Gordontownin kasvatuslaitoksessa oli täysi tohina päällä kun kaikki 97 10-17-vuotiasta asukasta rynnivät normaaliin tapaan pihalle koulutuntien päättyessä. Kevätaurinko paistoi lämpimästi paikaltaan siniseltä taivaalta ja linnut sirkuttivat ilmassa etsien paria itselleen. Vanhimmat pojat kaivoivat varastosta jalkapallon ja alkoivat pelata nuorempien katsellessa ihaillen ja hieman kateellisena vierestä. Heillä ei ollut vielä mitään mahdollisuutta osallistua peliin, he olivat liian nuoria. Vähemmistönä tytöt ryhmittyivät seinien vierelle kuka kenenkin viereen. Laitos oli poikien, vaikkei sitä kukaan koskaan ääneen sanonut.
Tonya tuijotti lähestyvää rakennusta tummilla silmillään kuljetusauton ikkunasta. Hänet oltiin napattu omasta ympäristöstään metsästä, jossa hän oli elänyt lähes koko elämänsä eläinten keskellä, kaupungin laidalle betonirakennukseen. Tytön kurkusta pääsi heikko murina tämän ajatellessa menetettyä vapauttaan, mutta kertaakaan hänen päähänsä ei tullut mahdollisuus, etteikö hän pääsisi laitoksesta pakoon. Tämä oli vain väliaikainen järjestely. Tosin jos häneltä olisi kysytty, hän olisi mieluusti jättänyt tulevan vankeuden kokematta.
Frank Stanton odotti pomonsa kanssa tämän huoneessa uutta tulokasta. Kuljetusauton kaartuessa pihaan mies kävi mielessä kaiken, mitä tiesi lapsesta. Sen, että tämä oli hänen ensimmäinen eläinten keskellä kasvanut valvottava. 14-vuotias villlityttö, mahdollisesti vaarallinen peloissaan ja nurkkaan ajettuna. Hänen äitinsä oli hylännyt tytön vauvana metsään, luultavasti uskoen, ettei lapsi selviäisi. Tyttö oli kuitenkin pysynyt elossa ja kasvanut piilossa muilta. Frank sukaisi ruskeita hiuksiaan taaksepäin ja istui tuolille odottamaan.
-Tonyako lapsen nimi on? Mies yritti herättää keskustelua laitoksen johtajan, Mark Houstonin kanssa.
-Niin papereissa lukee, Houston vastasi parikymmentä vuotta nuoremmalle alaiselleen. –En tiedä kuinka paljon hän ymmärtää puhetta, kuulemani mukaan ihan hyvin ja puhekin onnistuu silloin kun hän viitsii aukaista suunsa.
-Eli hän ei ole täysin villi, ymmärtää, mitä sanotaan?
-Pitäisi ymmärtää. En tosin tiedä, kuinka hyvin hän tottelee, johtaja virnisti heikosti. –Siksihän sinä olet täällä, että saisit edes jonkinlaisen otteen tyttöön.
Ovi aukesi keskeyttäen heidän juttelunsa. Kumpikin miehistä kääntyi ovelle päin vastaanottamaan vartijan saattamaa tulokasta. Tonya käveli mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ja istui hänelle osoitettuun tuoliin. Hän veti jalat koukkuun tuolin reunalle ja tarttui käsillään istuimen etuosasta kiinni. Näytti siltä kuin tyttö olisi millä hetkellä hyvänsä voinut hypätä paikaltaan pöydälle.
-Tervetuloa Gordontowniin, Tonya, Mark Houston tervehti tulijan asetuttua aloilleen. –Olen paikan johtaja Mark Houston. Miten matkasi meni?
Tonya käänteli päätänsä ympäriinsä tutkien huonetta. Puhuvan miehen takana oli kaksi ikkunaa, seinillä kirjahyllyjä sekä joitain paperilappuja. Takana olevalla ovella seisoi sama vartija, joka oli ollut häntä saattamassa kaupungista asti. Tyttö kääntyi katsomaan puhujaa, muttei sanonut mitään.
-Tämä mies tässä on Frank Stanton,Houston jatkoi esittelyä huomattuaan, ettei tyttö aikonut vastata mitään. –Hänen tehtävänsä on huolehtia ja valvoa sinua täällä olosi ajan. Hänen puoleensa voit kääntyä jos sinulla on jotain kysyttävää tai muita huolia ja hän myös huolehtii, että tulet rangaistuksi, jos satut rikkomaan sääntöjä. Ymmärrätkö?
Lapsi siirsi katseensa Frankiin, mutta ei yhäkään sanonut mitään. Mies tunsi olonsa hieman epämukavaksi tarkkaavaisten silmien tuijottaessa häntä herkeämättä. Ymmärsikö tyttö tosiaan jotakin? Miksi hän ei sano mitään? Frank ei voinut tajuta, miten hänen isänsä oli hänen ikäisenään kesyttänyt samanlaisen villin, Milon, josta oli lopulta, usean vuoden uurastuksen jälkeen, tullut kunnon kansalainen. Frank oli itse välillä päässyt vierestä katsomaan isänsä uurastusta. Silti hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä täysin villin lapsen kanssa. Miten tytön voisi opettaa ihmiseksi?
-No, johtaja nousi ylös saaden tytön huomion kiinnittymään itseensä. -pyydän jonkun näyttämään huoneesi, että pääset asettumaan aloillesi. Toivottavasti sinusta ei ole harmia.
Tonya nousi ja seurasi tuojaansa ulos. Kulkiessaan vartijan edessä tyttö tutkaili paikkoja valppaana suunnitellen koko ajan mahdollista pakoreittiä. Vielä ei ollut aika. Ei, vaikka eläimet eivät aikaa ihmisten lailla tunnekaan. Hälyn pitäisi eka laskea hieman, nyt häntä vahdittaisiin kuin haukka vahtii pentujaan, herkeämättä. Mitään hän ei voisi tehdä salassa.
Vartija johti hänet pieneen huoneeseen, jossa oli ikkuna ulos. Pihalta kantautui hälinä tytön tarkkoihin korviin. Hänen oli tutustuttava ihmisiin päästessään ulos. Heistä voisi olla apua hänen suunnitelmissaan. Miettien vapautta ja metsien hiljaista kutsua Tonya pani maata sängylleen ja sulki silmänsä. Ei vielä.
---
Ne jotka jaksoivat tuon lukea, ovat vapaat kommentoimaan, heitänkö tarinan tuohon huonona, vai pystyisinkö jatkamaan tuota silläkin uhalla, että siitä tulee surkea..
Tonya tuijotti lähestyvää rakennusta tummilla silmillään kuljetusauton ikkunasta. Hänet oltiin napattu omasta ympäristöstään metsästä, jossa hän oli elänyt lähes koko elämänsä eläinten keskellä, kaupungin laidalle betonirakennukseen. Tytön kurkusta pääsi heikko murina tämän ajatellessa menetettyä vapauttaan, mutta kertaakaan hänen päähänsä ei tullut mahdollisuus, etteikö hän pääsisi laitoksesta pakoon. Tämä oli vain väliaikainen järjestely. Tosin jos häneltä olisi kysytty, hän olisi mieluusti jättänyt tulevan vankeuden kokematta.
Frank Stanton odotti pomonsa kanssa tämän huoneessa uutta tulokasta. Kuljetusauton kaartuessa pihaan mies kävi mielessä kaiken, mitä tiesi lapsesta. Sen, että tämä oli hänen ensimmäinen eläinten keskellä kasvanut valvottava. 14-vuotias villlityttö, mahdollisesti vaarallinen peloissaan ja nurkkaan ajettuna. Hänen äitinsä oli hylännyt tytön vauvana metsään, luultavasti uskoen, ettei lapsi selviäisi. Tyttö oli kuitenkin pysynyt elossa ja kasvanut piilossa muilta. Frank sukaisi ruskeita hiuksiaan taaksepäin ja istui tuolille odottamaan.
-Tonyako lapsen nimi on? Mies yritti herättää keskustelua laitoksen johtajan, Mark Houstonin kanssa.
-Niin papereissa lukee, Houston vastasi parikymmentä vuotta nuoremmalle alaiselleen. –En tiedä kuinka paljon hän ymmärtää puhetta, kuulemani mukaan ihan hyvin ja puhekin onnistuu silloin kun hän viitsii aukaista suunsa.
-Eli hän ei ole täysin villi, ymmärtää, mitä sanotaan?
-Pitäisi ymmärtää. En tosin tiedä, kuinka hyvin hän tottelee, johtaja virnisti heikosti. –Siksihän sinä olet täällä, että saisit edes jonkinlaisen otteen tyttöön.
Ovi aukesi keskeyttäen heidän juttelunsa. Kumpikin miehistä kääntyi ovelle päin vastaanottamaan vartijan saattamaa tulokasta. Tonya käveli mitäänsanomaton ilme kasvoillaan ja istui hänelle osoitettuun tuoliin. Hän veti jalat koukkuun tuolin reunalle ja tarttui käsillään istuimen etuosasta kiinni. Näytti siltä kuin tyttö olisi millä hetkellä hyvänsä voinut hypätä paikaltaan pöydälle.
-Tervetuloa Gordontowniin, Tonya, Mark Houston tervehti tulijan asetuttua aloilleen. –Olen paikan johtaja Mark Houston. Miten matkasi meni?
Tonya käänteli päätänsä ympäriinsä tutkien huonetta. Puhuvan miehen takana oli kaksi ikkunaa, seinillä kirjahyllyjä sekä joitain paperilappuja. Takana olevalla ovella seisoi sama vartija, joka oli ollut häntä saattamassa kaupungista asti. Tyttö kääntyi katsomaan puhujaa, muttei sanonut mitään.
-Tämä mies tässä on Frank Stanton,Houston jatkoi esittelyä huomattuaan, ettei tyttö aikonut vastata mitään. –Hänen tehtävänsä on huolehtia ja valvoa sinua täällä olosi ajan. Hänen puoleensa voit kääntyä jos sinulla on jotain kysyttävää tai muita huolia ja hän myös huolehtii, että tulet rangaistuksi, jos satut rikkomaan sääntöjä. Ymmärrätkö?
Lapsi siirsi katseensa Frankiin, mutta ei yhäkään sanonut mitään. Mies tunsi olonsa hieman epämukavaksi tarkkaavaisten silmien tuijottaessa häntä herkeämättä. Ymmärsikö tyttö tosiaan jotakin? Miksi hän ei sano mitään? Frank ei voinut tajuta, miten hänen isänsä oli hänen ikäisenään kesyttänyt samanlaisen villin, Milon, josta oli lopulta, usean vuoden uurastuksen jälkeen, tullut kunnon kansalainen. Frank oli itse välillä päässyt vierestä katsomaan isänsä uurastusta. Silti hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä täysin villin lapsen kanssa. Miten tytön voisi opettaa ihmiseksi?
-No, johtaja nousi ylös saaden tytön huomion kiinnittymään itseensä. -pyydän jonkun näyttämään huoneesi, että pääset asettumaan aloillesi. Toivottavasti sinusta ei ole harmia.
Tonya nousi ja seurasi tuojaansa ulos. Kulkiessaan vartijan edessä tyttö tutkaili paikkoja valppaana suunnitellen koko ajan mahdollista pakoreittiä. Vielä ei ollut aika. Ei, vaikka eläimet eivät aikaa ihmisten lailla tunnekaan. Hälyn pitäisi eka laskea hieman, nyt häntä vahdittaisiin kuin haukka vahtii pentujaan, herkeämättä. Mitään hän ei voisi tehdä salassa.
Vartija johti hänet pieneen huoneeseen, jossa oli ikkuna ulos. Pihalta kantautui hälinä tytön tarkkoihin korviin. Hänen oli tutustuttava ihmisiin päästessään ulos. Heistä voisi olla apua hänen suunnitelmissaan. Miettien vapautta ja metsien hiljaista kutsua Tonya pani maata sängylleen ja sulki silmänsä. Ei vielä.
---
Ne jotka jaksoivat tuon lukea, ovat vapaat kommentoimaan, heitänkö tarinan tuohon huonona, vai pystyisinkö jatkamaan tuota silläkin uhalla, että siitä tulee surkea..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.