suuri rikkaus minulle, mutta en ole heitä sitonut itseeni vaan antanut kasvaa itsenäisiksi ja omilla jaloillaaan seisoviksi.
Auttoiko kukaan bioäitiänne sen jälkeen kun teidät adoptoitiin? Vai jäikö hän oman onnensa nojaan? Hyvä että teidän elämä järjestyi. Ette tietenkään ole velvollisia huolehtimaan äidistänne, mutta aika kauhealta tuo hänen kohtalonsa kuulosti...
vieläkin, on 82 vuotia, mutta niin dementoitunut ettei tune enää ketään.
Bioäitini eleli isänsä ja neljän sisarukseni kanssa. Isä oli se vahva henkilö mikä piti kaikesta rulianssista huolta.
Biologinen äitini elää nykyään alkoholisteille suunnatussa tukiasuntolassa ja yrittää selvitä eteenpäin. En ole koskaan kokenut olevani "vastuussa" hänestä, mutta pidämme yhteyttä. Lapsenlapsensa hän on nähnyt pariin kertaan ja lähettelen valokuviakin hänelle toisinaan. Koen että hänellä on oikeus tietää halutessaan mitä meille kuuluu ja hän on kiitollinen siitä, että saa olla jollain tavalla yhteydessä meihin. Biologinen äitimme on ollut mielenterveydellisten ongelmiensa ja alkoholismin takia jatkuvan avun tarpeessa ja hän on ollut työkyvytön syntymästämme saakka. Apua hän on siis saanut, mutta jos ihmisen oma tahto uuden elämän aloittamiseen on aivan nollilla ei ole helppoa antaa enempää kuin halutaan vastaanottaa. Surullista mutta totta.