Rakas utelee mun historiaani, mutta vastaus on aina, että minä en halua puhua niistä asioista, ne ovat minulle kipeitä tai että minä en pysty selittämään niitä hänelle.
Mitä mieltä jengi on täällä, pitääkö rakkaalle ladella elämänhistoria ensimmäisestä parkaisusta alkaen vai kannattaisiko häntä varjella niiltä synkemmiltä ja ikävimmiltä asioilta (ja käsitellä ne omassa hiljaisuudessaan)?
Äiti ei kertonut Karjalasta vaikka minä kuinka tivasin. Kun minä kävin siellä, ymmärsin miksi. Hän halusi varjella minua siltä surulta. (Siellä on paljon enemmän itkettävää kuin mitä elokuvista tai kirjoista ilmenee).
Nyt minä haluan varjella ihmisiä siltä surulta mitä minä olen elämässäni kohdannut. Pitäisikö minun.
Mitä mieltä jengi on täällä, pitääkö rakkaalle ladella elämänhistoria ensimmäisestä parkaisusta alkaen vai kannattaisiko häntä varjella niiltä synkemmiltä ja ikävimmiltä asioilta (ja käsitellä ne omassa hiljaisuudessaan)?
Äiti ei kertonut Karjalasta vaikka minä kuinka tivasin. Kun minä kävin siellä, ymmärsin miksi. Hän halusi varjella minua siltä surulta. (Siellä on paljon enemmän itkettävää kuin mitä elokuvista tai kirjoista ilmenee).
Nyt minä haluan varjella ihmisiä siltä surulta mitä minä olen elämässäni kohdannut. Pitäisikö minun.
Vastaukset 11
Vanhimmat
haluat suhtenne pitää ja kuinka paljon siis haluat itsestäsi toiselle antaa. Mä en usko tuohon säästelyyn, koska kaikki eletty on osa sua.
Jos on hyvä parisuhde, siinä on sekin ilo että ne ikävät asiat voi jakaa, vaikka se olisi vain sitä että kertoo ne kerran, niin silti se on tärkeä asia teidän suhteelle.
Kaikki kertomattomat asiat on aina välissä.
Meillä meni aika hyvinkin aikaa ennenkuin kaikki asiat käytiin läpi, mutta loppuelämähän tässä on aikaa.
Kertomatta jättämisestä voi tulla myös luottamus kysymys ja yms.
Kaikkee plaaplaa juttua, mutta pointti on se että kerro vaan. Jos hän haluaa tietää, häntä jää vaivaamaan jos aina sanot ettet halua.
Ihminen entisestä elämästä sanoo että rakkaani on vain utelias ja juorunkipeä ja että heti kun kerron hänelle, hän jakaa sen kaikkien muiden kanssa ---> ei luottamusta.
sun asia tietää mitä se niillä tiedoilla tekee, ei ihmisen entisestä elämästä? Jos teillä on suhde sellainen että saa enempi arvailla kuin mitä voi tietää, on ehkä parempi miettiä mitä kertoa tai aukaiseeko välejä enempi ja kasvattaa sitä luottamusta. EIhän nää asiat niin itsestään aina tule. Joskus pitää ottaa riski ja joskus se ei todellakaan kannata. Mutta sä itse tiedät parhaiten suhteesi laadun yms joten sun pitäisi itse tehdä päätökset, ilman perskärpäsiä.
Oon ite aika sulkeutunut henkilö enkä yleensäkään hirveesti puhu henk.kohtaisista enkä varsinkaan kipeistä asioista läheisillekään ihmisille. Viimeaikoina olen tosin huomannut että vaikka kipeistä asioista voikin olla vaivalloista puhua, niin se lopulta kannattaa siitä huolimatta. Tietysti kannattaa puhua sellaiselle ihmiselle josta välittää, johon voi luottaa ja joka ymmärtää. Kun joistain pahoista kokemuksista on muodostunut möykky sisimpään niin voi käydä niin että vetäytyy sisäänpäin vaalimaan sitä omaa kurjuuttaan ja luulottelee itselleen ettei kukaan voi koskaan ymmärtää miten pahalta musta tuntuu. Ja sehän ei pidä paikkaansa. Jokainen ihminen tässä elämässä joutuu kohtaamaan kärsimystä ja useimmilla on myös kyky tuntea sympatiaa ja ymmärtää toisten vaikeuksia. Kerran kun on avautunut jollekin niin se ei tunnu enää niin mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta ei oo myöskään reilua liiallisesti kuormittaa toisia omilla ongelmillaan, siis pitää toista omana likasankonaan. Oman sulkeutuneisuuteni vastavaikutus näyttää olevan se että ihmiset kertovat minulle melkein ensi tapaamisella kaikki kauhujutut elämästään. Yleensä he sanovat jotain tyyliin: "en tiedä miks kerron tän sulle, mutta jotenkin mä luotan suhun...". Silloin tekis joskus mieli sanoa että en mäkään tiedä miksi sä kerrot tätä mulle, mä en halua kuulla! Joskus se myös turhautta kun tuntematon ihminen avautuu mulle mutta en pysty itse samaan vaikka voisin halutakin. Suosittelen kyllä puhumista, se keventää taakkaa ja lähentää. Tuskin sitä pystyy itseään niin sataprosenttisen hyvin ilmaisemaan että toinen ymmärtäisi täysin sun tuntemukset, mutta voihan sitä edes yrittää jotain änkytellä :)
jotkut asiat saapi hautautua menneisyyteen..
Mitä niitä kertomalla uudelleen henkiin herättää.
Mä oon kuullu semmosia juttuja, että olis ollu parempi olla kuulemati...kylä ne saattaa jäädä vaivaamaan.
Ihan oman harkinnan mukaan...iteppähän joutuu seuraukset kantamaan.
Mä en enää kerro oikeestaan mitään existä. Ja jos kyläänkin mennään, en välttämättä kerro, että toi on mun ex.
On tullu turhia eroja aikasemmista puheista. Tekeevät kärpäsestä härkäsiä, jokkut naiset.
Rakkaani sanoo, että naisten välinen rakkaus on kovaa ja julmaa, paitsi Eva Dahlgrenin suhde, johon minä olen vastannut, että kyllä tämä mun suhteeni tämän mun exäni kanssa oli tyydyttävä eikä minusta nykyisessäkään suhteessa ole paljoa moittimista. Mutta se vain johtaa siihen, että hän rupeaa kyselemään mun exästä hieman tarkemmin.
Jokainen vastaus poikii lisäuteluita. Ei vain jaksa.
omasta menneisyydestäsi, muuten ei tule mitään.
Kaksi naista, joilla jollain tapaa naiseus hukassa.
Toinen ei saa lasta vaikka kuinka yrittää, etsii naiseuden stereotyyppistä irvikuvaa ryhtymällä malliksi kunnes kyllästyy siihen ja rupsahtaa.
Toinen köyhtyy ja toteuttaa prekaarisen sukupolvi-x:n naisen irvikuvaa prostituoituna kunnes löytää rikkaan, monen mielestä elähtäneen ex-mallin.
Molemmat kadehtivat toistensa ulkonäköä.
Ex-malli, joka on luova, kirjoittaa kirjaa mutta häneltä puuttuu kirjallista lahjakkuutta. Ex-pro omaa kirjallisen lahjakkuuden mutta häneltä puuttuu luovuus.
Suhde on tietysti yhtä prekaarinen kuin kaikki muukin.
Kuka ensinnä ehtii kuvata mahtavan farssin?
kaiken ja heti, realityterapia tyyliin..
no ei, anna vaan rakkaasi rauhassa udella - ja jätä ne härskeimmät ja maukkaimmat jutut kertomatta:)
et tietenkään kerro. Se tilanne (katse, tunnelma, omat aivot jne.) kertovat juuri sitten, jos haluat kertoa jotakin sulle vaikeaa. Koskaan ei kannata kertoa mitään, ellei tunne itsensä olevan siihen henkisesti valmis, jos on, niin se tulee ulos ihan kuin itsestään, sen haluaa kertoa kumppanille. Tekee vaan pahaa kertoa, jos ei itse ole valmis. Jos kyse on kuitenkin jostain oleellisesta asiasta parisuhteen kannalta, on velvollisuus kertoa, mikäli haluaa tulevaisuuden menevän hyvin. Todellinen parisuhde kestää mielestäni kuitenkin kaikki tunnustukset itsestäni ja kumppanistani; olen kuitenkin juuri sen nykyisen, tuntemani ihmisen kanssa, ja kaikki hullu menneisyys voi todellakin olla pelkästään sitä menneisyyttä. Tuossa tapauksessa pitää ottaa rakas "koko pakettina" ja vaan katsoa, onko kokonaisuus rakkauden arvoista. Yleensä kuitenkin rakastut tämänhetkiseen ihmiseen, ja hänen menneisyytensä seuraa mukana. Huom. menneisyys, ei nykyisyys.
paljolti siitä, millä tavoin nämä asiat vaikuttavat nykyisyyteen. Kyllä se luottamusta koettelee, jos jotain salailee ja sitä paitsi voi olla vaikea olla "oma itsensä" jos tietää salailevansa asioita toiselta. Mutta ei tietenkään kaikkea tarvi heti kertoa (jotain traumaattisia kokemuksia menneisyydessä esim.), vaan pikkuhiljaa sitten kun toista tuntee paremmin.
Itse olen salannut joitain asioita menneissä suhteissani ja eivät ne suhteet ole kestäneet. Nyt olen sinkku mutta toivon löytäväni ihmisen jonka seurassa ei tarvitsisi salailla. Salailu myös luo helposti sellaista ilmapiiriä että toisenkin on vaikeampi puhua itsestään. Kumpikin sitten pitää välimatkaa toiseen jotta "ei paljastuisi" ja eipä sellainen suhde pitkään voi toimia.