Tässä on mun novellini (ei kauheen pitkä, kai)
Mutta ajattelin nyt kysyä mielipiteitä.. PLIISS!! Joka ikinen joka tämän lukee.. niin jos viitsisi olla niin kiltti minulle niin kirjoittaisi vastaukseksi risuja ja ruusuja... Kerta jos olet tämän vaivautunut lukemaan niin kommentin antaminen ei vie paljoa enää aikaasi... KIITOS!!!
-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-
NIMI PUUTTUU
Tässä nyt seisomme ja itkemme. En halua katsoa sinuun, en halua myöntää itkeväni, koska vain kaipaan sinua. Katson vain kattoon ja välillä katseeni eksyy valokuvaan joka on kehystettynä kaappini reunalla. Siinä olet sinä ja minä, sylikkäin, onnellisina. Silloin viime kesän alussa jolloin olimme toisiimme täysin rakastuneita. Se kuva otettiin silloin juhannuksena kun oli käymässä, nauramassa taas luonani. Sinä kesänä näimme vain kaksi kertaa, mutta rakastimme toisiamme silti ja monta kertaa puhelimessa itkimme kaipuutamme toisiemme luo. Nyt saan vain itkeä, koska sain tietää sen perjantain tapahtumia, jolloin olimme juhlimassa. Kun olit nukkunut parhaan ystäväni kanssa samassa huoneessa, joka ei loppujen lopuksi nukkumista ollutkaan. En halua että enää kosket minuun, mutta en halua käskeä sinuakaan lähtemään pois elämästäni, vain koska rakastan sinua.
-Miksi teit sen, etkö tosiaankaan muistanut enää silloin minua?
Kysyn itkuni läpi, vaikken halunnutkaan avata suutani. En haluaisi kuulla vastauksia, en pienintänään selitystä mutta silti joku ihmeellinen voima pakotti minun aukaisemaan suuni ja päästämään nuo sanat ulos. Nyyhkytin ja kuulin sinun nyyhkyttävän ja sivu silmällä näin kun koitit kuivata kyyneleitäsi.
-Anna anteeksi rakas, en tiedä miksi satutin? Mutta oikeesti rakastan vaan sua, oikeesti vaan sua, ethän sä voi mua jättää. Mä tarviin sua, entä tämä meidän juttu, mä en jaksa olla yksin!! Ja mihin mä täältä lähtisin, entiseen kotiini? Itkemään? Hei et sä tajuu, mä rakastan sua! Oikeesti rakastan sua!
Murruit ja kävit lattialle istumaan ja itkit, itkit niin selvästi etten ennen ollut kuullut sinun niin paljoa itkevän. Painon silmäni kiinni ja huomasin itseni tärisevän. Sinä tiesit että olit satuttanut minua ja paljon, mutta en tiedä mitä minun tehdä. Rakastan sinua liikaa että voisin jättää sinut, en pysty vain sanomaa sinulle että suksi kuuseen ja pysy siellä. En vain pysty.
-Rakas, sano mulle mitä olet mieltä, mä haluan kuulla kaikki suoraa, en halua kuulla sulta mitään pieniä selityksiä et miksi jätät mut mä haluan kuulla kaikki suoraan, niin suoraa päin naamaa että se sattuu…
Nyyhkit selkäni takana ja purin vain huultani, mitä voisin sanoa, jotain todella pahasti. En tiedä rakastanko sinua vai vihaanko, mutta avasin vain suuni ja annoin kaiken tulla väistelemättä, ihan mitä vain tuli mieleeni. Käännyin ja annoin sanojen vain juosta ulos suustani.
-Tiedätkö kuinka paljon edes onnistuit satuttamaan? Luulitko että mä antaisin tosta vaan anteeksi sen mitä mulle oot tehny? Sen kaiken mitä oot sanonut ja kertonu että rakastatkin vielä.. Mä en tiedä mitä ajattelen susta, mut sen mä tiedän että oon älyttömän vihanen, en pelkästään sulle vaan teille molemmille! Kumpikaan ei voi ajatella miltä musta vois tuntua… Mun paras ystävä ja poikystävä! Ehkä mä tosiaan haluan olla jälleen villi ja vapaa, juosta pitkin maita ja mantuja, availla haarojani kenelle tahansa niin kuin tyypillinen blondi. Sitä mä en olekaan vielä tehnyt koska neitsyytenihän mä menetin sulle ja arvaas kuinka paljon se nyt mua kaduttaa että senki menin antamaan tosta vaan. Kuin olisin mennyt narkkarille heittämään omaisuuteni ja sanonu et meneppäs ostamaan noilla huumeita itsellesi.
Menin hiljaiseksi, nielin loput sanani, kun huomasin että olin purkanut kaikki sinuun samalla kerralla ja en millään ystävällisellä tavalla. Huomasin kuinka olit painanut pääsi käsiisi ja itkit. Olisin halunnut tulla halaamaan ja pyytämään anteeksi ja sanomaan ettei se mitään, unohdetaan koko juttu. Mutta en tiennyt, seisoin vain kuin naulattuna lattiaan ja katsoin sinua, katsoin kun kärsit.
-Mä varmaan lähen, tuun joku muu päivä hakemaan mun tavarani pois täältä. Saat pitää kämpän mutta peru vuokrasopimuksesta mun nimeni. Mut hyvästi ja anteeksi kaikki mitä mä oon sulle tehnyt.
Purin huultani ja kävelin ohitsesi nyyhkyttäen ja etsin sen meidän yhteisen symbolimme, luokkasormuksesi jonka olit ostanut silloin kun olit ollut kuudennella luokalla. Puristin sen visusti käsieni väliin ja katsoin kirjoitus pöydällä palavaa lamppua ja mietin vielä kerran että oliko tässä mitään järkeä mitä seuraavaksi olisin tekemässä. Käännyin hitaasti sinuun päin ja katsoin silmiisi jotka olivat punertavat itkustasi, kuivasin toisella kädellä kyyneleeni poskiltani ja toisessa kädessä puristin rystyset valkoisena sormustasi. Huokaisin vielä kerran ja otin sormuksen esille ja katsoin sitä pikkuisen ja laitoin sen muutaman sormeni varaan ja ojensin käteni sinulle. Näin ilmeesi, olit valmis purskahtamaan suurempaan itkuun mutta ehdin aukaisemaan suuni ennen sinun itkusi alkua.
-Muistatko sen päivän jolloin annoit tämän minulle?
-Muistan, oli aika lämmin talvi päivä. Olin kaatanut sinut lumihankeen ja makasin itse päälläsi ja suutelin sinua. Ja pujotin tämän sormuksen hopeisessa ketjussa kaulaasi.
-Niin, mutta muistatko kun lupasimme että nämä luokkasormukset ovat rakkautemme symbolit ja jos symbolin pettää niin silloin on pettänyt koko suhteen…
Nyökkäsit ja painoit katseesi taas maahan. Itse purin huultani etten purskahtaisi itkemään ja katselin kattoa jossa oli kiinnitetty pimeässä hohtavia tähtiä. Olin hetken vaipuneena ajatuksiini ja päätin jatkaa ajatukseni joskus muulloin loppuun, nyt minulla oli parempaa tekemistä.
-Tässä on sinulta minulle antama rakkauden symboli, jota kesällä pidin nukkuessani nyrkkini sisällä kun ikävöin sinua todella. Tiesin ettei rakkaus ole helppoa mutta en silti kuvitellut tällaista tilannetta elämiimme tulevan. Tässä tämä symboli odottaa sinun päätöstäsi, oli päätöksesi sitten mikä vain niin kyllä me sen kummatkin ymmärrämme.
Purin hampaani yhteen ja käänsin pääni pois sinusta koska en tiennyt että otatko sormuksen pois kädestäni ja käännät minulle selkäsi ja lähdet pois. Olit hiljaa ja nousit seisomaan, sydämeni takoi kuin viimeistä päivää rinnassani ja silmiäni poltti tuli kuumat kyyneleet jotka vierähtivät poskilleni. En tiedä mitä ajattelin mutta sen tiesin että sinun menettäminen olisi minulle liian kova paikka.
Otit kädestäni kiinni ja herätit minut ajatuksistani ja sait minut kääntämään kasvoni nopeasti itseesi, nyyhkytin ja niin nyyhkytit sinäkin. Otit sormuksen kädestäni ja olin jo valmis painumaan kasaan, itkemään ja takomaan käsiäni oman yhteisen kämppämme lattiaan. Mutta laskit sormuksen takaisin käteeni ja painoit käteni kiinni hellästi ja kuivasit kyyneleitäni.
-Jos vain voit antaa mulle anteeksi, niin lupaan sulle etten enää koskaan satuta sua, en tahallaan tai tahattomasti.
Katsoit minuun ja odotit vastaustani. Mutta en tiennyt mitä sanoa. Aloin jälleen itkeä yhä enemmän ja enemmän. Rakastin sinua niin että palkoni laukesi nyt vasta suurena itkuna. Tulit lähemmäksi ja halasit minua ja silloin tunsin kuinka paljon minulle merkitsit.
-Voin antaa sulle anteeksi, mutta en tiedä kuinka paljon luottamustani saat. Mutta uskon että saat luottamukseni takaisin, mutta se on vain sinun päätettävissäsi että kuinka nopeasti sen teet.
Painauduin enemmän kiinni sinuun ja kuiskasin että kuinka pelkäsin äskeistä tilannetta ja että kuinka paljon rakastankaan sinua. Sinäkin aloit itkeä ja myönsit että olit aivan varma etten voisin antaa sinulle enää anteeksi. Mutta vain sinä ja minä eli me voimme pitää toisistamme huolen ja auttaa hyvinä ja pahoina hetkinä toisiamme. Onneksi sain vielä pitää sinut.
-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-
Nimi ehdotuksiakin voi antaa!!!
Mutta ajattelin nyt kysyä mielipiteitä.. PLIISS!! Joka ikinen joka tämän lukee.. niin jos viitsisi olla niin kiltti minulle niin kirjoittaisi vastaukseksi risuja ja ruusuja... Kerta jos olet tämän vaivautunut lukemaan niin kommentin antaminen ei vie paljoa enää aikaasi... KIITOS!!!
-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-
NIMI PUUTTUU
Tässä nyt seisomme ja itkemme. En halua katsoa sinuun, en halua myöntää itkeväni, koska vain kaipaan sinua. Katson vain kattoon ja välillä katseeni eksyy valokuvaan joka on kehystettynä kaappini reunalla. Siinä olet sinä ja minä, sylikkäin, onnellisina. Silloin viime kesän alussa jolloin olimme toisiimme täysin rakastuneita. Se kuva otettiin silloin juhannuksena kun oli käymässä, nauramassa taas luonani. Sinä kesänä näimme vain kaksi kertaa, mutta rakastimme toisiamme silti ja monta kertaa puhelimessa itkimme kaipuutamme toisiemme luo. Nyt saan vain itkeä, koska sain tietää sen perjantain tapahtumia, jolloin olimme juhlimassa. Kun olit nukkunut parhaan ystäväni kanssa samassa huoneessa, joka ei loppujen lopuksi nukkumista ollutkaan. En halua että enää kosket minuun, mutta en halua käskeä sinuakaan lähtemään pois elämästäni, vain koska rakastan sinua.
-Miksi teit sen, etkö tosiaankaan muistanut enää silloin minua?
Kysyn itkuni läpi, vaikken halunnutkaan avata suutani. En haluaisi kuulla vastauksia, en pienintänään selitystä mutta silti joku ihmeellinen voima pakotti minun aukaisemaan suuni ja päästämään nuo sanat ulos. Nyyhkytin ja kuulin sinun nyyhkyttävän ja sivu silmällä näin kun koitit kuivata kyyneleitäsi.
-Anna anteeksi rakas, en tiedä miksi satutin? Mutta oikeesti rakastan vaan sua, oikeesti vaan sua, ethän sä voi mua jättää. Mä tarviin sua, entä tämä meidän juttu, mä en jaksa olla yksin!! Ja mihin mä täältä lähtisin, entiseen kotiini? Itkemään? Hei et sä tajuu, mä rakastan sua! Oikeesti rakastan sua!
Murruit ja kävit lattialle istumaan ja itkit, itkit niin selvästi etten ennen ollut kuullut sinun niin paljoa itkevän. Painon silmäni kiinni ja huomasin itseni tärisevän. Sinä tiesit että olit satuttanut minua ja paljon, mutta en tiedä mitä minun tehdä. Rakastan sinua liikaa että voisin jättää sinut, en pysty vain sanomaa sinulle että suksi kuuseen ja pysy siellä. En vain pysty.
-Rakas, sano mulle mitä olet mieltä, mä haluan kuulla kaikki suoraa, en halua kuulla sulta mitään pieniä selityksiä et miksi jätät mut mä haluan kuulla kaikki suoraan, niin suoraa päin naamaa että se sattuu…
Nyyhkit selkäni takana ja purin vain huultani, mitä voisin sanoa, jotain todella pahasti. En tiedä rakastanko sinua vai vihaanko, mutta avasin vain suuni ja annoin kaiken tulla väistelemättä, ihan mitä vain tuli mieleeni. Käännyin ja annoin sanojen vain juosta ulos suustani.
-Tiedätkö kuinka paljon edes onnistuit satuttamaan? Luulitko että mä antaisin tosta vaan anteeksi sen mitä mulle oot tehny? Sen kaiken mitä oot sanonut ja kertonu että rakastatkin vielä.. Mä en tiedä mitä ajattelen susta, mut sen mä tiedän että oon älyttömän vihanen, en pelkästään sulle vaan teille molemmille! Kumpikaan ei voi ajatella miltä musta vois tuntua… Mun paras ystävä ja poikystävä! Ehkä mä tosiaan haluan olla jälleen villi ja vapaa, juosta pitkin maita ja mantuja, availla haarojani kenelle tahansa niin kuin tyypillinen blondi. Sitä mä en olekaan vielä tehnyt koska neitsyytenihän mä menetin sulle ja arvaas kuinka paljon se nyt mua kaduttaa että senki menin antamaan tosta vaan. Kuin olisin mennyt narkkarille heittämään omaisuuteni ja sanonu et meneppäs ostamaan noilla huumeita itsellesi.
Menin hiljaiseksi, nielin loput sanani, kun huomasin että olin purkanut kaikki sinuun samalla kerralla ja en millään ystävällisellä tavalla. Huomasin kuinka olit painanut pääsi käsiisi ja itkit. Olisin halunnut tulla halaamaan ja pyytämään anteeksi ja sanomaan ettei se mitään, unohdetaan koko juttu. Mutta en tiennyt, seisoin vain kuin naulattuna lattiaan ja katsoin sinua, katsoin kun kärsit.
-Mä varmaan lähen, tuun joku muu päivä hakemaan mun tavarani pois täältä. Saat pitää kämpän mutta peru vuokrasopimuksesta mun nimeni. Mut hyvästi ja anteeksi kaikki mitä mä oon sulle tehnyt.
Purin huultani ja kävelin ohitsesi nyyhkyttäen ja etsin sen meidän yhteisen symbolimme, luokkasormuksesi jonka olit ostanut silloin kun olit ollut kuudennella luokalla. Puristin sen visusti käsieni väliin ja katsoin kirjoitus pöydällä palavaa lamppua ja mietin vielä kerran että oliko tässä mitään järkeä mitä seuraavaksi olisin tekemässä. Käännyin hitaasti sinuun päin ja katsoin silmiisi jotka olivat punertavat itkustasi, kuivasin toisella kädellä kyyneleeni poskiltani ja toisessa kädessä puristin rystyset valkoisena sormustasi. Huokaisin vielä kerran ja otin sormuksen esille ja katsoin sitä pikkuisen ja laitoin sen muutaman sormeni varaan ja ojensin käteni sinulle. Näin ilmeesi, olit valmis purskahtamaan suurempaan itkuun mutta ehdin aukaisemaan suuni ennen sinun itkusi alkua.
-Muistatko sen päivän jolloin annoit tämän minulle?
-Muistan, oli aika lämmin talvi päivä. Olin kaatanut sinut lumihankeen ja makasin itse päälläsi ja suutelin sinua. Ja pujotin tämän sormuksen hopeisessa ketjussa kaulaasi.
-Niin, mutta muistatko kun lupasimme että nämä luokkasormukset ovat rakkautemme symbolit ja jos symbolin pettää niin silloin on pettänyt koko suhteen…
Nyökkäsit ja painoit katseesi taas maahan. Itse purin huultani etten purskahtaisi itkemään ja katselin kattoa jossa oli kiinnitetty pimeässä hohtavia tähtiä. Olin hetken vaipuneena ajatuksiini ja päätin jatkaa ajatukseni joskus muulloin loppuun, nyt minulla oli parempaa tekemistä.
-Tässä on sinulta minulle antama rakkauden symboli, jota kesällä pidin nukkuessani nyrkkini sisällä kun ikävöin sinua todella. Tiesin ettei rakkaus ole helppoa mutta en silti kuvitellut tällaista tilannetta elämiimme tulevan. Tässä tämä symboli odottaa sinun päätöstäsi, oli päätöksesi sitten mikä vain niin kyllä me sen kummatkin ymmärrämme.
Purin hampaani yhteen ja käänsin pääni pois sinusta koska en tiennyt että otatko sormuksen pois kädestäni ja käännät minulle selkäsi ja lähdet pois. Olit hiljaa ja nousit seisomaan, sydämeni takoi kuin viimeistä päivää rinnassani ja silmiäni poltti tuli kuumat kyyneleet jotka vierähtivät poskilleni. En tiedä mitä ajattelin mutta sen tiesin että sinun menettäminen olisi minulle liian kova paikka.
Otit kädestäni kiinni ja herätit minut ajatuksistani ja sait minut kääntämään kasvoni nopeasti itseesi, nyyhkytin ja niin nyyhkytit sinäkin. Otit sormuksen kädestäni ja olin jo valmis painumaan kasaan, itkemään ja takomaan käsiäni oman yhteisen kämppämme lattiaan. Mutta laskit sormuksen takaisin käteeni ja painoit käteni kiinni hellästi ja kuivasit kyyneleitäni.
-Jos vain voit antaa mulle anteeksi, niin lupaan sulle etten enää koskaan satuta sua, en tahallaan tai tahattomasti.
Katsoit minuun ja odotit vastaustani. Mutta en tiennyt mitä sanoa. Aloin jälleen itkeä yhä enemmän ja enemmän. Rakastin sinua niin että palkoni laukesi nyt vasta suurena itkuna. Tulit lähemmäksi ja halasit minua ja silloin tunsin kuinka paljon minulle merkitsit.
-Voin antaa sulle anteeksi, mutta en tiedä kuinka paljon luottamustani saat. Mutta uskon että saat luottamukseni takaisin, mutta se on vain sinun päätettävissäsi että kuinka nopeasti sen teet.
Painauduin enemmän kiinni sinuun ja kuiskasin että kuinka pelkäsin äskeistä tilannetta ja että kuinka paljon rakastankaan sinua. Sinäkin aloit itkeä ja myönsit että olit aivan varma etten voisin antaa sinulle enää anteeksi. Mutta vain sinä ja minä eli me voimme pitää toisistamme huolen ja auttaa hyvinä ja pahoina hetkinä toisiamme. Onneksi sain vielä pitää sinut.
-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-
Nimi ehdotuksiakin voi antaa!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
yritän antaa mahdollisimman rakentavaa palautetta. Teit tarina tytöstä mielestäni liiankin sinisilmäisen. ei kukaan voisi antaa noin helposti ankteeksi noin suurta asiaa.Muutenkaan tällaiset tapahtumat eivät etene noin nopeasti, niiden setvimiseen tarvitaan enemmän aikaa. Tuolla parilla ei voi olla kovin rauhallinen tulevaisuus. en sanontu,e ttä se olisi huono, mutta ei se ainakaan rauhallinen tulisi olemaan. Minua jäi vielä vaivaamaan miten sille "parhaalle kaverille" kävi? Tuliko siitä vielä sen tytön kaveri? vai mitä? sehän oli yhtä lailla tapahtuneeseen syylinen kuin se jätkäkin, vai mitä? M9iksi se tyttö odotti sen pojan vastausta? sepoika selvästikin vielä väitti rakastavansa sitä tyttöä, joten sen tyyön olisi pitänyt saada päättää mitä tehdään. sE tyttö antoi pompotella itseään aivan liikaa. Ja yksi huomattava asia joka jäi todellakin vaivaamaan: Minun mielestäni tyypillinen blondi ei tosiaankaan "juokse levittelemässä jalkojaan jokaiselle vastaan tulijalle" niinkuin sinä annoit ymmärtää. No yrtitin vain auttaa, joten älä pahastu tästä kirjoituksestani. :)
Samat aiheet, uudet kertojat. Ikuisiahan nämä aiheet ovat. Ja ehkä kysymys ei olekaan itse asiassa aiheesta, vaan inhimillisen tuskan ilmentämistavasta. Ja pettäminen ja pettyminen kai ovat yksi selkeimmistä tavoista kanavoida ihmisen tuskaa ja tuoda se esille. Mutta tämä on aiheeseen kuulumatonta lätinää.
Nyt novellistasi:
Kuten sanottua, runsas samojen teemojen ja aiheiden käyttäminen vähentää lukijoiden mielenkiintoa. Ehkä voisi kehitellä jotain uusia aiheita immeisten iloksi. Mutta en tiedä oliko tässä jotain omakohtaista vai oliko kysee kirjoittamisesta ja itsensä ilmaisemisesta.
Mutta nyt viimein tästä kertomuksestasi.. Ei huono! Pidin tietystä "raastavasta uskottavuudesta" tekstissäsi. Siinä tuskaa oli tuotu hyvin ja tarpeeksi esiin eikä asiasta päästetty liian helpolla.
Kiinnostavaa ja omasta mielestäni hienoa oli tuo vuorottelu sen tyypin repliikkitakautumien ja päähenkilön omien ajatusten välillä. Tyylikäs tekninen ratkaisu.
Mutta yksi omituisuus, jota en ymmärtänyt. Liittyen aikamuotoon: Alussa henkilö räytyy tuskassa (nykyisyydessä, preesens)("En halua katsoa sinuun, en halua myöntää itkeväni, koska vain kaipaan sinua.")
Sitten lopussa: (mennyttä, imperfektiä) ("Painauduin enemmän kiinni sinuun ja kuiskasin että kuinka pelkäsin äskeistä tilannetta ja että kuinka paljon rakastankaan sinua.") Eli onnellinen lopetus, vai kuinka?
Eli henkilö tapahtumien ja takautumien yhtenäisen aikajärjestyksen mukaan: 1. ensiksi pettyi ja suuttui ja ties mitä 2. antoi anteeksi ja pari oli käsittääkseni taas yhdessä 3. henkilö *riutuu* tuskassa tässä hetkessä, eli eikö hän sittenkään pystynyt antamaan anteeksi, vai erosiko pari sittenkin vielä halimiskohtauksen jälkeen?
Mutta se typerästä pilkunviilauksesta. Tekstisi oli hyvää, selkeää ja oikeinkirjoitusjutut oli hyvin hanskassa, minkä ansiosta tuota oli miellyttävää lukea. Ja tunne oli hyvin mukana, samoin tietty uskottavuus. Että jos johonkin toivoo vielä parannettavaa niin ehkä sisältöön ja siihen mitä oikeastaan tapahtuu. Mutta tämähän nyt olikin enemmänkin kuvaus yhden ihmisen päänsisäisestä tunnemyrskystä, joten juonta ei oikein voinut kai kehitellä.
Mutta kirjoita lisää ja laita tekstejä tänne! Toivottavasti rohkaistuit.