Onnellinen adoptoitu

Haluan ottaa kantaa kirjoittamallani myös alempana olevaan "älä anna lastasi adoptioon".
Kerron tässä lyhyesti oman tarinani. Synnyin 1978 perheeseen jossa isä oli romani ja äiti valkolainen. Isäni teki rikoksia ja joutui niistä vankilaan 1979, siis minun ollessa hieman alle vuoden ikäinen. Kaksi vuotta minua vanhempi veljeni ja minä olimme liian raskas taakka äidilleni hoidettavaksi ja romanisuku painosti häntä myös kasvatusmetodeissa, hän alkoi oirehtia mielenterveydellisesti ja turvautui alkoholiin. Veljeni ja minut adoptoitiin samaan perheeseen pohjanmaalle. En muista ajasta itse juuri mitään, mutta veljeni kertoi minulle pienenä tarinoita "entisestä elämästämme". Alusta alkaen myös adoptiovanhempani kertoivat meille alkuperästämme, mutta samalla osoittivat meille vilpitöntä rakkauttaan ja huolenpitoaan. Meillä on ollut kaikenkaikkiaan täydellinen lapsuus. Oikeita vanhempiamme olemme tavanneet harvoin, äiti on edelleen alkoholisti, mutta puhelimitse olemme toisinaan yhteydessä. Isä uusissa naimisissa jossain, en tiedä missä. Olen elämäni verran velkaa biologiselle äidilleni että hän ymmärsi itse luopua meistä. Hänestä ei todellakaan olisi ollut kasvattajaksi. Nykyisin olen itse kahden pienen lapsen äiti ja onnellisesti naimisissa. Vakituisesta työstä olen tällä hetkellä äitiyslomalla. Adoptiovanhempani joita isäksi ja äidikseni kutsun, ovat meille läheisimmät ihmiset. Veljeni on myös menestynyt elämässään mainiosti. Vanhempamme eivät koskaan salanneet menneisyyttämme, mutta ei sillä peloteltukaan. Elimme normaaliperheen elämää ja olen siitä todella onnellinen.