moi

Ihan samat ajatukset täälläkin. Samassa tilanteessa taidetaan olla. Olisipa hienoa, jos joku saman jo kokenut kertoisi tuntemuksiaan. Kuinka pitkälle epävarmuus jne. kuuluu asiaan ja milloin sitten menee liiallisuuksiin..?

mulla oli synnytystä ennen tosi varma olo siitä että pärjään pojan kanssa ihan hyvin, mutta sitten kun tultiin kotiin ja poika osoittautuikin todella paljon itkeväksi niin itseluottamus katosi. Mies kun vielä on sellaisessa ammatissa että saattoi olla pitkiäkin aikoja pois kotoa. Ensin ajattelin etten mitenkään pärjää. Asutaan vielä eri paikkakunnalla kuin kummankaan vanhemmat. Kyllä siinä monesti oli sellainen olo että joku muu olis parempi hoitaja lapselle, kun ei keksinyt mitä taas itketään. Mutta niin vaan sitä itseluottamusta pikkuhiljaa tuli lisää ja nyt tuntuu jo tosi hyvältä. Poika on nyt 3 kk. Tuntui välillä kamalalta kun toiset äidit olivat niin itsevarmoja ja tiesivät koko ajan mitä tehdä ja itse oli ihan paniikissa. Mutta huomasin että sitten kun ei enää oikeasti jaksanut niin poikakin nukahti tai lopetti itkun eli luonto hoitaa... ainakin mulla tuntu siltä.

Lapsi kasvaa, halusit tai et. Jos yksi päivä on helvetti, niin aamulla alkaa uusi päivä jolla ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa. Ainakin vauvalla.

Jaksamisen jälkeen alat miettimään osaatko opettaa vauvallesi kaikki ne temput, joita naapurin vauva jo osaa. Puolitoistavuotta myöhemmin huomaat, että molemmat "vauvat" osaavat sittenkin kaikki ne samat hienot asiat - vaikka oppivatkin täysin eri tahtiin.

Jossain vaiheessa myös huomaat, että sinulla on mies joka on sinua tukenut ja olisi auttanut jos olisit antanut mahdollisuuden. Kasvattakaa lapsi yhdessä alusta lähtien. Muista myös jättää isä lapsen kanssa kahden ja lähde itse pois kotoa. Se helpottaa kummasti ja motivoi jaksamiseen. Yksi ilta poissa kotoa ja vauva tuntuu samalta kuin heti syntymän jälkeen.

ps. vauva saa huutaa. Ei siinä ole mitään pahaa. Eikä se mene rikki vaikka huutaisi kaksi tuntia. Siitä ei tarvitse tulla paha mieli. Hissukseen hyssyttely ja/tai maitotilkka auttaa lopulta aina. Hätäilyä ei tarvita; joskus lohduton paniikki-itku vain kestää vähän pidempään.

Hormoneilla selitetään monia asioita. Oikeampi termi olisi tässä vaiheessa pelko epäonnistumisesta ja kasvojen menettämisestä äitinä. Kannattaa uhrata hetki aikaa ja miettiä, missä sitä on epäonnistumassa? Itsevarmalta näyttävät äidit ottavat tervettä etäisyyttä lapseen; antavat tälle tilaa elää ja näyttää tunteensa. Eivätkä häpeä sitä, että oma lapsi itkee.

samanlaisia tunteita..lapsi ei huoli pulloa ja on ihan mahdotonta päästä mihinkään tuntia kauemmax..kakara on kova ollut itkemään syntymästään lähtien eikä helpota kun siskolla on 3kk vanhempi poika joka on kuin hangon keksi jatkuvasti..ei osaa ees itkeä..sit arvostellaan mun vauvaa et onpa kova itkemään..kyllä vituttaa.tyttö nyt 4,5kk.välillä tuntuu et imetyskin on syvältä..tunnen olevani ihan koukussa.nyt aloimme maisteleen lisäruokaa jospa sen avulla sais jonkun tunnin hengähdystaukoja..en usko et nämä mun hermot on hormoneista kiinni..seinät vaan alkaa kaatua päälle!!

Hei!
Minulla oli hyvin samanlaisia tunteita vauvan synnyttyä. En ole ollut mikään hirveän lapsirakas ihminen, eikä kokemusta vauvan hoidosta ollut. Raskausaikana kuitenkin kasvoin mielestäni äitiyteen ja ajattelin että homma sujuu varmasti hyvin. Mutta kun se pieni nyytti olikin sitten sylissä, valtasi avuttomuus mielen. Itkin ja stressasin jokaista yötä jo etukäteen, että miten saan lapsen rauhottumaan iltaitkuilta ja miten nukutaan yöllä jne. Juuri tuossa isyysloman lopussa oli avuttomin ja pelokkin olo. Reagoin fyysisesti pahoilla stressioireilla lapseni itkuun: vatsa tulee kipeäksi ja menee kuralle, sydän hakkaa... Vaikka pysyin ulkoisesti rauhallisena ja muistutin itseäni siitä, ettei itku vahingoita vauvaa, niin tälle fyysiselle reagoinnille en voinut mitään. Mieheni oli myös jonkin verran työmatkoilla, ja niitä pelkäsin eniten.

Nyt poika on 3 kk, ja loppujen lopuksi tämä pikkuvauva-aika on mennyt nopeammin kuin kuvittelin. Elien juuri mieheni ihmetteli ääneen, miten minusta on tullut niin "äiti". Vaikka en ole mitään äitityyppiä, niin kun lapsen kanssa viettää aikaa, niin alkaa jotenkin vain ymmärtämään hänen tunnetilojaan ja eleitään paremmin. Ja rakkaus lapseen kasvaa sitä mukaan kun lapseen tutustuu. Alussa oli minustakin vaikea olla hyvä huutavalle lapselle. Vaikea oli rakastaa, kun ei toista vielä yhtään tuntenut, eikä saanut vastakaikua esim. hymyjen muodossa. Miehelleni se tuntui olevan helpompaa, ehkä juuri siksi että hän välttyi niiltä hormonimyskyiltä. Annoin hänen siis hoitaa lasta pahimpien itkujen ajan. Itkutkin helpottivat ajan myötä. Nykyään en stressaa etukäteen iltaitkujakaan. vaikka vatsani vieläkin reagoi siihen, niin tiedän jo, että lopulta saan lapsen tyynnytettyä ja että hän kokee kaikesta itkusta huolimatta olonsa turvalliseksi minun sylissäni. Olen hänen ainoa äitinsä, eikä hän mittaa sitä miten "hyvä" tai "huono" äiti olen.

eiköhän se tästä.. Tosiaan joka päivä on uusi alku. aamulla asiat näyttää jo hieman paremmilta. Pikku hiljaa itsekin kasvaa vahvemmaksi, ja jaksaa taas paremmin... Hyvää helmikuuta kaikille!