Mitäs mieltä olette...

Olen 13-vuotias tyttönen vasta, mutta olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoitellut aika paljonkin tarinoita. Oikeastaan olen saanut vain yhden valmiiksi, mutta kuitenkin. :) Kaikki ystäväni ja äidinkielen opettajani tykkäsi siitä. Pääasiassa se oli sellainen nuortenkirja, mutta kuitenkin. Olen kirjoitellut myös erilaisia historiallisten ja fantasia tarinoiden alkuja. :P

Tässä on pieni ote yhdestä haltiakertomuksesta. Itse en ole lähtenyt suunnittelemaan omaa fantasiamaailmaani, lähes mahdoton tehtävä tällä hetkellä minulle, tämä tarina pohjautuu siis Tolkienin kirjan haltioihin. Nimetkin sieltä, mutta tarina kuitenkin omani. Olen kirjoittanut sitä jonkin verran, ette varmaan jaksaisi lukea koko tarinaa, niin tässä vähän aika alusta. Toivottavasti jaksatte lukea :D

---

”Tässä se on. Sitten päivänvalossa näet paremmin,” Angrod sanoi minulle. Olin taivaltanut koko sen ajan Angrodin perässä väsyneenä ja nälkäisenä. Tunsin vahvasti kaipaavani lepoa, en siis voinut olla hymyilemättä, kun Angrod kertoi että olemme viimein perillä. En vieläkään erottanut puolikuun valossa paljon mitään, mutta aistin haltioiden ystävällisen läsnäolon. Kuun tultua esiin pilven takaa korkeiden ja vahvojen puiden ympärillä rakennetut asunnot alkoivat hahmottua. Ne olivat oikeastaan eritasoisia tasoja puiden oksien päälle rakennettuina. Näky oli kaunis: Hennon kuunvalossa kylpevät puut, jotka hohtivat hopeaisina, harvakseltaan vaeltelevat haltiat hopeisissa puvuissaan. Kuljimme ohi kauniiden kivisten veistosten ja lähteiden, joihin oli tuotu puhdasta vettä. Ihailin ympäristöä. Erilaista kuin kotona, joskin luonnonläheisempää.
   

Angrod kulki ohitse monien puiden, kunnes saavuimme viimein korkean ja valtavan paksun puun eteen. Siihen oli rakennettu portaat ja suuri, monimutkainen asunto. Oksien ympäri kietoutui puista rakennetut koristelut, jotka kietoutuivat paksujen puiden ympärille. Kivetys hohti lempeästi kuunvalossa. Se oli kauniimpi kuin nekin hyvin kauniit haltia-asunnot, joita olin vastikään nähnyt. Angrod kiipesi portaita ylös ja seurasin häntä. Korviini kantautui haltialaulua. En ymmärtänyt sanoja, mutta laulu oli silti koskettavan kaunis. Se oli jalohaltiakieltä, quenyaa, joka oli tullut Lännen Maasta tulleiden haltioiden saatossa vuosisatoja, vuosituhansia sitten. Pienelle tasolle tultuamme hän pyysi minua jäämään siihen. Hän käveli syvemmälle monimutkaiseen asuntoon ja katosi pian näkyvistä.
   

Huomasin molemmilla sivuillani kauniit haltiaveistokset. Kävelin toisen niistä luokse, ja kosketin sitä. Kivi oli kylmä, vaikka itsestään, taidokkaasti veistetystä veistoksesta tuntui hohkaavan Lännen Maan lämpö ja voima. Tuhansia tarinoita olin Lännen Maasta kuullut, tuhansia tarinoita siitä, miten kerran monet haltiat kerran sieltä lähtivät. Ja usein merelle katsoessani ajattelin sitä Lännen Maata, joka sen toisella puolella oli. Sitä onnea, mitä siellä asuessa olisi. Mutta laivat eivät olleet lähteneet vielä. Ja minut oli pakotettu lähtemään niiden luota.
   

Painoin pääni tätä ajatellessani ja kauan vastustellut kyyneleet vierivät hiljaa poskillani. Lauloin hiljaa laulua, jonka kerran olin oppinut ollessani Imladrisissa. Se oli hyvin kaunis ja kertoi ikävästä. Lopettaessani huomasin Angrodin ja toisen haltian, jotka kuuntelivat ja katselivat minua silmät hymyillen. Minulle tuntematon, pidempi haltia astui varjosta ja tervehti minua.
   

Hänellä oli arvovaltaiset, hopeaiset vaatteet, jotka hohtivat kuunvalossa. Hänen hiuksensakin hohtivat hopeaisina. Ne olivat kauniit hiukset, pitkät ja sileät. Mutta hänen silmänsä minun huomioni veivät. Ne olivat taivaansiniset, ja niissä välkkyi hopean kimallus. Niissä asui tyyneys ja menneiden aikojen kuluessa koettu viisaus, suru ja ilo. Ja huoli tulevista ajoista.
   

”Tervetuloa,” hän toivotti. Se oli hiljainen, mutta kirkas ja kaikuva ääni. Kaunis ääni. Kiitin häntä. ”Olen Glorfindel,” hän kertoi ”ja olen palvellut valtiatartani kauan.”
”Minä olen Glóredhel, tulen Alqualondësta,” vastasin. ”Voit yöpyä täällä. Olet varmasti väsynyt, joten voimme keskustella huomenna enemmän,” hän hymyili ymmärtäväisesti. Vastasin hymyyn kiitollisena hänen ymmärtäväisyydestään. ”Nuku hyvin, ” Glorfindel sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
   

Käännyin Angrodin puoleen salaa mielessäni toivoessani, että olisin saanut mennä Glorfindelin perään. Hän johdatti minut alas ja pieneen nättiin puuhun, joissa oli huovilla pehmustettu taso. Toivotin Angrodille hyvää yötä ja kiedoin huovan paremmin ympärilleni tuntematta edes nälkää. Sulkiessani silmäni ja nukahtaessani väsyneenä unettomaan uneen mielessäni harhailivat Glorfindelin salaperäistä hopeaa hohtavat silmät.

---

kirjoitusvirheitä saattaapi löytyä, huomautelkaa jos löydätte? :)