Minä aavistin varhain liian paljon,
kannoin murhetta mahdottomasta,
valuin väsynein liikkein ajasta toiseen
kuin itseensä uupunut hiekka.
Minä aavistin varhain kuinka vähän
kuuli korvani, tunsi rohtunut sydämeni,
näki sokea silmäni,
kuin hyytävä hymy kuolevan kasvoilta
haihtui joutava elämäni.
kannoin murhetta mahdottomasta,
valuin väsynein liikkein ajasta toiseen
kuin itseensä uupunut hiekka.
Minä aavistin varhain kuinka vähän
kuuli korvani, tunsi rohtunut sydämeni,
näki sokea silmäni,
kuin hyytävä hymy kuolevan kasvoilta
haihtui joutava elämäni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihanan yhtenäisiä ajan kulusta kertovia kuvia, linja säilyy koko tekstin ajan ja runon sisäinen kielioppi toimii.
Mutta mitä tässä sitten murehditaan? Miksi elämä on joutavaa?
"Ajasta toiseen itseensä uupunut hiekka" oli parasta!
"Sokea silmä" kuulostaa hetken kovin käytetyltä tuoreemman rohtuneen sydämen rinnalla, mutta tämä korjaantuu muiden etujen ansiosta.
Tämä on ihan fiilispohjainen huomio ja johtunee siitä, että yleensä olen nähnyt vain sellaisia kuolevia, joille kuolema on ollut helpotus. Siksi hyytävä hymy kuolevan kasvoilla ei (minun korvaani) kuulosta oikealta.
Näin aamutuimaan(?) on vielä pakko sanoa: Toinen säkeistö on sittenkin hieman lattea ensimmäisen säkeistön oivalluksiin verrattuna. Tottakai sokea silmä näkee yllättävän vähän..! Eli ehkä sittenkin kaipaisin minä jotain tuoreutusta ekaan säkeistöön.
"Sokea silmäni" liittyi enemmänkin kirjoittajaan itseensä, siihen, miten hän (minä) kokee näkevänsä tai näkemättä jättävänsä maailman. Se kyllä kuulostaa lattealta jos sitä ajattelee niin, että ihminen on sokea, eikä siksi näe. Minä en ole sokea. Runon tuosta kohdasta pitäisikin kysyä: miksi silmäni ei "näe" hahmottamiaan asioita?
Runon kokonaisuuskin, elämän joutavuus, on kuvaus siitä, millainen olotila minulla on ollut juuri tuota runoa kirjoittaessani. Ei siis ole kyse siitä, että jotain tähän joutavuuden tunteeseen johtanutta olisi tapahtunut. Se on vain minuuteni olotila.
"Hyytävä hymy" on puolestaan minun tuntemukseni siitä, miltä kuolleen ihmisen kasvoille jähmettynyt hymy minusta itsestäni tuntuu. Olen nähnyt pappani ja veljeni levolliset kasvot näiden nukuttua pois, lähes hymyä muistuttavan kasvonilmeen, josta huokui käsittämätön rauha. Itse koen kuitenkin kuoleman yhtälailla houkuttavana kuin pelottavanakin ja kuoleman jatkuva läheisyyskään ei saa minua siihen tottumaan. Siksi tuo rauhallinen hymy muokkautuu mielessäni hyytäväksi, hirvittäväksi enteeksi siitä, että jonain päivänä minä makaan siinä, riisuttuna ja elottomana sukulaisteni edessä.
Ehkä runo onkin enemmän kirjoitettu itselleni itsestäni. Oli silti hienoa lukea kommenttisi. Olet todella lukenut runon ajatuksella. Kiitos siitä!
Sokeudesta ja elämän joutavuudesta: Sinulla on niistä hyviä ajatuksia. Miksi ne eivät aivan välity runoon saakka? Runo saisi lisää syvyyttä ja tulkinnanmahdollisuuksia.
Jos onnistuisit esittämään kommentissasi esittämät asiat selvemmin (ei tietenkään osoitellen) myös runossasi, runo antaisi vielä enemmän muillekin kuin kirjoittajalleen.
Ihan yleisesti ottaen vielä: Saan kauhunväristyksiä selkärankaani, kun tekstin kirjoittaja puhuu siitä mitä "minä koin kirjoittaessani tämän". Kirjoittajaa ei tietenkään kokonaan voi erottaa tekstistä(?), mutta emmehän sekoita runon "minää" ja runon kirjoittajaa keskenään, emmehän?
Olen kirjoittanut sekä itsestäni riippumatta että hyvinkin henkilökohtaisesti itsenäni. Tämä runo oli näitä terapiaksi kirjoitettuja, joten kaikki saavat kokea sen täsmälleen niin kuin kokevat, riippumatta omasta elämyksestäni. Yleensä pidän terapiaksi kirjoitettuja runoja itselleni tärkeämpinä. Niissä on todellinen tunne mukana. Kirjoitan niitä kuin päiväkirjaa. Lukiessani muistan täsmälleen sen hetken, kun olen kutakin tekstiä työstänyt. Muillehan ne eivät samalla tavalla avaudu, mutta ei sillä ole niin merkitystäkään. Olen siinä mielessä narsistinen (jos tätä nyt voi narsismiksi luonnehtia), että välitän enemmän omasta mielenrauhastani kuin siitä, kokevatko tuntemattomat saavansa teksteistäni mitään irti. En kirjoita julkaistakseni, näitä tänne tallentamiani en edes juurikaan työstä. Lapselleni perinnöksi ja muistoksi jääviä muokkaan enemmän. Niistä pitääkin avautua näkymä siihen, miten minä asiat koen. Niiden kuuluukin olla sirpaleita itsestäni. Tahdon, että lapseni jonain päivänä näkee iloja, kipuja, suuria ja pieniä elämyksiä, joita itse olen kokenut. Tehköön sitten analyysiä äidistään, kun äiti on poissa. Uskon, että ihmiset, jotka tuntevat minut nyt, voivat ainakin jollain tasolla samaistua myös siihen, mitä heille luettavaksi jätän.