Smell The Ocean

"Maailmamme ei syntynyt tähdistä, vaan loputtomasta merestä. Meidän kohtalomme on mustarastaan lailla etsiä maata – jota ei välttämättä edes ole…"



I. Lopussa oli neljä seinää, mies ja kirjoitusvälineet.

Nyt on kulunut tasan kaksi vuotta kun tutustuin seiniini ensimmäistä kertaa. Kesti kuitenkin puoli vuotta, ennen kuin edes tajusin nimetä ystäväni. Ilkka on seinistäni mukavin, mutta myös vakavin. Hänen voimakkaasta äänestään huokuu pitkä kokemusten taakka, johon pystyn varsin helposti samaistumaan. Ystävistäni Ismo jaksaa antaa minulle toivoa, vaikkakin muistuttaa tosiasioista. Ismon vartaloa korostaa suuri ovi, täynnä lukkoja. Joskus sähkökatkosten aikaan voin nähdä valonsäteitä oven raoista. En yleensä kestä katsoa niitä itkemättä. Kaksi muuta seinääni ovat nimeltään Ifrit ja Ior. He ovat kylmiä, kalpeita ja hyvin itsekkäitä. Mutta he rakastavat minua, ja minä heitä.

En ymmärrä miten voin olla elossa. Ilkan mukaan minulla on vielä tarkoitus maailmassa, mutta me molemmat tiedämme paremmin.. Maailmassa ei ole tarkoitusta, on vain näkökulmia. En ole kertonut ystävilleni vielä totuutta syistä miksi minut on jätetty tänne heidän keskuuteensa. Eivätkä he kysy.. Eivät enää. Olen nyt kuitenkin päättänyt kirjoittaa tarinani ylös, uhmaten omaa tahtoani. On aika viedä asioita päätökseen. Ystäväni eivät tiedä mitä ajatella. He pelkäävät... Eivät minun, vaan itsensä puolesta.

4 Vuotta sitten olin vielä opettaja, oikea professori. Oma tietämättömyyteni antoi minulle keinon tietää asioita. Olin turvassa. Oppilaani pitivät minusta ja minulla oli paljon ystäviä. Omistin jopa lemmikin, Salmiakki oli koirani nimi. Sen vanhemmat olivat molemmat valkoisia, mutta tämä syntyi täysin mustana. Saatoin samaistua sen erilaisuuteen ja uskoin myös sen tarkoituksellisuuteen. Hah. Kuten sanoin, olin turvassa.

yliopistossamme opettajilla oli tapana ottaa vuosittain assistenteiksi koulumme oppilaita. Muistan kuinka pöydälläni komeili suuri pino oppilaiden hakemuksia ja kansioita. Monet muut opettajat olivat selvästi murtuneita huomatessaan suuren suosioni. Varsinkaan Eemeli Toivakka ei osannut peittää pettymystään nähdessään kansioröykkiön pöydälläni, Toivakan assistenttihakemusten mahtuessa yhteen käteen. Seuraavan iltapäivän vietin pelkästään hakemuksia lukien, tietämättä kuinka suurta valintaa olin tekemässä. Päädyin kasan alimmaiseen, ensimmäiseksi jätettyyn hakemukseen.


"Hyvä professori Suomela,

Saatatte muistaa minut viime kuulta kurssiltanne ”Alkemian liian pitkä historia”. Olin juuri se herra eturivissä, jonka kanssa väittelitte metafysiikan merkityksestä maailmassamme.
Olen yhä sitä mieltä että olette väärässä.
Olisin suuresti kunnioitettu paikasta assistenttinanne. Oppisin teiltä varmasti paljon. Ja mistä sitä tietää… ehkä tekin minulta. Ohessa tietoni ja akateemiset työni kuluneelta vuodelta.
   
   Kiittäen Mikko Ukkonen"

Ukkonen oli ainoa oppilas maailmassa, joka oli uhmannut minua. Ja minä pidin siitä.

Muistin hänen silmiensä palon, sen pelottomuus oli suorastaan ihailtavaa. Muistin myös hänestä erikoisen yksityiskohdan. Hän haisi aina merivedelle.

End of chapter 1

.....

Suurena Lovecraft intoilijana halusin kokeilla miten minulta luonnistuisi tällainen... Tässä ensimmäinen kappale tekstistäni. Saa nyt nähdä jaksanko jatkaa loppuun. Tykkään kokeilla paljon kaikkea, harvemminkaan pääsen kijoituksissani loppuun. Tätäkään en ole jaksanut oikolukea yms. Kerralla kirjoitin läpi ja tänne sitten ajattelin sen heittää :P

Jos näette potentiaalia tarinassa niin ehkä saatan sitä jatkaa :D