Koiran uurna?

minun pikku Chihun puri iso koira kuoliaaksi.halusin vaan minun rakkaani kotiin. sain odottaa viikon. sit kun soittivat että saa tulla hakemaan, niin en voinut. sain yhden tuttavan (lyhyellä ajalla...siis heti hakemaan). halusin siis koissun HETI kotiin.
rakkaan koissun uurnan kanssa sitten nukuin ensimmäisen yön lujasti sylissä ja itkien itseni uneen.
sitten kirjoitettiin siihen uurnaan kaikkea iloista mitä koira rakasti... nyt uurna on minun makuuhuoneessa ja en voi vaan ajatella edes siitä luopumista. tuntuis kamalalalta hautaa maahan tai levittää tuhkat johonkin. ei, en voi luopua. ehkä joskus.. en tiedä. valokuvia on vieressä ja niitä kattelen joka aamu ja ilta.
juttelen koissulle ja kerron kaipauksestani. ehkä joskus helpottaa tämä suru.
joihinkin eläimiin tulee sellainen tosi erikoinen , rakas suhde. niin oli tähän koissun joka antoi elämälleni taas tarkoituksen.
minulla oli kerran lintu joka oli syntynyt yhdellä jalalla. siitä myös tuli niin rakas. kamala oli se päivä kun löysin sen aamulla häkistä kuolleena. tämä menettäminen on niin kamalaa... mutta mitä olisi elämä ilman eläimiä??? minulle ei mitään! yritän muistella niitä ihania hetkiä joita eläimet on antanut.
kaikkea sitä rakkautta mitä olen saanut.

päivä päivältä pitää mennä eteenpäin...
eihän sitä muuta voi? ei varmaan ollut sinulle apua tästä mutta voin kertoa että meitä on niin monta... otan todella osaa sinun tuskaasi. minulle voit myös kirjoitella jos haluat. luulen että osoitteeni on profiilissa.

Ensimmäinen koirani jouduttiin päästämään ikiuneen sen sairastuttua pahasti 11vuotiaana. Olin tuon koiran kanssa kasvanut lapsuudesta aikuisuuteen, olin 9v kun se meille tuli ja oli paras ystäväni. Aito ystävä kuka kuunteli ja lohdutti, kun oli sydänsuruja tms.

Se oli kauheaa, kun ystävääni ei enää yhtäkkiä ollutkaan :( Tuntui melkein pahemmalta, kuin ihminen olisi kuollut... Itkin vain kotona ja konttasin ja keräsin pois koirani tarvikkeita :(
Kukaan muu ei saanut remmiä eikä kuppia, ne ovat kaikki vieläkin omassa laatikossaan tallessa.

Oli maaliskuu ja maa jäässä, meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uurnata meidän koira. Ei saanut hautaa kaivettua, vaikka meillä omaa maata olisi ollutkin minne olisi voinut viimeisen leposijan kaivaa.

Koira sitten poltettiin krematoriossa ja tuotiin meille kotiin. Ajateltiin että sitten kesällä hautaamme hänet.. Sitä ennen hänen paikka kotimme takkahuoneen hyllyllä (takkahuone oli koiran mieluisin huone, siellä se sai luvan kanssa olla sohvallakin). Se on koiramme huone.

Minua lohdutti uusi koira, ei missään nimessä samanrotuinen, koska se paikka ja rotu oli jo varattu. Tämä uusi koira auttoi minua eteenpäin ja sai muuta ajateltavaa. Uskoin että kuollut koiranikin sen olisi ymmärtänyt, tuskin olisi minun haluavan surevan ja olevan onneton.

Tästä on nyt aikaa kohta 11 vuotta ja aina koira on mielessäni, ensimmäisenä koiranani. Seuraajakin on jo täyttänyt 11v, kohta edessä sama suru, mutta toivottavasti ei vielä aikaan, ainakin vielä terveenä ollut :) Toivottavasti perinyt isältään geenejä, koska isä täyttää kohta 15v.

Uurnasta vielä, siellä meillä se vieläkin on samassa paikassa hyllyllä :) Koiramme paikka, sen huone.. Kukaan jostain syystä ei ole sitä saanut haudattua, milloin ei ole löytynyt sopivaa paikkaa tms. Se tuntui meistä oikealle, ystävä on aina meidän läsnä jollain tavalla. Jostain saattaa tuntua kauhealle. Mutta ajattelimme silloin, jo että mitäpä jos meillä ei olekaan ne maat aina, minne olisimme haudanneet uurnan jne. Niinpä se on hyllyllä edelleen..

Mutta kaikkea jaksamista sinulle, et unohda ystävääsi koskaan, mutta helpottaa se, vaikka nyt tuntuu pahalta.

...siitä kun menetin vanhan ystävän äkillisesti. Tuo päivä kummittelee yhä muistoissa vaikka sydän on täynnä rakkaita muistoja yhteisistä vuosistamme...kyyneleet alkoivat valua jälleen kun luin kirjoituksesi. Otan osaa koko sydämestäni. Minulle iski paniikki kun istuin keittiön lattialla koiruus sylissäni, kaikki tapahtui niin nopeasti enkä tiennyt mitä tehdä. Tuhkaus paukkupakkasella talven keskellä oli ainoa vaihtoehto vaikka ajatus on yhä vastenmielinen, en pidä tuhkauksesta yleensäkkään. Yhä uurna on lasivitriinissä, tuskin koskaan raaskin siitä luopuakkaan hautaan. Tunteet seilaavat laidasta laitaan kun sitä katselen, mutta tiedän tehneeni oikein vaikka alkuun tunsin jopa huonoa omaatuntoa siitä että poltatin koirani tuhkaksi. Pahalta tuntuu sekin kun pienet lapset kyselevät ajoittain kuinka suuri koira voi mahtua niin pieneen uurnaan tai onko koiramme silmätkin tuhkaa ja kuinka ne voi olla. Onneksi kuitenkin nykyään uurnaa katsellessa muistoissa vilisee niitä ihania asioita, eikä enää niin usein kuolema ja itse uurnaus...Nyt minulla on toinen pieni ystävä jonka kanssa kaikki alkaa alusta, toivottavasti luopumisen hetkeen on monia onnellisia vuosia.