kyllä se runous kuiteski on mun juttu. ei musta kirjan kirjottajaks oikein oo, ei riitä toi kärsivällisyys. ja sit on sekin juttu, että mun tarttee aina saada koko homma purkkiin kerralla, perfektionisti olen. ja kun ne tulee sillai aika kivasti ja helposti ne runot. ja pakinat on toinen, pääsee oikein kunnolla revittelemään. siinäpäne tais olla ne pikkunaisen kuviot. mitä mieltä? mitään mieltä?
Oon tässä vähän
miettiny...
8587
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei!
Anna kuule palaa! Kirjoita just siitä, mistä eniten tykkäät. Jos se on proosa, niin raapusta proosaa, jos lyriikkaa, niin go for it! :)
On todellakin haasteellista puuhaa. Itsellä menossa vasta 12. sivu ja aikaa on kulunut ties kuinka paljon. Annan ajan tuoda ideaa tekstiini ja improvisaation luoda mielikuvituksen avulla uusia asioita koko ajan.
Kyllä oikea runokin vaatii kärsivällisyyttä. Se vaatii toisaalta herkän ja avoimen mielen sekä taidon kirjoittaa.
pitää niinku elää ensin, ja sitten se vaan joskus tulla tupsahtaa sanoina ulos. Vähän vaikee selittää niinku. Jos on huonot fiilikset jostain, niin sen tekstin ikäänku oksentaa ulos, ja jos taasen hyvä mieli ja jotain vaikka ihannoi, nii sitten rakastelee sillä tekstillänsä sitä kohdetta. Näin ajattelisin. Ja sit vielä runoihin voi laittaa jotain yhteiskunnallista vaikuttamistakii mukaan, jos on kiinnostunu sellasesta...
Kyllä, runot oksennetaan. Usein omat runoni muodostuvat pikkuhiljaa, päivien kuluessa säkeet liittyy mukaan ja kun se on valmis, niin ryöps. Toisaalta voi olla kiirerunojakin, sellaisia jotka vaativat heti ulospääsyä.
En osaa kirjoittaa hyvänmielenrunoja.
Mäkin pidän runoja helppoina. Ei kärsivällisyys riitä pitkiin teskteihin, vaikka pitäisi. Haluan kirjoittaa valmista tekstiä, ihan mahdoton toive. Ottaa kynän käteen ja antaa sanojen tulla ja se olisi siinä. Eihän kirjoittaminen toimi niin!
Minäkin tunnustaudun enimmäkseen lyhyiden tekstien räpeltäjäksi. Hämmästelen, mistä prosaistit repivät sen sinnikkyyden, jolla puskevat tarinaa eteenpäin satoja liuskoja.
Uumoilen, että pitkän proosan kirjoittajat asennoituvat koko luomisprosessiin toisella tavalla, ikään kuin jonkinlaisena pitkänä projektina, vähän samaan tapaan kuin kuulemma maratoniin valmistauduttaessa.
Tuntuu, että sangen huomattava osa harrastajakirjoittajista (minä myös) "työskentelee" hetkellisen inspiraation (jos hetkeksi voi sanoa ajanjaksoa yhden iltayön ja joidenkin päivien välillä) vallassa, kirjaa paperille tietyn hetken vaikutelmiaan ja tuntemuksiaan. Jokainen tyylillään, kaiketi.
Julkaisemiseen tähtäävä kirjoittaminen vaatinee kuitenkin pitkäjänteisyyttä, vai mitä mieltä olette? (Tuntuu nimittäin, että kustantajat edellyttävät runokokoelmiltakin usein jotakin sisäistä sidosteisuutta, ehkä yhtenevää teemaakin. Näitä surullisenkuuluisia "ehyitä sarjoja")
Minä taas olen "maratoonari". Tuo asennoituminen on kyllä hyvin keskeisessä roolissa, koska itse ainakin huomaan olevani ihan eri maassa lyhyiden juttujen kirjoittajien kanssa. Tuosta sinnikkyydestä ja kärsivällisyydestä en kyllä anna mitään taetta, koska itse olen hyvinkin kärsimätön ja äkkipikainen :)
Kun aloitan jonkun tekstin, en mitenkään suunnittele sille aikajanaa, vaan oletan, että sen valmiiksi saaminen vie vuosia tai ikuisuuden. Jotkut tuttavapiirissä olevan kirjoittajat sanovat, että tarina on valmis, kun viimeinen rivi on kirjoitettu. Mulle tarinan kirjoittaminen todellisuudessa vasta alkaa sen viimeisen rivin jälkeen. Se on itse asiassa se paras kohta: seinät on kasassa mutta sisustus puuttuu :)
Hetkellinen inspiraatio on mulle yhtäkuin kaksi tai kolme sivua. Tuntemuksia harvemmin kirjaan ylös, sellaiset olotilat yleensä pilaavat tekstin. Inspiraatiota on hyvä olla, mutta se ei ole mitenkään pakollinen. Mulle kirjoittaminen ei myöskään ole prosessi, se on harrastus. En niinkään välitä tarinan valmiiksi saamisesta kuin siitä itse kirjoittamisesta. Jos alkaa vaatia tuloksia, se muuttuu työksi. Ja sitten se ei enää ole kivaa.
Lyhyidenkin juttujen tekeminen on oma taitolajinsa, ja sitä minä en ainakaan hallitse ollenkaan. Alle 300 A4:sta on mulle lyhyt juttuke, tykkään kirjoittaa (ja lukea) enemmän massiivisia teoksia, joissa punaisen langan lisäksi on koko matto (ja kuvio, muuten mistään ei tule mitään). Niin, ja koska myös olen perfektionisti, vaadin itseltäni aivan mahdottomia ja olen todella kriittinen oman tekstini suhteen, mutta toisaalta se, jos mikä, kehittää.
Tämänhetkinen "vauva" sai alkunsa kymmenen vuotta sitten, itse "oksentamisen" aloitin neljä vuotta sitten. Silti tuntuu välillä kuin olisin aloittanut viime viikolla. Viimeinen rivi on ollut olemassa jo puoli vuotta, mutta valmis vaava ei ole vielä pitkään aikaan, eikä tässä mitään kiirettä olekaan. 99,9998% juonesta on muuttunut matkan aikana (päähenkilön nimi pysyi samana), 90% valmiista tekstistä on kolmisen kertaa tuhottu. Loput on kirjoitettu kahdeksan kertaa uusiksi, yhdeksäs kerta menossa. Vielä on jäljellä kaksi tai kolme kertaa :) Enää. Jos kirjoittaminen ei olisi kivaa, en tekisi moista työtä, vaikka aseella uhattaisiin!
Mulle ainakin kirjoittaminen on elämäntapa, pakoreitti pahasta ja ilkeästä maailmasta, keino rentoutua ja purkaa, kehittää ja toteuttaa itseään. Ja se on kivaa. Se on tärkeintä :)
Ehkä mä suren turhia, kun pelkään, ettei "vauvani" koskaan synny. Idean tarinaan sain joskus 3 vuotta sitten ja jonkin aikaa aineistoa kerättyäni kirjoitin ensimmäiset versiot. Tarina on vielä lyhyt ja erittäin keskeneräinen ja vaihtoehtoja päässä useita, en vain jostain syystä saa kirjoitettua niitä ulos. Jatkuvasti kerään kaikkea materiaalia tarinaa varten: lauseita, havaintoja, faktaa, sanontoja, uskomuksia... Onhan sekin tavallaan kirjoittamista tai ainakin tekstin luomista, valmistelua.
Mutta jos sä olet synnyttänyt jo 10 vuotta, niin mulla ei ole vielä mitään hätää. Sitten kun aika on kypsä ja tarinan on pakko päästä ulos, alan koota materiaalia yhteen ja löydän sen tarinan kaiken sen kaaoksen keskeltä. Ja sitten työ vasta alkaa. Ehkä siksi on vaikea kirjoittaa muuta, kun tuo vauva on vielä tukkeena.
Ei kai tarina voi olla valmis viimeisen rivin kirjoittamisen jälkeen! Huh, käsittämätön ajatus. Usein olen aloittanut siitä viimeisestä rivistä.
Itsekin keräsin pelkkää aineistoa ensimmäiset kuusi vuotta. Kirjoitan fantasiaa, joten tuohon aineistoon kuuluu mm. historian opiskelua, uskomusten ja mytologien keräämistä ja analysointia. Ja sitten niiden pohjalta pitäisi vielä luoda jotain omaa. Olen saanut hommattua itselleni pienen "kirjaston", jossa on hyviä lähdeteoksia, joista löytää nopeasti pienet historialliset faktat.
Eikä tuo aineisto ole vielä valmis. Kokoan sitä edelleen tylsinä päivinä :) Onhan se muutenkin kivaa kirjoittaa tarinan ohessa parisataa sivua kuivaa faktaa, kun tuosta faktakasasta tarvitsee itse tarinaan ehkä kaksi tai kolme sivua. Sitten kun tästä saisi vielä palkkaakin...