Surullani ei ole kohdetta,
ei nimeä,
ei kasvoja,
ei loppua.
Suru on sinetöity sydämeeni.
Kevään ensikukissa näen jo hallan varjon.
Kesäisen pihlajan valkohunnussa
kuultaa marjojen punerrus.
Lapsen pehmeissä kasvoissa
näen elämänkirjon
ja vanhuksen hauraan ja ryppyisen ihon.
Illan himmeä hämy on minulle rakkaampi,
kuin aamun kultainen kajo.
Elämäni tummimmilla poluilla
olen ollut lähempänä itseäni
ja Jumalaa,
kuin milloinkaan aiemmin.
En sure suruani.
Suru on ystäväni,
lohduttajani,
sisareni ja veljeni
äitini ja isäni.
Suru on kotini.
ei nimeä,
ei kasvoja,
ei loppua.
Suru on sinetöity sydämeeni.
Kevään ensikukissa näen jo hallan varjon.
Kesäisen pihlajan valkohunnussa
kuultaa marjojen punerrus.
Lapsen pehmeissä kasvoissa
näen elämänkirjon
ja vanhuksen hauraan ja ryppyisen ihon.
Illan himmeä hämy on minulle rakkaampi,
kuin aamun kultainen kajo.
Elämäni tummimmilla poluilla
olen ollut lähempänä itseäni
ja Jumalaa,
kuin milloinkaan aiemmin.
En sure suruani.
Suru on ystäväni,
lohduttajani,
sisareni ja veljeni
äitini ja isäni.
Suru on kotini.
Vastaukset 3
Vanhimmat
runo Sinulta Anna. Olet surumielisyydestäsi huolimatta ollut hyvä toisten lohduttaja ja nähnyt elämän kauneuden. Ehkä juuri siksi. Runosi on jälleen kaunis.
surumielistä runoa. Onneksi viisaus pehmentää sitä.
Pelkkä suru olisi raskasta luettavaa, niin pakollista kuin se jokaiselle onkin.
Voi teitä, te uskolliset runoystäväni! Olin liikuttunut, kun jaksoitte vasta tähänkin runooni, jonka ruudulle laittamista jälkeenpäin hieman kaduin.
Onneksi löysitte "Surustani" myös valoisia puolia.
Itse koen niin, että ilman suruani, en aina huomaisi valoa.
Toivon teille kummallekin ihanalle ihmiselle kaikkea hyvää, lämpöä, valoa ja rakkautta elämäänne ja vain hivenen surua. Sekin lienee väistämätöntä elämässä.