TÄYSIKUU

(Huom! Olen laittanut saman novellin tuonne Jatkonovellit-palstalle, mutta novellipalstahan tämäkin.)

Luku 1. Krapula

Jay Watson lähti baarista klo. 3.45 aikoihin. Hänen silmänsä olivat turvonneet punaisiksi liiasta Bourbonin ja viskin ryyppäämisestä ja hänestä tuntui, kuin joku olisi jysäyttänyt ydinpommin hänen kallonsa sisällä. Ja voi sitä jyskytystä! Jos hänellä ei olisi ollut päällään virkapukuaan, hän olisi voinut saman tien yökätä koko roskan pihalle. Mutta ei, hän oli kunnia-arvostettu 43-vuotta täyttänyt poliisipäällikkö pienessä Mainen kyläpahasessa, joka piti yllä rauhallista ja turvallista yhteiselementtiä asukkaiden kesken ja se toimi! Totta hitossa toimi! Ovathan siviilit ja virkavalta tietyssä vuorovaikutuksessa keskenään tavalla tai toisella. Juuri nyt Jayn saattaisi tosin olla hankalampi pitää minkäänlaista vuorovaikutusta mihinkään, niin maailma kieppui ja kieppui känniläisen päässä kuin karusellissä, paitsi että pysäytysvipua ei ole. Ehei. Sen sijaan kotona saattaisi olla tarjoilla lasi vettä, sekä siinä vyötäisillä pamppu, jolla voi pamputtaa tarpeessa itseään päähän niin että kaikki menee lopullisesti sekaisin.
Ottaessaan muutaman askeleen baarista poispäin päällikön maailma tuntui sälehtivän niissä monissa sadoissa väreissä, joita hänen ympärillään pyöri jatkuvasti. Sitten kaikki romahti. Värit haalistuivat haalistumistaan, kunnes ne olivat taas palautuneet siksi tumman ja mustanharmaan kiveksi ja asfaltiksi, jotka päällystivät taloja ja teitä kuorrutettuna punaisilla ja sinisillä neonvaloilla, jotka loistivat kirkkaista mainoskylteistä ja liikkeiden julkisivujen seiniltä. Jay tunsi voimistuvaa ärsykettä kurkunpäässään, kunnes antoi ylen. Kontillaan ja nojaten polviinsa hän alkoi palelemaan syyskuun ensimmäisten jäätävien sateiden piiskatessa häntä selkään. Jay kirosi nousten jälleen pystyyn katsahtaen Rolexiinsa, joka näytti 3.50. Hän hymähti. Mitähän väki ajattelisi, jos löytäisi poliisipäällikkö Watsonin makaamassa pitkin märkää syrjäkorttelia vaatteet yrjössä, hengitys viinan hajun seostamana ja virkalakki katuojassa matkalla viemäriin keskellä kirkasta aamuaurinkoa juuri kun pikku pojat ja tytöt lähtisivät koulun opinahjoon ja heidän huolehtivat holhoojansa työtä puurtamaan. Näky olisi todennäköisesti kaamea, mutta ei se mitään, sillä tulipahan kerrankin virka-ajan ulkopuolellakin vietettyä ylimääräistä hauskaa, se on totta se!
Yhtäkkiä Jayn päässä räjähti taas. Tällä kertaa ei kyse ollut kuitenkaan atomipommista, vaan pienistä, mutta kovista sarjaiskuita, jotka toistuivat säännöllisin väliajoin. Ensin laukaus, sitten toinen ja kolmas.
”Perkele! Enkös minä käskenyt Louisen pitämään pentunsa ja hänen jenginsä poissa Mail Streetin ja Down Streetin kujan kulmasta? Pentele periköön ne kuulapyssyt!” Jay manasi krapulassa.
Hänen juostessa hoiperrellen lähemmäs edessä olevaa Mail Streettiä hänen korvansa kuitenkin erotti laukauksista, ettei tällä kertaa kuitenkaan olleet kyseessä kuula-aseet. Kajahdukset lähtivät oikeista, tappavista pistooleista. Jay kiihdytti juoksuaan valpastuen ja vetäen revolverinsa vyöltään aikoakseen ladata sen jo valmiiksi.
Tullessaan Mail Streetin kulmassa olevan liikkeen nurkan taakse hän ojensi varovasti päätään nähdäkseen laukausten aiheuttajat.
Down Streetin kulmassa kykki 4-5 aseistautunutta huppupäistä miestä, joista osa oli auton, osa taas liikkeiden välisten kujien suojassa ampumassa… toista ihmistä!
”Ei Saata…” Jay ottaessaan radiopuhelimensa ehti sanoa, kunnes jähmettyi hämmästyksestä. Vastapäisen liikkeen katolla oleva uhri näytti yllättävän hyväkuntoiselta, ketterältä ja määrätietoiselta ampumisen kohteeksi, eikä osoittanut minkäänlaisia pelon, tai haavoittumisen merkkejä. Päinvastoin! Henkilö lähti rivakkaan juoksuun ja hyppi oikein terhakkaasti katolta katolle. Päällikkö ei voinut uskoa silmiään. Kaikki se voima ja notkeus…
”Se pääsee pakoon!” Yksi ampujista huusi hypäten suojanaan pitäneeseen vuoden 1989 malliseen Toyotaan muut seuraten perässä. Parin sekunnin kuluttua auto olikin jo karauttanut tiehensä jättäen jälkeensä vain tunkkaisen pakokaasupilven ja vetelän mutaroiskeen rakennusten seinille ja tielle.
”Päällikkö, sinäkö siinä?” Räsähti hämmentyneen Jayn radiosta.
Jay kuittasi, lisäten vielä:
”Olemme tainneet saada murhayrityksen harteillemme.”

Luku 2. Jälkiä Katolla

Krapula oli alkanut jo hellittää. Jayn päätä tosin jomotti yhä, eikä asiaa yhtään auttanut poliisin eristysnauhan repeävä vingunta sitä repäistessä ja liimattaessa. Kello kymmeneltä sade oli jo lakannut muuttuneena kylmäksi tihkuksi ja usvaksi, joka ympäröi ja kosteutti koko Mainea. Partiointiauton sireenien kimeä vingunta ulisi ja kuului kilometrien päähän, herättäen viimeisetkin Jenkkilän asukkaat ja yövirkut. Musta ruumisauto ajoi pois tutkimuspaikalta.
”Kuka hän oli?” Jay kysyi pulskalta esimieheltään, joka oli selvästi närkästynyt ylityöstä oltuaan koko yön ratkomassa visaista rikosjuttua toisen varaupseerin kanssa.
”Ulkomaalainen. Todennäköisesti Euroopasta. Tatuoinneista päätellen kuuluu erääseen Ranskalais-Saksalaiseen järjestöön La Luun, jonka huhutaan jahtaavan… ihmissusia. Ja paskat sanon minä!” Esimies vastasi välipitämättömästi.
”Aha, siis ne hullut, jotka mainittiin uutisissa ja New York Timessa? Perhana, luulin, että he mellakoivat pelkästään New Jerseyssä!” Jay tiuskaisi.
”Niinhän kaikki luulivat, mutta luulo ei ole tiedon väärtti.” Esimies mutisi ja poistui parkilla olevaan autoonsa ottamaan kupin kahvia.
Jay tiesi jo poliisiuran valitessaan ammattiin liittyvät mahdolliset ylityöt ja tutkimukset ja tämä oli yksi niistä. Murha ja motiivin selvittäminen. Ennen ruumishuoneelle menemistä hän päätti vielä käydä tutkimassa pienen liikkeen kattoa, jossa ampumauhri oli ollut. Liukkaita tikkaita myöten hän kiipesi tasaiselle katolle, johon oli kiinnitetty tuuletushormi. Katolla oli tutkimassa kaksi poliisia, joista kummatkin olivat 30-40 ikäisiä miehiä.
”Onko löytynyt mitään?” Jay kysyi matalalla äänellä.
Poliisit käänsivät katseensa.
”Ei, pomo. Pelkkiä hauleja. Hopeisia. Ei ollenkaan verta.” Toinen sanoi.
”Mitä nuo ovat?” Jay kysäisi osoittaen suuria, märkään betoniin jääneitä tassun jälkiä.
”Emme ole varmoja, todennäköisesti jonkin eläimen, ehkä ison koiran tekemiä. Ympärysmitta tosin viittaisi pikemminkin karhuun, mutta asiaa tutkitaan.” Toinen poliisi sanoi ällistellen itsekkin painalluksia, joiden välimatka toisistaan oli huimat kaksi askelta.
”Vai koiran? Pikemminkin ampumakohteella näyttäisi olleen suuret eläintossut tai vastaavat jalkineet jalassa. Herran tähden tuota välimatkaa!” Jay huudahti.
”Sinähän olit paikalla, kun se tapahtui? Harppoiko uhri paetessaan?”
”Ei. Tai ei ainakaan näyttänyt siltä. Piru kun oli hämärää. En ollut aivan parhaassa kunnossa.”
”Eli olit juopunut?”
”Ei! En ollut.”
”Ei se mitään pomo. Niinhän me kaikki olemme olleet joskus. Joko uhri oli saanut nuorena liikaa kasvuhormoneja aivolisäkkeen liikatoiminnasta tai sitten hän yksinkertaisesti harppoi, mikä on hyvin todennäköistä.”
Jay tiesi, ettei aivolisäkkeen liikatoiminta tai harppominen selittänyt henkilön erittäin hyvää kuntoa juosta ja hyppiä katolta katolle, muttei jaksanut enää vaivautua kiistelemään asiasta pään jomotuksen vuoksi.
”No hyvä sitten. Jatkakaa!” Jay sanoi ja poistui.

Klo. 20.00 kotiin ajaessaan pahoinvointi oli jo hellittänyt. Jay oli virkansa aikana tottunut näkemään ruumiita parin jos toisenkin, eikä eläimen raatelema ihminenkään tehnyt poikkeusta. Tutkimushuoneessa kävi monelle melko selvästi kuolinsyyksi koiran tai kenties jopa suden tekemä hyökkäys. La Luun:nin jäsen oli todennäköisesti usuttanut eläintä kimppuunsa nostattaakseen koko järjestön egoa ja ”todistaakseen” ihmissusien olemassaolon ja valinnut tämän jälkeen vain ohikulkijoista sopivan syntipukin, hyväkuntoisen ja isokokoisen. Tämän raukan järjestö oli sitten olettanut olevan noita petollisia olioita ja sitten alkoikin jo hopealuoti lentämään. Näin on todennäköisesti käynyt.
Jay parkkeerasi autonsa etupihaa ylöspäin vievälle tasaiselle tielle, jonka päässä seisoi autotalli. Hänen kengät rusahtelivat soraisella hietikolla hänen mennessään etuovelle. Tumman ruskea ovi aukesi tapansa mukaan narahtaen öljyämättömissä saranoissaan paiskautuen vedon mukana itsestään kiinni. Vaimo tuli paikalle. Hän oli Jayta neljä vuotta nuorempi.
”Miten selvitys sujui?” Hän kysyi heti ensimmäisenä.
”Loistavasti kulta.” Päällikkö vastasi, suuteli vaimoaan otsalle ja meni vaihtamaan vaatteensa.

Luku 3. Järjestö

Jay riisui päällikön asunsa ja virkahousunsa, heitti ne makuuhuoneen parivuoteelle ja otti komerosta tummansiniset farkut ja valkoisen T-paidan, jossa oli hiekkarannalla sojottavan palmun kuva.
”Taisi Herra Päälliköllä mennä hauskanpito melko myöhään viime yönä.” Vaimo sanoi äkäiseen sävyyn tullessaan huoneeseen ja taitellessaan Jayn virka-asun komeroon.
”Ei hän nyt pieni hauskanpito pahaa tee.” Jay aloitti kömpelösti sanojaan haparoiden ja tietäen häviävänsä.
”Pieni?! Onko aamuyöllä pubista lähteminen ja vielä umpihumalassa pientä hauskanpitoa?” Vaimo kysyi samalla näreissään, että järkyttyneenä.
”Kulta kun en minä…”
”Älä aloita!” Vaimo huusi silmät punertuen kyynelistä.
”Kaupungilla… kuolee ihmisiä… katutappeluita… järjestöjä… ja sinä… Mainen osavaltion poliisipäällikkö… vietät kaiken aikaasi nuhjuisissa pubeissa ryypäämässä kaljaa ja höpöttelemässä olemattomia ihmisten ja känniläisten kanssa, joita et edes tunne!!!” Vaimo karjui täyttä kurkkua suoraan päällikön naamaan.
”Sshhh!” Jay hyssytteli laittaen kätensä vaimon huulien eteen, joka kuitenkin läppäsi sen pois.
”Miksi… miksi…?” Vaimo toisteli murtuneena kädet kasvoillansa, kaatuen sänkynsä päälle.
Päällikkö istahti hänen viereensä hyssytellen ja rauhoitellen tätä. Hänen kätensä kietoutui hellästi vaimon ympärille.
”Kyllä kaikki järjestyy Zelda. Lupaan sen.” Jay sanoi hiljaa.
”Anteeksi… että… olin… taas näin pirun lapsellinen.” Zelda nyyhkytti. ”Olin vain huolissani tuosta sinun… virasta ja siitä… mitä viimeyönä tapahtui.”
Jay suuteli vaimoaan.
”Sinun ei tarvitse olla huolissasi minun takiani. Kyllä me tiedämme mitä teemme.” Jay sanoi.
Ja pian syleiltyään toisiaan he kumpikin nukahtivat hiljaiseen, rauhalliseen uneen.

Asemalla puolenpäivän aikoihin Jay piti kahvitauon. Eilisen uhrin ruumiinavauksessa löydettiin ihohuokosista karkeaa susi- tai koiraeläimeen viittaavaa karvaa ja kudosta. DNA-näyte vahvistaa kuitenkin hyökkääjän olleen mitä ilmeisimmin susi. Siksi laitoksella oltiin otettu yhteyttä kaikkiin mahdollisiin eläintarhoihin ja kuljetuksiin, mutta yhdessäkään ei kaivattu karannutta sutta. Siksi ainoiksi vaihtoehdoiksi olikin jäänyt joko:
a.)   Susi oli itse jostain syystä tullut metsiköstä ja eksynyt kaupunkiin.
b.)   Joku (mahdollisesti jopa La Luun) oli salakuljettanut suden kaupunkiin tuntemattomasta syystä ja päästänyt irti.
Jayn mieliala ei ollut kovin korkealla pohtiessaan tätä pulmaa. Aamu oli sujunut Zeldan kanssa loistavasti, ilman yhtään riitelyä tai väittelyä, vaikkakin vaimon mieliala oli ollut vielä vähän apea, mutta Jay pani sen aamuherätyksen tiliin. Tuolloinhan Zeldan mieliala ei koskaan ollut kovin korkealla.
Kahvin lorina automaatista kertakäyttömukiin virkisti päällikköä aika tavalla ja hän tunsi kofeiinin ihanan, pehmeän, lämpimän tuoksun sieraimissaan. Ollessaan menossa takaisin työpöytänsä ääreen, tuli käytävällä Jayta vastaan hänen pulska esimiehensä, paksu paperinippu baseball-räpylän kokoisessa kädessään, huohottaen juostessaan kuin maalle ajautunut ryhävalas.
Ryhävalas! Jay hymähti. Siinäpä oiva nimitys pikkukaupungin esimiehelle.
”Kaupungin hallituksella on idea, miten nämä piruilijat saataisiin kuriin!” Jay puuskutti raskaasti.
”Millä? Vitsallako?” Päällikkö leikitteli.
”Ei. Isommalla. Paljon isommalla ja tehokkaammalla konstilla!” Esimies huohotti vaivalloisesti jatkaen:
”Yllättämällä ja saartamalla! Ranskassa ja Italiassa on otettu mm. käyttöön erilaisia sala-agentteja ja vakoilijoita, jotka soluttautuvat vihollispiiriin ja pitävät omaan pikku järjestöönsä yhteyttä piilotettujen, pienten radiopuhelimien ja jopa tehtävään rakenneltujen mini-tietokoneiden avulla, jotka ovat satelliittien avulla yhteydessä nettiin, johon on piilotettu erilaisia järjestölle tarkoitettuja verkostoja, jossa voi salasanojen, tunnusten ja koodien avulla pitää jatkuvasti yhteyttä ryhmäänsä, sekä syöttää, että vastaan ottaa tietoja ja faktoja. Näin saadaan vähitellen selville, mihin ja milloin vihollisjärjestö aikoo iskeä seuraavaksi ja motittaminen onnistuukin sen jälkeen jo käden käänteessä! Ja La Luun:nin kohdalla tämä aika on yleisesti ollut juuri täyden kuun paistaessa. Silloinhan niiden ”hirviösusien” on yleisesti oletettu juoksentelevan.”
” Kuule Dan…” Päällikkö aloitti. ”…mitä nyt yrität kertoa minulle? Että lähettäisimme FBI:n niiden hörhöjen perään? Minun mielipiteeni on, että vaikka tekisimme niin, hyödyttäisikö se mitään? Maailmassa on Luoja ties kuinka monia järjestöjä ja lähes kaikki toimivat Internetin kautta. On kultteja, riittejä, terroristeja, uskonkannattajia, eikä läheskään kaikkia ole saatu kiinni. Näitä järjestöjä tuppaa myös tulemaan koko ajan lisää ja lisää ja ne levittäytyvät ja levittäytyvät ympäri maapalloa, kuin supernopea virus. Ja kun emme nyt ole mikään Euroopan Nato emmekä voi vain mennä ja sanoa Ranskiksille että ”Tervetuloa USA:han, ikuisen Jenkkilän ja kommunismin maahan! Jaettaisiinko susihullu järjestö ja tehtäisiin siitä haggista?” on mahdollisuutemme yhteiseen vihollisjärjestön vastaiseen järjestöön jokseenkin olematon. Ja tuskin tämän maankaan isokenkiä kiinnostaa tuppukylän ongelmat. Erilaisiin vakoilulaitteisiinkin menisi niin paljon aikaa ja rahaa, että olisi sama se, hajoaisiko tämä kaupunki paskaksi valtioveron, vai vandaalien käsissä. Mikä nippu sinulla edes muuten on käsissä?”
Esimies vilkaisi hämmästyneenä nippua ollen unohtanut sen kokonaan ja ojensi sen Jaylle.
”No, siinä olisi kuitenkin tietoa sekä vihollis- että tästä Ranskalais-Saksalaisjärjestöstä.” Esimies sanoi.
Jay selaili nippua juoden samalla kupillisensa loppuun, kurttasi mukin ja heitti sen vieressä olevaan roskiin.
”Marchell Madison?” Päällikkö mumisi otsa kurtussa katsellen yhtä nipun sivua.
”Jep, yksi vapaaehtoinen soluttautuja. Kotoisin Ranskasta, mutta muutti Amerikkaan vaihto-oppilaana ja päätti jäädä enonsa ja tätinsä kanssa asumaan, kunnes saisi oman pankkitilin, sekä budjetin, jolla voisi ostaa omakotitalon itselleen. Nyt ikä lähelle kolmeakymmentä ja asuu nykyään Bostonissa. Sukunimensä hän sai…”
”Onko muita osan-ottajia?” Jay kysäisi.
” Joo, on: Dennis Goldfinger Marokosta, Jean O. Jeunet Ranskasta, Charles Weawer Italiasta ja Malcom Conally East Hamptonista. Kaikki ulkomaalaisia, paitsi viimeiksi mainittu, osalla uudet nimet, osalla taas alkuperäiset. Kaikki yhteydessä Netin La Luun:nin vihollisverkostoon.” Esimies puuskutti.
Päällikkö lipaisi huuliaan, katseli jonkin aikaa nippua, ojensi sen takaisin esimiehelle ja meni soittamaan hallitukselle.

Luku 4. Metsästyskausi 1.

Lokakuu oli ollut ensimmäisestä viikosta lähtien sateinen ja harmaantuvasta taivaasta satoi tai tihutti lähes jatkuvasi. Maine sai seurakseen myös kuun ensimmäiset räntäsateet, jotka muuttivat maat ja tiet loskaiseksi mutavelliksi. Kuun puolivälissä oli suurimmaksi osaksi osavaltiosta puiden lehdet jo tippuneet ja jääneet multaiseen maahan mätänemään, ellei joku haravoinut niitä pois.
Hallitus oli saanut muodostettua vapaaehtoisista henkilöistä piiloseuran, josta osa soluttautui vihollisen joukkoon, osa taas jäi pitämään yhteyttä ja valmistautumaan virkavallan kanssa. Suunnitelmaa ei voinut sanoa helpoksi, vaan tarkkaa harkituksi ja mietityksi juoneksi, joka oli vaatinut aikaa ja harkintaa. Lopuksi tällainen operaatio saatiin käytäntöön, kun vihollisjärjestön verkkoon onnistuttiin tunkeutumaan ja saatiin selville, että Maineen oli tulossa kaksi lisäjäsentä vihollisen joukkoon. Nämä jäsenet saatiin kuitenkin kiinni järjestön huomaamatta ja vietiin kuulusteluihin ja erityistarkkailuun. Koska vihollinen tunsi kaksi jäsentänsä vain nimien perusteella, onnistui itse soluttautuminen helposti. Näin saatiin otettua vapaaehtoisista kaksi henkilöä, Dennis ja Charles, jotka menivät sovittuun paikkaan vihollisen kanssa, ilmoittivat valenimensä ja kaikki kiinni saatujen tunnukset. La Luun nieli syötin epäilemättä ja yhteyden pito oli voinut alkaa.

Jay kyhjötti virkapuku märkänä pimeyden valtaamassa metsässä. Hänen vierellään kykkivät kaksi muuta poliisia ja heidän lähellä puskissa muita kolmen hengen ryhmiä, valmiina toimintaan. Kaikki olivat metsikössä ison aukion laidalla, jonka keskellä määki valkoinen, nuori karitsa kahlittuna. Sade ropisi puiden lehdillä ja oksilla, joita tuulet humisuttivat. Taivaalla täysikuu välillä loisti kirkkaana, välillä taas meni pilven taakse. Maa oli kosteaa ja märkää kuin se muta, joka peitti osavaltion tiet ja pellot. Oli lokakuun viimeinen päivä klo. 24.00 keskiyöllä. Jossain sivumpana aukion toisella puolen väijyskeli La Luun, täysin tietämättöminä vakoojistaan. Sade oli vaihtelevaa. Välillä vettä tuli rankasti, välillä taas tihuttaen tai sitä ei satanut ollenkaan. Ympäristö oli kuitenkin kostea.
”Mitä järkeä tässä on?” Jayn vieressä oleva poliisi kysyi turhautuneena hengitys huuruten.
”Miksi emme ota heitä tuosta vaan kiinni?” Hän jatkoi.
”La Luun:nin toiminnoista on hyvin vähän tietoa.” Jay sanoi.
”Joo, tästä saisi hyvää juttua uutisiin. Kai kamerat on asennettu?” Toinen poliiseista kysyi.
”Ovat, mutta jos jotain erikoista tai poikkeavaa tapahtuu, sen on pysyttävä ainakin toistaiseksi salassa.” Päällikkö huomautti nyökäyttäen päätään kohti karitsaa merkiksi valmiustilasta.
Kaikilla paikalla olleilla poliiseilla oli luotiliivit ja vähintään pistooli mukanaan. Jay puristi kädessään olevaa kivääriä yrittäen kuitenkin välttyä hermostumiselta.
Sitten jotain tapahtui. Kuului korvia repivä ulvonta jostain kaukaisuudesta. Täysikuu mollotti nyt kirkkaalta taivaalta luoden kalpeaa valonkajoa maassa oleviin lammikoihin.
”Voi saatana saatanan saatana!” Poliisi kähisi vilkuillen hermostuneesti ympärilleen.
Jay tarttui häntä kuitenkin olkapäähän ja käski olemaan hiljaa. Pilviä kerääntyi jälleen kuun ympärille ja alkoi taas tihuttaa. Päällikkö tunsi kylmän hien valuvan ohimolleen.
Sitten se tapahtui. Etäisestä pusikosta hyppäsi suuri, karvainen peto, jonka terävät, tikarimaiset hampaat välkkyivät kuun valossa. Tippuessaan aukiolle se otti kolme isoa harppausta kohti karitsaa ja upotti silmänräpäyksessä hampaansa siihen.
”Nyt!” Kuului aukion toiselta laidalta.
Valtavat valonheittimet syttyivät loistamaan kuin majakan valot suunnaten tähtäyksensä petoon. Otus oli valtava, noin kolme metriä korkea ja leveys oli ihmiseen verrattuna järjetön. Sen ruumis oli lihaksikas ja sitä peitti yltä päältä takkuinen tumma karva. Korvat olivat suipot kuin sudella ja kuono pitkä ja tylppä päättyen koiran sieraimiin ja teräviin hampaisiin. Hirviö seisoi aukion keskellä kahdella jalalla yrittäen vaistonvaraisesti peittää silmiään kirkkaalta valolta. Jay ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.
”Tulta!” Joku huusi taas.
Alkoi kova ja armoton luotisade otusta kohti. Myös joku virkavallasta alkoi ampumaan yllyttäen toisetkin mukaan. Piilossa olleiden poliisiautojen valot syttyivät vilkkuen palamaan. Joku laittoi sireenin päälle.
”En vielä antanut lupaa!” Jay huusi kaiken ampumisen yli tovereilleen, mutta liian myöhään.
Vastapuolelta syöksähti jostain verkko ihmissuden päälle, mutta se repi kudelman riekaleiksi loikaten virkavallan puoleiseen metsikköön. Muutama poliisi lähti kiljuen karkuun, kun otus hyppäsi partioauton päälle, repi vilkun irti katosta ja pompaten lähimpään puuhun ja sieltä toiseen. Jotkut virkavallasta tulittivat vielä puiden oksia, mutta turhaan. Susi oli jo tipotiessään.
Jay kykki yhä pensaikon suojassa suu auki mollottaen katsoen puihin, joissa otus oli viimeisen kerran nähty pakenevan. Hän ei ollut ampunut kertaakaan ja puristi yhä kivääriä tiukasti rystysissään.
”Voi Luojan tähden…” Hän päästi suustaan.
”Päällikkö!” Hänen takantaan kuului.
Jay havahtui vilkaisten olkansa yli. Dennis Goldfinger seisoi hänen takanaan huohottaen. Ampuminen oli lakannut. Sireenin ääni soi yhä ilmassa.
”Dennis… miten… mikä…” Päällikkö haparoi.
”Taisimme paljastua!” Dennis puuskaisi.