Murun kanssa eilen illalla mietittiin näitä seurusteluasioita, kun erään ystävän asiat olivat taas pinnassa.
Lähinnä seurustelun aloittaminen. Kun ihmiset (myös tämä ystävä) sanovat, että minähän en halua mitään irtosuhteita ja että ovat mieluummin kokonaan ilman. He ovat aina sinkkuja ja surevat kovasti sitä, etteivät koskaan edes tapaa ketään.
Mutta eikö jokaikinen suhde ala ikäänkuin irtosuhteena? Tilanteena, jossa et koskaan voi olla varma kuinka pitkään se jatkuu ja millaiseksi kehittyy? Eihän kukaan saa valmista pakettia täysin vieraan ihmisen kanssa, se vaatii riskin ottamista ja vaivannäköä molemmilta.
Onko tuo irtosuhdepelko seurausta liiasta romanttisten elokuvien ja sarjojen katselusta? Niissä kun ihmiset tapaavat yllättäen jossain kirjakaupan hyllyjen välissä ja samantien tietävät, että tämä on Se Oikea Jota Olen Koko Elämäni Odottanut. Eihän sellaista varmuutta ja halua sitoutua suhteeseen tule oikeassa elämässä kuin ajan myötä, yhdessä elämisen ja kokemisen kautta. Ihastua toki voi sydänjuuriaan myöten mutta se ei takaa vielä mitään. On vain uskallettava ottaa selvää miten käy.
Eli miten paljon siitä, ettei koskaan tapaa ketään, on sitä, ettei vain uskalla kokeilla, antaa mahdollisuutta sille, joka ehkä lähestyisi? Mainittu ystävä esimerkiksi on kaunis nainen, jolla elämä on kaikinpuolin kunnossa. Kun olemme yhdessä ulkona, hän ei edes huomaa osakseen saamiaan katseita, koska kulkee täysin laput silmillä. Aivan kuin ei haluaisi kohdata mahdollisuutta nähdä ihmiset sellaisina kuin he ympärillä ovat. Ja niitä katseita tulee, me muut kyllä näemme ne.
Loppumattomien keskustelujen aikana on selvinnyt, että hän ei vain ole valmis tapaamaan ketään. Aivan samoin kuin monella muulla. Kun ajatus on vielä siellä Suuren Romanttisen Kohtaamisen tasolla, suhteen alkaminen todellisuudessa on hyvin epätodennäköistä. Kuilu romanttisten toiveiden ja todellisuuden välillä on liian iso, kukaan ihminen ei pysty täyttämään sellaisia toiveita kenenkään kohdalla. Mitä kauemmin omia suloisia toiveitaan elättelee, sen vaikeammaksi toden ja toiveiden yhdistäminen muuttuu. Toiveesta tulee suurempi ja elävämpi kuin mihin tämä jokapäiväinen elämä koskaan pystyy.
Lähinnä seurustelun aloittaminen. Kun ihmiset (myös tämä ystävä) sanovat, että minähän en halua mitään irtosuhteita ja että ovat mieluummin kokonaan ilman. He ovat aina sinkkuja ja surevat kovasti sitä, etteivät koskaan edes tapaa ketään.
Mutta eikö jokaikinen suhde ala ikäänkuin irtosuhteena? Tilanteena, jossa et koskaan voi olla varma kuinka pitkään se jatkuu ja millaiseksi kehittyy? Eihän kukaan saa valmista pakettia täysin vieraan ihmisen kanssa, se vaatii riskin ottamista ja vaivannäköä molemmilta.
Onko tuo irtosuhdepelko seurausta liiasta romanttisten elokuvien ja sarjojen katselusta? Niissä kun ihmiset tapaavat yllättäen jossain kirjakaupan hyllyjen välissä ja samantien tietävät, että tämä on Se Oikea Jota Olen Koko Elämäni Odottanut. Eihän sellaista varmuutta ja halua sitoutua suhteeseen tule oikeassa elämässä kuin ajan myötä, yhdessä elämisen ja kokemisen kautta. Ihastua toki voi sydänjuuriaan myöten mutta se ei takaa vielä mitään. On vain uskallettava ottaa selvää miten käy.
Eli miten paljon siitä, ettei koskaan tapaa ketään, on sitä, ettei vain uskalla kokeilla, antaa mahdollisuutta sille, joka ehkä lähestyisi? Mainittu ystävä esimerkiksi on kaunis nainen, jolla elämä on kaikinpuolin kunnossa. Kun olemme yhdessä ulkona, hän ei edes huomaa osakseen saamiaan katseita, koska kulkee täysin laput silmillä. Aivan kuin ei haluaisi kohdata mahdollisuutta nähdä ihmiset sellaisina kuin he ympärillä ovat. Ja niitä katseita tulee, me muut kyllä näemme ne.
Loppumattomien keskustelujen aikana on selvinnyt, että hän ei vain ole valmis tapaamaan ketään. Aivan samoin kuin monella muulla. Kun ajatus on vielä siellä Suuren Romanttisen Kohtaamisen tasolla, suhteen alkaminen todellisuudessa on hyvin epätodennäköistä. Kuilu romanttisten toiveiden ja todellisuuden välillä on liian iso, kukaan ihminen ei pysty täyttämään sellaisia toiveita kenenkään kohdalla. Mitä kauemmin omia suloisia toiveitaan elättelee, sen vaikeammaksi toden ja toiveiden yhdistäminen muuttuu. Toiveesta tulee suurempi ja elävämpi kuin mihin tämä jokapäiväinen elämä koskaan pystyy.
Vastaukset 18
Vanhimmat
"mielenkiintoista" lukea näiden seurustelevien ihmisten syväluotaavia analyysejä siitä, miksi jotkut muut ei seurustele. Syitä on ihan yhtä monta kuin seurustelemattomia ihmisiäkin. Yleiset analyysit voi jättää ihan omaan arvoonsa.
emmehän me seurustelevatkaan ole syntyneet seurustelevina. Takana monella pitkät taipaleet sinkkuna ja seurustelusuhteita yrittäneinä. Ei näistä pohdiskeluista itseään pois lue; en vaan tällä kertaa viitannut omiin kokemuksiini, kun sitä tuolla toisaalla epäiltiin auktoriteetin hakemiseksi. Eipä siis sitten sitä lajia.
Ja - eikö sitten saisi pohdiskella? Eihän nämä mitään kuolemanvakavia totuuksia ole, vain pohdintoja jostakin suunnasta. Ainakin tuo ikisinkku ystäväni tykkää kovastikin pohdiskella näitä, keskustella ja kysellä mitä mieltä minä tai muut ovat, joten ajattelin, että ehkä muutkin.
Ja meneekö se sitten niin, että sinkut eivät saa pohtia seurustelu- ja parisuhdeasioita ja seurustelevat eivät saa pohdiskella sinkkuja? Hohhoijaa, jäisi aika monta kommenttia julkaisematta täälläkin.
Voi sen noinkin pääkistellä :) Ennen kuin tietoisuuteemme astuu joku ihminen ja välillemme suhde yleinen luulo on ettei yhteyttämme ollut olemassakaan. Oliko sittenkin, harhailemmeko tuuliajolla vai onko kulullamme tarkoitus? Olimmehan elämänteillämme tekemässä valinnoillamme menneisyyttä, johon ei ole paluuta. Käytettäväksemme jää vain nykyhetki, ainoa elinkelpoinen todellisuus. Muistoillamme menneestä ja haaveillamme tulevaisuudesta voimme siirtyä ajassa, paeta todellisuutta leikkiin tai rasittaa itsemme väsyksiin.
Ovatko vakaat periaatteet seurustelun ja parisuhteen käsikirjoituksesta pakoa todellisuudesta ja nykyisyydestä vastaamisen välttelyä. Milloin sitten, jos ikioma ja ihkaoikea elämämme meille työsarkaa tarjoilee?
Sanomme ettemme ole valmiita vielä. Milloin ei sovi kalenteriimme kiireitten keskelle, toisinaan tulevaisuutemme on suunniteltu niin valmiiksi tai muistamme vielä menneisyyden murusia.
Aavistan tuollaista kohdatessani hyvin suurta itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Myös elämästä kieltäymystä, jonka taustalla saattaa olla marttyyriudesta nauttiminen verhottuna kauniisiin puheisiin ja hyviin aikomuksiin. Todelliset teot, uskallus elää ja tarttua elämää kahvoista kiinni puuttuvat.
Todellakin, kuten olette pohtineet ja kirjoitat,
"Kun ajatus on vielä siellä Suuren Romanttisen Kohtaamisen tasolla, suhteen alkaminen todellisuudessa on hyvin epätodennäköistä. Kuilu romanttisten toiveiden ja todellisuuden välillä on liian iso, kukaan ihminen ei pysty täyttämään sellaisia toiveita kenenkään kohdalla."
En usko, että unelmamaailmassa eläminen on romanttisen hömpsötyksen aikaansaamaa. Me vain poimimme sieltä aineksia tukemaan luonnettamme ja tämänhetkistä vastuunottokykyämme. Yritämme vakuutella itsemme ja muut opettelemillamme vuorosanoilla ja käyttäytymismalleilla. Jos niin tahdomme.
Rohkeus on myös tahdon asia. Joko otamme vastaan elämän nyt, kalenteriamme selailematta, tai yritämme vierittää vastuun ja ratkaisut muiden tehtäviksi.
"Eihän sellaista varmuutta ja halua sitoutua suhteeseen tule oikeassa elämässä kuin ajan myötä, yhdessä elämisen ja kokemisen kautta."
Parisuhde, varmuus siitä alusta loppuun, ei tule valmispakettina. Mutta aikaa myöten tapahtuu sitoutuminen, luottamus yhteyteemme.
Itse luulisin ,että monen ongelma on ujous. Ei ylipäätään uskalleta lähteä edes etsimään sitä kumppania. Varsinkin monilla kaapissa olevilla ns. vanhemman polven naisilla elää vielä mielessä aika, jolloin piti piilotella. Parikymppisten on hyvin vaikea tätä ymmärtää, kun uusiin ihmisiin voi nykyään tutustua netin kautta ja alan ravintolaan meneminenkään ei ole monelle enää mikään ongelma.
Jos ei pidä ravintolassa käymisestä, deitti-ilmoitukset ovat tuottaneet pettymyksen ja asuu kauempana suurista asutuskeskuksista, on vaihtoehdot aika vähissä.
Aina ei ole kysymys itsekkyydestä, vaan ihan oikeasti ujojakin ihmisiä on olemassa. Sinkkujen nirsoiksi ja itsekkäiksi leimaaminen ei ihan aina osu oikeaan.
En tarkoittanut nirsoutta tai itsekkyyttä. Vaan sitä, että jos on hirmuisen vahva mielikuva siitä mitä haluaa, mitä haluaisi toisen tai sen oikeanlaisen kohtaamisen olevan, tulee ikäänkuin sokeaksi sille mitä ympärillä oikeasti on. Se toinen ujo, arka, aloitteissaan varovainen jää huomaamatta, koska toinen odottaa sitä aikeissaan satavarmaa prinssiä tai prinsessaa, jonka kanssa asia on selvä alusta asti.
Kun muutkin ovat ujoja ja arkoja, muutkin pelkäävät tehdä aloitteita, etenkin jos toinen ei edes vihjaa, että oikeasti olisikin todella kiinnostunut.
En yritä väittää, että toisen ihmisen kohtaaminen olisi yksinkertaista puuhaa. Halusin vain esittää tämänkin ajatuksen, joka on tullut esille ihan oikeissa, nyt jo viidettä vuotta kestäneissä keskusteluissa asian kanssa painiskelevan ystävän kanssa. Hänkin jo yli kolmekymppinen.
tuo että joku voi etsiä vain sellaista varmaa ja hyväitsetuntoista ihmistä. Koeta kannustaa sitä ystävääsi että rohkeaisi kohdata ihmisiä, naisia ja tehdä aloitteita. Uskon että ystävän neuvot ja rohkaisu on tärkeää tässä asiassa.
Tinni-Tunni
Sit kun vastaan kävelee hän, joka ihastuu, rakastuu, rakastaa ja johon voi kaiken lisäksi luottaa niin tuskin kelpaa. Ei ole sopiva aika, ei ole valmis suhteeseen tai ei ehdi, on kaikkea muuta. Toinen on tylsä, liian helppo tapaus, liian vaikea tai mitävaan.
Missä ihme pilvilinnoissa ihmiset elävät!!! Ei vaan ole halua mihinkään muuhun kuin pysyä rutiineissaan, haaveilla ja valittaa sieltä käsin. Ei kai edes tarvetta seurustella kun voi katsoa sitä tv:stä tai puhua ja puhua kavereitten kanssa. PUuttuu kai rohkeus ryhtyä suhteeseen ja tehdä sen eteen yhtään mitään. Kaiken pitäisi olla valmista haavemaailmaa, jokaisella omansa.
että yksi "iki-sinkkujen" sudenkuoppa on siinä, että omaksuu sinkkutavan tarkkailla ympäristöään. Baareissa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia tutustumiskohteita, ja siitä näkökulmasta ihmisen pitää olla tietynoloinen, tietynnäköinen, käyttäytyä tietyllä tavalla jne.
Jos ihmiset sen sijaan päätyvät juttelemaan uusien ihmisten kanssa esim. kavereiden kautta ilman mitään suuria ennakko-odotuksia, voi yhteinen sävel löytyä ihan erilaistenkin ihmisten kanssa kuin mitä luuli. Jos kasaa liian tarkan kuvan päähänsä, on vaikea huomata kaikkia välimuotoja ja harmaan sävyjä.
Itselläni oli suurena ongelmana se, että vain tietynoloiset naiset kiinnittivät huomioni, enkä minä ikinä heidän huomiotaan(ainakin tuntui siltä). Myöhemmin kävi ilmi, että tyttöystäväni ei olisi koskaan edes yrittänyt lähestyä minua, koska hän uskoi etten olisi hänenlaisestaan kiinnostunut. Ujous ja kehno itseluottamus ovat oikeasti isoja ongelmia. Eräs ujouden ilmentymä on juuri se, että kulkee ne laput silmillä. Ei edes huomioi itseensä kohdistuvia katseita, koska olettaa että ei niitä ole.
Tai sitten vaan odottaa kuun kupsahtavan syliin. Lukeeko kukaan joskus huvikseen lehtien seuranhakupalstoja? Aivan älyttömät vaatimukset, ihan naurattaa kun ihan tavalliset normaalit ihmiset haluavat kumppanin oikeaa horoskooppimerkkiä- ja pituutta myöten. En sitten tiedä onko siinä kyse juuri liiasta romantisoinnista vai jostain oudosta itsesuojelusta.. On helpompi hyväksyä se että joku ei kelpaa kuin se, että ei itse kelpaa.
Mutta juu... Syitä on kai niin monia kuin on ihmisiäkin, tulee mieleen se yksi Kaika Koon laulu "Ja he sopisivat niin hyvin toisilleen, mutta minkäs teet..." Hauska näitä on silti pohtia, kuten kaikkea ihmistenvälistä. Yleismaallisena totuutena pidän silti sitä, että yhteensopivien pariskuntien tapaamistarinat ovat melkein aina jonkinlaisten hassujen yhteensattumien summia. Jompikumpi teki jotain mitä ei yleensä tee, pienet palaset loksahtivat erilailla paikoilleen tai kahden ihmisen arkiradat osuivatkin yhteen. Kaaosteoriaa 8)
lukea ihan kaikki seuranhakuilmoitukset. Ei sillä , että jotai etsisin, vaan ihan ajankuvan takia.
Ja aikuisten oikeesti, saattaapi olla 1 sadasta, mihin edes voisi kuvitella vastaavansa, jollei nyt ajatella sukupuolta tai ikää...
"Loppumattomien keskustelujen aikana on selvinnyt, että hän ei vain ole valmis tapaamaan ketään."
Miksi naitatattaa ystävää, jos hän haluaa olla yksin?
Missä välissä "keskustelu" muuttui "naittamiseksi"?
"Loppumattomien keskustelujen aikana on selvinnyt, että hän ei vain ole valmis tapaamaan ketään."
Mutta oletko kysynyt häneltä miksi hän ei ole valmis tapaamaan ketään? Mistä kiikastaa ja haluaisiko hän tapaamaan ja löytämään ketään?
Tinni-Tunni
olen ollut pääasiassa kuuntelija ja kommentoija, joten aika selväksi on hänen ajatuksensa tässä vuosien varrella tulleet.
Hän on läheinen ystäväni, josta välitän erittäin paljon ja jolle soisin, että hän voisi tässäkin asiassa löytää rauhan, on ratkaisu mikä tahansa. Jos todella haluaa kumppanin, uskaltaa lähteä muutoksen tielle. Jos haluaa elää yksin, löytää sen ilon ja sisällön siitä ja unohtaa turhan katkeruuden ja ikävöinnin. En todellakaan usko, että ihminen välttämättä tarvitsee parisuhteen ollakseen onnellinen. Enemmänkin vain rauhan itsensä ja oman elämänsä kanssa, sisältäpäin, niin suhteessa kuin sinkkunakin.
En halua sen enempää ystäväni asioita täällä puida mutta ystäväni tulee erittäin usein mieleen, kun luen palstalaisten tarinoita ja kysymyksiä. Eräät asiat toistuvat niin usein, että vaikka täällä väitetään jokaisen olevan täysin eri syystä vaikeuksissa löytää seuraa, en ihan usko siihen täydelliseen erilaisuuteen. Ne tunnistan myös itsestäni joskus vuosia sitten. Siksi ne ovatkin niin tuttuja, samoin selitykset.
No, ihmiset suuttuvat nyt mutta usein se vaikeus löytää rakkautta esitetään jonkinlaisena huonona onnena tai pahana kohtalona. Tosiasiassa suurin osa esteistä löytyy jokaisesta itsestään. Jossakin on jokin muuri, jokin tiukasti suljettu ovi, jokin äärimmäisen pikkuruisilla silmillä varustettu seula. Tällä tarkoitan sitä, että joku ei vain ole valmis tapaamaan ketään. Kun on, siihen muuriin kaivertaa reiän vaikka paljain käsin ja seulan olemassaolo unohtuu aina vain useammin.
Toisen ihmisen kohtaaminen vaatii edes minimimäärän antamista ja avointa asennetta, motivaatiota, tahtoa. Niin hirmuisen ujot ihmiset ovat löytäneet rakkautta ympärilläni, että ujouttakaan en suostu uskomaan esteeksi, jos halua löytyy tarpeeksi. Mutta jos ratkaisevat ovet ovat tiukasti suljettu, kukaan ei pääse sisään, eikä itse pääse ulos. Se, miksi ovet ovat suljettuja, voi hyvinkin johtua erilaisista syistä.
tuli vaan mieleen,että miten teillä on aikaa murun kanssa miettiä jonkun ystävän asioita noin perusteellisesti, onkohan teillä omaa elämää? ehkä kannattaisi hankkia.
jos joku ei halua seukata ei ole siihen valmis, niin mitä se muille kuuluu, vai oletteko Te kenties vaan kateellisia siitä?
onko tullut mieleenne että joku kenties nauttii vapaudestaan?
ja mitä katseisiin tulee, niin toki sellaiset huomaa, toisilla on vaan se taito, ei olla huomaavinaan.
ihmiset on erilaisia,onhan se kivaa välillä leikkiä saavuttamatontakin;)
kohdisti viestiään suoraan sinulle syytökseksi siitä että olet sinkku. Kai aiheena oli vain pohtia ihmisiä jotka tosissaan etsivät ihmissuhdetta, eivätkä silti löydä. Jos joku haluaa olla yksin, niin mikä ongelma siinä on? Eri ihmiset painottavat eri asioita elämässään. Älä ota niin hyökkäävästi näitä juttuja täällä..
se olisi ystävältä hiukan välinpitämätöntä olla millään tavoin ajattelematta tai miettimättä asiaa, jos toinen kirjeissään ja puheissaan asiaa kelailee? Asia kuuluu minulle, jos minulta siihen pyydetään keskusteluapua, mielipiteitä tai kuuntelevaa korvaa säännöllisesti.
Suhde ei tarkoita kaikilla vapauden menetystä. Meillä on henkilökohtaista tilaa juuri niin paljon tässä suhteessa kuin haluamme sitä käyttää, joten miksi kadehtisimme sinkkuja? Tuskin sitä suhteessa edes olisi, jos sinkkuelämä vielä kiinnostaisi. Vaan sitä sinkkuelämää on myös eletty vuosikausia, joten ei vierasta sekään.
Ahaa, tässä nyt on tämä "vaikeasti tavoiteltava"-ilmiö. Voin kertoa, että se voi hyvinkin kääntyä myös itseä vastaan. Se on nähty. Liian vaikeasti tavoiteltavaa kun ei kukaan jaksa loputtomiin piirittää, koska muita, helpommin avautuvia söpöliinejä on tarjolla vaikka kuinka paljon.
_ ottaa päähän, niin tuo iänikuinen "hanki oma elämä" kaikkeen pohdiskeluun, vuorovaikutukseen, väittämiseen, kyselemiseen ja muuhun kommentointiin. Eikö nastapäät käsitä, että tämä on KESKUSTELUpalsta? Ei varmaankaan, kun oma ulostulo on pelkkää muiden haukkumista. Mitä hiivattia sinäkään täällä teet, "hanki oma elämä" muualta, me muut jäädään vaihtamaan ajatuksia keskenämme.
En ottanut syytöksenä, enkä henk.koht. ja arvasin että haloo nousee.
Olisin kyllä ihmeissäni ja järkyttynyt, jos esim. minun asioita puitaisiin ystävien taholta näin perusteellisesti. Joskin asiani eivät aina niin ruusuisesti ole, on mulla ainakin elämässä sisältöä eikä tarvitse elää muiden elämää.
Eikä olisi aikaakaan.
Joten pysyn alkuperäisessä kannassani ja myönnän - hanki elämä -sanonta on klisee, mutta
miten sen sanoisi ystävällisesti.
Mullakin on oikeus osllistua keskusteluun,
en ole niitä jotka myötäilevät tai kauhistelevat, on sitten asia mikä tahansa.