Intiaanijuttu

Nainen autoili villissä lännessä. Hänen autostaan loppui polttoaine eikä bensa-asemaa näkynyt mailla halmeilla. Aikansa odotettuaan polttavan auringon alla täysin autioituneen tien reunassa, saapui paikalle uljas, suoraryhtinen ja jyhkeävartaloinen intiaanimies kauniilla valkoisella palominollaan.

Intiaani ratsasti naisen viereen ja ongelman selvittyä tarjosi naiselle kyytiä lähimmälle bensa-asemalle hevosensa selässä.

Vaihtoehtojen ollessa vähäiset nainen hyväksyi tarjouksen, tosin hieman epäröiden, kun ei ollut koskaan aiemmin ollut hevosen selässä, ja nousi uljaan ratsun selkään yhtä uljaan ratsastajan taakse.

Matka taittui leppoisan joutuisasti, mutta jonkun aikaa ratsastettuaan intiaani ryhtyi muutaman minuutin välein päästämään suustaan villin huudon, joka sai veren hyytymään naisen suonissa, ja kenen tahansa muunkin, joka vain sattui huudon kuulemaan.

Viimein jo hieman pelottavan tuntuiseksikin muuttunut matka kuitenkin päättyi onnellisesti huoltoaseman pihaan ja intiaani jätti naisen pois
kyydistään päästäen vielä suustaan viimeisen raikuvan jiihaa-huudon, karauttaen valkealla ratsullaan kohti siintäviä vuoria. "Voi hyvä luoja!" sanoi bensa-aseman myyjä, "Mitä ihmettä te teitte tuolle intiaanille, että saitte hänet huutamaan tuolla tavoin?"

"En mitään", sanoi nainen hämmentyneenä ja hieman loukkaantuneenakin, että hänellä muka voisi olla jotain tekemistä intiaanin perin kummallisen käytöksen kanssa! "Minä vain istuin hänen takanaan kädet hänen ympärillään ja pidin tiukasti kiinni siitä valtavasta satulanupista, jotta en putoaisi".

"Rouva hyvä", sanoi myyjä, "Intiaanit eivät koskaan käytä satulaa."