Kuuntelija
Tänään, kun vein roskapussia taloyhtiön roskikseen, naapurin rouva mulkaisi minua hyvin pahasti, tikahtumaisillaan raivoonsa. Tiesin rikokseni: olin pudottanut roskapussini tyhjään laatikkoon, vaikka viereisessä roskiksessa olisi ollut vielä tilaa. Rouva olisi halunnut sanoa minulle, että huolimattomuuteni on suorastaan pöyristyttävää. Hän ei sanonut. Mulkaisi vain. Se vihlaisi syvältä. Olin loukkaantunut. Minun maailmassani roskalaatikot eivät ole tärkeitä. Naapurinrouvamaailmassa, roskalaatikot ovat elämän perusedellytys.
Tullessani sisään, mielessäni pyöri yksi ainoa ajatus: “Tarvitsen Sinut tänne, nyt ja heti paikalla”.
Muistin numeron ulkoa, tietenkin. Sinä vastasit kolmen kiduttavan tuuttauksen jälkeen. Kuulin äänestäsi, että tajusit välittömästi tilanteeni. Sanoit tulevasi pian. Kuulostit jopa asianmukaisen huolestuneelta. Minun kipeä mieleni rauhoittui hieman.
“Ihmiset ovat joskus kauhean vaivalloisia,” valitin istuessamme höyryävien teemukien parissa.
“Sinäkin olet ihminen”.
“Olipa turha kommentti. Minä en ole muuta väittänytkään!” kinasin ärtyneenä.
“Mutta olet kuitenkin. Eikä tarvitse hermostua”. Hymyilit minulle.
“Minä olen myös vaivalloinen,” totesin alistuneesti.
“Et olenkaan”.
“Se sinun täytyy kuitenkin myöntää, että roskalaatikot eivät merkitse mitään,” haastoin sinut.
“Eivät tietenkään,” myötäilit. Sinun silmissäsi oli jotain sellaista, että join kiireesti teeni loppuun.
“Minulla olisi maailman tyhmin pyyntö…” sanoin tuijottaen teekuppini pohjalla makaavaa hunajaklönttiä.
“No?”
“Valvotko sinä, jos minä nukun ja yritän unohtaa naapurin tädit?” Nolous on vaaleanpunaista, huomasin. Kukaan muu ei voi nauraa samalla tavalla kuin sinä.
Käperryin sohvannurkkaan ja vedin ylleni sen punaisen viltin, joka kutittaa paljasta ihoa. Katselin unisena, kuinka sinä kuljit ympäriinsä vetäen verhoja ikkunoihin. Silmäni painuivat umpeen, enkä edes muista milloin. Sinä laitoit päälle television ja kaksi radiota ja valvoit niiden seurassa. Katselit minua hymy sisälläsi. Sitäkään minä en muista, tiedänpähän vain.
Tänään, kun vein roskapussia taloyhtiön roskikseen, naapurin rouva mulkaisi minua hyvin pahasti, tikahtumaisillaan raivoonsa. Tiesin rikokseni: olin pudottanut roskapussini tyhjään laatikkoon, vaikka viereisessä roskiksessa olisi ollut vielä tilaa. Rouva olisi halunnut sanoa minulle, että huolimattomuuteni on suorastaan pöyristyttävää. Hän ei sanonut. Mulkaisi vain. Se vihlaisi syvältä. Olin loukkaantunut. Minun maailmassani roskalaatikot eivät ole tärkeitä. Naapurinrouvamaailmassa, roskalaatikot ovat elämän perusedellytys.
Tullessani sisään, mielessäni pyöri yksi ainoa ajatus: “Tarvitsen Sinut tänne, nyt ja heti paikalla”.
Muistin numeron ulkoa, tietenkin. Sinä vastasit kolmen kiduttavan tuuttauksen jälkeen. Kuulin äänestäsi, että tajusit välittömästi tilanteeni. Sanoit tulevasi pian. Kuulostit jopa asianmukaisen huolestuneelta. Minun kipeä mieleni rauhoittui hieman.
“Ihmiset ovat joskus kauhean vaivalloisia,” valitin istuessamme höyryävien teemukien parissa.
“Sinäkin olet ihminen”.
“Olipa turha kommentti. Minä en ole muuta väittänytkään!” kinasin ärtyneenä.
“Mutta olet kuitenkin. Eikä tarvitse hermostua”. Hymyilit minulle.
“Minä olen myös vaivalloinen,” totesin alistuneesti.
“Et olenkaan”.
“Se sinun täytyy kuitenkin myöntää, että roskalaatikot eivät merkitse mitään,” haastoin sinut.
“Eivät tietenkään,” myötäilit. Sinun silmissäsi oli jotain sellaista, että join kiireesti teeni loppuun.
“Minulla olisi maailman tyhmin pyyntö…” sanoin tuijottaen teekuppini pohjalla makaavaa hunajaklönttiä.
“No?”
“Valvotko sinä, jos minä nukun ja yritän unohtaa naapurin tädit?” Nolous on vaaleanpunaista, huomasin. Kukaan muu ei voi nauraa samalla tavalla kuin sinä.
Käperryin sohvannurkkaan ja vedin ylleni sen punaisen viltin, joka kutittaa paljasta ihoa. Katselin unisena, kuinka sinä kuljit ympäriinsä vetäen verhoja ikkunoihin. Silmäni painuivat umpeen, enkä edes muista milloin. Sinä laitoit päälle television ja kaksi radiota ja valvoit niiden seurassa. Katselit minua hymy sisälläsi. Sitäkään minä en muista, tiedänpähän vain.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tälle tarinalle minä olin täydellisen hellän myyty.
Pienin sanankääntein ja lauserakentein voi maalata maailman, tai tappaa sen. Tässä onnistuttiin rakentamaan jotain niin kauniin herkkää, että minun pieni musta sydämeni lauloi.
Täynnä helmihetkiä, joista osan voisi huomaamatta siirtää omaan lausevarastoonsakin.
"Sitäkään minä en muista, tiedänpähän vain."
Hauska kuulla, että pidit. Tällainen kehuryöpytys lämmittää mieltä. Se onkin sitten asia erikseen, ovatko nämä kehut ansaittuja vai eivät. Itse pidän ko. hempeilyäni "ihan-kiva-mutta-ehkä-sittenkin-aika-tyhjä" -juttuna. Lukija kuitenkin määrittelee loppuviimeksi tekstin tason, joten olen tyytyväinen. Jos omasta ilostani on hupia myös jollekin muulle, hyvä niin! (Jotta ei pääsisi unohtumaan, minun on pakko vielä sanoa monesti kuultu totuus: kehut eivät kasvata, elleivät ne sisällä myös moitetta :). Kauniisti kiitän, elisant.
Ole hyvä.
Minuun on jokseenkin hankala tehdä vaikutusta, kenties syy on siinä, etten osaa kiinnostua kaikista asioista. Mikäli jokin asia ei kiinnosta, siirryn suhteellisen helposti toiseen. Jotain tuossa tekstissäsi oli, kun se kosketti. Asia, jota pidän pelkästään positiivisena seikkana. Negatiivisia harvemmin listaan, tai tuon palstakirjoittelussa esille. Sen saavat muut asiaan paremmin omistautuneet tehdä. Minulta kehut ovat usein vain toteamus, että pidin tekstistä ja joistain sen kohdista. Kaikkia en likimainkaan edes kommentoi. =)
jos tee on kuumaa ja sitä sekoittaa niin miten siellä voi olla hunajaklöntti?olenko nyt turhan raadollinen kun en voi antaa mielikuvituksen loihtia sitä klönttiä?olen itse flunssassa ja juonut kolme päivää teetä hunajalla enkä ole käyttänyt samppanjavispilää vaan tavallista teelusikkaa eikä niitä klönttejä OOOOOOO
voipi olla, että "lätäkkö" tai "epämääräinen läiskä" olisi parempi ilmaus teekupin pohjalle jääneestä hunajan jämästä. Minun mukiini ainakin jää joskus hunajaa: juon kai teeni liian hätäisesti. Mutta koita nyt saada se flunssa ajettua tiehensä (klöntteillä tai ilman)!
Sai minut hymyilemään. Tosi kiva tarina.
eli hymysi on minulle palkinto. Kiitos kannustavista sanoistasi. "Tosi kiva" on sentään parempi kuin "ihan kiva", vaikka niitä korjailuehdotuksiakin ottaisin mielelläni vastaan.
Ruvetaanpa hieman katselemaan, joo. Luin tätä jo joskus viime viikolla, enkä aivan jaksanut alkukappaletta loppuun. Mutta älä huolestu, alku ei ehkä olekaan niin huono.
Toinen lukemiskertani, tällä kertaa loppuun asti, kirvoittaa minua kirjoittamaan tämän kommentin.
Heti ensimmäisessä lauseessa on toisto. Se voisi toimia jossain tapauksessa tehokeinona, minua se tässä puuduttaa. Sillä koko aloituskappale on sarjakuvamainen, ja mitä enemmän luen, sitä useampia epäloogisuuksia eteeni aukeaa. Jos roskalaatikot eivät ole tärkeitä kertojalle, miten rouvan mielipide hittoakaan häntä liikuttaa. Ja kun näin motiivit kaatuvat, sortuu tarinan loppuosakin.
Yritän vain jotenkin pukea sanoiksi sen, miksi minulla jo heti alusta on tunne, etten jaksa tarinan lukemista jatkaa. Olettaisin, että toisto, ja päähenkilön mielenkiinnottomuus ovat ne syyt.
Mutta mutta, tässähän tietenkin on kyseessä jonkinsortin parodia naapureista, aivan. Koska kukaan ei oikeasti tuollaisesta noin suuttuisi. Eikä soittaisi Häntä heti paikalle.
Sitten kuitenkaan tämä ei ole komedia, tämä on rakkaustarina. "asianmukaisen huolestunut" En ymmärrä kyllä mitä se tarkoittaa, mutta rakas saapuu kuin saapuukin, mistä lie.
Dialogi on puristettu turhista kommenteista kuten kertoja osuvasti kommentoi:)
Paljon on sellaisia lauseita jotka eri yhteydessä toimisivat huitsin hyvin, mutta jäävät nyt sellaisiksi Pohjanlahden yllä jomottavan kuun alla irrallaan lipuviksi lautoiksi.
"Käperryin sohvannurkkaan ja vedin ylleni sen punaisen viltin, joka kutittaa paljasta ihoa. Katselin unisena, kuinka sinä kuljit ympäriinsä vetäen verhoja ikkunoihin. Silmäni painuivat umpeen..."
Tämän osan minä säästäisin. Ja onhan se niin että viimeisessä kappaleessa palaat omalle tasollesi, siis hyvässä mielessä. Se on jo sitä, mitä sinulta voi odottaa.
jomottavan kuun alla irrallaan lipuvat lautat kuulostavat kammottavilta. Miten näin on päässyt käymään? Kertojaa ärsyttää se, että häntä syyllistetään, jostakin, joka ei hänelle itselleen tuota sen kummempaa päänsärkyä. Ehkä häntä ihan pikkuisen ärsyttää myös se, että häntä ärsyttää, ja näin ollen hän yrittää kovasti itselleen ja muille vakuutella roskalaatikkojen merkityksettömyyttä. Mutta tämä olisi tietysti pitänyt laittaa ko. tarinaan, ettei sitä jälkikäteen tarvitsisi seli-selitellä. :)
Sen myönnän, että henkilö tarinassa on tyhjääkin tyhjempi. Hän ei oikeastaan ole henkilö laisinkaan, ainoastaan kuka tahansa. (Tämän huomasin tosin vasta, kun sanoit sen). Epäsuunnittelin tarinan hyvin lahjakkaasti (tällainen kirjoittamistapa on toisinaan aivan välttämätön) ja tulos on sitä ja tätä. Näistä huomaa aina, miten voi käydä, jos keskittyminen herpaantuu. Sangen hyödyllisiä raapaisuja siis. Taustalla on toden totta silti ja kuitenkin toive, että joku pitäisi niistäkin.
Mikä onni, että jotain säästäisit: säästöpalan voi käyttää myöhemmin. Ilahduttavaa on myös se, että minulta voi mielestäsi odottaa jotakin. Hyvä sentään, että päätit kommentoida. Sen verran hauska ja rakentava kritiikin tapainen kommenttisi on. Kiitän!