Rakas Ystäväni, Sankarikarhu, Mesikämmen, Metsien Kuningas, Kontio, Otso...
Kuljeskelit leppoisasti, loppukesän, vuoroaan syli kiihkeän avoimena odottavalle syksylle luovuttamassa mesimetsikössäsi. Kuljeskelit omilla maillasi, omilla luvallisilla asioillasi.
Kuljeskelit hitaasti, ylväänä, kiireettä, säyseänä, hiljaisena, rauhallisena ja komeana. Kiersit omaa reviiriäsi, merkkasit reviirisi nurkkapaalut muille tiedoksi. Merkkasit ne vaaran merkiksi muille, koska olit niin rehti…
Tallustelit omalla pihallasi, omalla reviirilläsi, omalla polullasi, omia entisiä reittejäsi seuraillen. Reittejä joihin sinulla oli ikiaikainen nautintaoikeus…
Kuljeskelit siellä, koska olit työssä. Keräsit suuhusi metsän viljaa, sinulle tarkoitettua evästä, sinulle ja pesueellesi. Keräsit omia marjojasi, omia muurahaisiasi, keräsit kaikkea sitä omaasi, jonka piti auttaa sinua selviämään talvipesässä läpi hyisen, vetisen, koleatuulisen talven...
Sinun piti herätä keväällä, kuten ennenkin, niinhän sinä suunnittelit. Sinun piti herätä laihana ja nälkäisenä, mutta silti levänneenä ja puoli vuotta vanhempana….
Kuten ennenkin, sinun piti herätä tuohon, varhaisen hennon kevään, maalishankien ensi mättäillä laahaavien viimeisten lumihuntujen heijastamaan valoon, ystäväsi auringon antamaan lämpöön ja valoon...
Sinun piti herätä, nousta, haukotella ja nuuhkia, sinun piti kuulla kevään lirisevät purot, sinun piti muistaa, nähdä ja maistaa, millainen on kevät omalla pihallasi. Juuri niin, kuin suomalaisen talonpojankin on suotu tehdä ikiajoista asti...
Suunnitelmiisi tuli kuitenkin muutos, nopea, yllättävä, lopullinen ja muutos. Se muutos oli toisen laatima. Ei sinun. Se oli pedon laatima muutos. Eläintä pahemman pedon. Ihmisen laatima muutos. Niistä ihmisen laatimista suunnitelmien muutoksista ei karhuille kerrota...
Vaistosit ehkä, jotain, koska kohotit äkkiä kostean kuonosi, itkuiselle, juuri hylätylle kesälle vielä hennosti tuoksuvista suopursuista, josta piti tulla morsiuskimppusi. Äänekkäästi tuhisten nuuhkivan turpasi värisevä hiilenmusta kirsu haistoi lähestyvän kuoleman...
Äkkiä sinua pelotti, tunsit hyytävää pelkoa, kuolemanpelkoa ja tiesit, että et enää herääkään ensi keväänä. Tiesit myös, että et herää enää seuraavana keväänä, etkä sitä seuravanakaan keväänä, tiesit ettet herää koskaan enää keväisin. Tiesit sen heti, tiesit varmasti. Pelkäsit....
Haistoit jotakin, haistoit ärhäkän karhukoiran, jännityksestä nihkeästi hikoilevan, ahneena sinua saalistavan, ilmeisesti itseäsi nälkäisemmän pedon. Haistoit itseäsi julmemman pedon, ihmisen, metsämiehen, julman metsästäjän, ja huolellisesti öljytyn metsästysaseen hajut....
Et tiennyt, että seuraavaksi haistat kuolemaa, haistat ruutia, ja se ei ole karhulle terveellinen haju. Et ollut koskaan ennen haistanut ruudin hajua. Mistä olisit voinut tietää, että se on kuoleman haju, et voinut mitenkään tietää, joten et et tiennyt...
Haistoit nuo kalman hajut jo kauan ennen, kuin tuon, ehkä ennen jahtia jo Super-Marketista hakemallaan muonalla itsensä ainaiseen elintasoähkyyn syöneen, ”urhean metsämiehen” pyssyn päästämät, tuskaa ja tarpeetonta kuolemaa tuottavat kimakat pamaukset kajahtivat hiljaisella salolla, sinun omalla pihallasi...
Tuo ”urhea metsämies” hamusi kruunuasi. Hän tiesi saavansa sen, mutta vain murhaamalla sinut. Siten hän saisi myös pakastimeensa lisää riistaa, jopa karhun lihaa, kuninkaan lihaa. Tuo ”urhea metsämies” halusi lisää riistalihaa, vaikka hänen pakastimensa oli jo ylitäytetty, teuraseläinten lihalla ja muulla, paljon aiemmin, jossain muualla murhatulla metsän riistalla...
Tämä muistokirjoitukseni sinulle lähenee loppuaan. Loppu on jo lähellä. Vain kolme teistä tiesi, miten lähellä oli loppusi ja nuo uudet kruunajaiset, joissa ”urhea metsämies” sovittaa päähänsä kruunusi ja rintaansa rummuttaen, ympärilleen katsellen sanoo: ” Minä sen tein, minä murhasin sinut, minä olen uusi Martti Kitunen” . Nuo kolme, jotka sen tiesivät, olivat sinä, ”urhea metsästäjä” ja koira, karhukoira. Ärhäkkä koira...
Kohta nuo kimakat pamaukset kajahtavat raivoisasti peräkkäin kuin ukkonen ja salamat. Äänet kajahtavat niin suurella voimalla, että tutuista, joka käynnillä raapimistasi keloista putoaa rapisten kasa kuivia oksia alas. Ne oksat rapisevat alas korkeammalta kuin minne sinä yletyit raapiessasi, korkeammalta, minne etutassusi koskaan ylettyivät teroittaessasi kynsiäsi…
Ensimmäisen kimakan pamauksen kuultuasi tunsit vielä hetken elämää sykkivässä rinnassasi polttavan kiukkuisen tulisen keihään iskun, kuin kiihkeistä kiihkeimmän, leppymättömistä leppymättömimmän vihan vihlaisun, ehdit myös tuntea sisintäsi ja sieluasi villinä sutena elävältä repivän ja raatelevan tuskan. Heti perään kuulit ja tunsit toisen vastaavanlaisen pamauksen ja iskun. Se pamaus tuli kuin kaikuna ensimmäisestä. Mutta se ei ollut ensimmäisen pamauksen kaiku. Se oli toinen luoti, toinen murhanluoti...
Viattoman, hölmistyneen ilmeesi kääntyessä pois metsänrannasta, pois noiden tappavien kalman äänien aiheuttajien suunnasta, katseesi kääntyi alas, kohti rikkiammuttua, luunsiruille murskattua jaloa rintaasi. Näit talviunille luonnon vaatturin valmistaman uuden komean talviturkkisi muuttuvan silmiesi edessä kuoleman käärinliinaksi, näit turkkisi tahriintuvan vereen, omaan vereesi, kuolevan kuninkaan vereen...
Kuin se vänrikki Stoolin tarinoiden suomalainen sotilas, hyökkäsit vielä viimeisillä hiipuvilla voimillasi sillalle, yksin. Hyökkäsit urheasti päin tuota ”sankarimetsästäjää”, apureineen, koirineen. Tuota hyökkäystä et koskaan voittaisi, tiesit sen. Silti puolustit siltaa, puolustit omaa reviiriäsi...
Olen syvästi pahoillani puolestasi, koska olisin niin suonut sinun onnistuvan tuossa viimeisessä verisessä koitoksessasi. Olisit mielestäni saanut voittaa. Tasapelikin olisi tyydyttäisi minua enemmän, kuin tämä onneton loppusi. Hurmeiselle tantereelle olisi saanut jäädä minun puolestani lisäksesi kaksi muutakin sankarivainajaa...
Olisin mieluusti suonut, sinun ärhäkästä karhukoirasta selvittyäsi jaksavan vielä kerran rynnätä päin tuota ”urheaa metsästäjää”, joka kyttäsi sinua salaa kiikaritähtäimen läpi ja sitten, purra, purra, purra, purra, purra sitä kusipäätä niin paljon ja kovasti, että kuolleiden, ”urhean metsästäjän perseeseen takertuneiden leukojesi irroittamiseen olisi tarvittu vähintäänkin lähikunnan vpk:n hydraulista peltileikkuria...
Kunnioitan sinua, muistan sinua ja säälien itken sinua, olin järkyttynyt lukiessani pääsystäsi elämäsi ensimmäiseen lööppiin. Tuota, muka "kaksi kuolettavaa laukausta" vain 200 m:n päästä kiikaritähtäimellä varustetulla erikoiskiväärillä sinuun, viattomaan metsän kuninkaaseen syyttä suotta ampunutta ”urheaa metsästäjää” halveksin ja inhoan...
Hyvästi Rakas Ystäväni, Sankarikarhu, Mesikämmen, Metsien Kuningas, Kontio, Otso...
....ystäväsi, o ye immortalgods
Kuljeskelit leppoisasti, loppukesän, vuoroaan syli kiihkeän avoimena odottavalle syksylle luovuttamassa mesimetsikössäsi. Kuljeskelit omilla maillasi, omilla luvallisilla asioillasi.
Kuljeskelit hitaasti, ylväänä, kiireettä, säyseänä, hiljaisena, rauhallisena ja komeana. Kiersit omaa reviiriäsi, merkkasit reviirisi nurkkapaalut muille tiedoksi. Merkkasit ne vaaran merkiksi muille, koska olit niin rehti…
Tallustelit omalla pihallasi, omalla reviirilläsi, omalla polullasi, omia entisiä reittejäsi seuraillen. Reittejä joihin sinulla oli ikiaikainen nautintaoikeus…
Kuljeskelit siellä, koska olit työssä. Keräsit suuhusi metsän viljaa, sinulle tarkoitettua evästä, sinulle ja pesueellesi. Keräsit omia marjojasi, omia muurahaisiasi, keräsit kaikkea sitä omaasi, jonka piti auttaa sinua selviämään talvipesässä läpi hyisen, vetisen, koleatuulisen talven...
Sinun piti herätä keväällä, kuten ennenkin, niinhän sinä suunnittelit. Sinun piti herätä laihana ja nälkäisenä, mutta silti levänneenä ja puoli vuotta vanhempana….
Kuten ennenkin, sinun piti herätä tuohon, varhaisen hennon kevään, maalishankien ensi mättäillä laahaavien viimeisten lumihuntujen heijastamaan valoon, ystäväsi auringon antamaan lämpöön ja valoon...
Sinun piti herätä, nousta, haukotella ja nuuhkia, sinun piti kuulla kevään lirisevät purot, sinun piti muistaa, nähdä ja maistaa, millainen on kevät omalla pihallasi. Juuri niin, kuin suomalaisen talonpojankin on suotu tehdä ikiajoista asti...
Suunnitelmiisi tuli kuitenkin muutos, nopea, yllättävä, lopullinen ja muutos. Se muutos oli toisen laatima. Ei sinun. Se oli pedon laatima muutos. Eläintä pahemman pedon. Ihmisen laatima muutos. Niistä ihmisen laatimista suunnitelmien muutoksista ei karhuille kerrota...
Vaistosit ehkä, jotain, koska kohotit äkkiä kostean kuonosi, itkuiselle, juuri hylätylle kesälle vielä hennosti tuoksuvista suopursuista, josta piti tulla morsiuskimppusi. Äänekkäästi tuhisten nuuhkivan turpasi värisevä hiilenmusta kirsu haistoi lähestyvän kuoleman...
Äkkiä sinua pelotti, tunsit hyytävää pelkoa, kuolemanpelkoa ja tiesit, että et enää herääkään ensi keväänä. Tiesit myös, että et herää enää seuraavana keväänä, etkä sitä seuravanakaan keväänä, tiesit ettet herää koskaan enää keväisin. Tiesit sen heti, tiesit varmasti. Pelkäsit....
Haistoit jotakin, haistoit ärhäkän karhukoiran, jännityksestä nihkeästi hikoilevan, ahneena sinua saalistavan, ilmeisesti itseäsi nälkäisemmän pedon. Haistoit itseäsi julmemman pedon, ihmisen, metsämiehen, julman metsästäjän, ja huolellisesti öljytyn metsästysaseen hajut....
Et tiennyt, että seuraavaksi haistat kuolemaa, haistat ruutia, ja se ei ole karhulle terveellinen haju. Et ollut koskaan ennen haistanut ruudin hajua. Mistä olisit voinut tietää, että se on kuoleman haju, et voinut mitenkään tietää, joten et et tiennyt...
Haistoit nuo kalman hajut jo kauan ennen, kuin tuon, ehkä ennen jahtia jo Super-Marketista hakemallaan muonalla itsensä ainaiseen elintasoähkyyn syöneen, ”urhean metsämiehen” pyssyn päästämät, tuskaa ja tarpeetonta kuolemaa tuottavat kimakat pamaukset kajahtivat hiljaisella salolla, sinun omalla pihallasi...
Tuo ”urhea metsämies” hamusi kruunuasi. Hän tiesi saavansa sen, mutta vain murhaamalla sinut. Siten hän saisi myös pakastimeensa lisää riistaa, jopa karhun lihaa, kuninkaan lihaa. Tuo ”urhea metsämies” halusi lisää riistalihaa, vaikka hänen pakastimensa oli jo ylitäytetty, teuraseläinten lihalla ja muulla, paljon aiemmin, jossain muualla murhatulla metsän riistalla...
Tämä muistokirjoitukseni sinulle lähenee loppuaan. Loppu on jo lähellä. Vain kolme teistä tiesi, miten lähellä oli loppusi ja nuo uudet kruunajaiset, joissa ”urhea metsämies” sovittaa päähänsä kruunusi ja rintaansa rummuttaen, ympärilleen katsellen sanoo: ” Minä sen tein, minä murhasin sinut, minä olen uusi Martti Kitunen” . Nuo kolme, jotka sen tiesivät, olivat sinä, ”urhea metsästäjä” ja koira, karhukoira. Ärhäkkä koira...
Kohta nuo kimakat pamaukset kajahtavat raivoisasti peräkkäin kuin ukkonen ja salamat. Äänet kajahtavat niin suurella voimalla, että tutuista, joka käynnillä raapimistasi keloista putoaa rapisten kasa kuivia oksia alas. Ne oksat rapisevat alas korkeammalta kuin minne sinä yletyit raapiessasi, korkeammalta, minne etutassusi koskaan ylettyivät teroittaessasi kynsiäsi…
Ensimmäisen kimakan pamauksen kuultuasi tunsit vielä hetken elämää sykkivässä rinnassasi polttavan kiukkuisen tulisen keihään iskun, kuin kiihkeistä kiihkeimmän, leppymättömistä leppymättömimmän vihan vihlaisun, ehdit myös tuntea sisintäsi ja sieluasi villinä sutena elävältä repivän ja raatelevan tuskan. Heti perään kuulit ja tunsit toisen vastaavanlaisen pamauksen ja iskun. Se pamaus tuli kuin kaikuna ensimmäisestä. Mutta se ei ollut ensimmäisen pamauksen kaiku. Se oli toinen luoti, toinen murhanluoti...
Viattoman, hölmistyneen ilmeesi kääntyessä pois metsänrannasta, pois noiden tappavien kalman äänien aiheuttajien suunnasta, katseesi kääntyi alas, kohti rikkiammuttua, luunsiruille murskattua jaloa rintaasi. Näit talviunille luonnon vaatturin valmistaman uuden komean talviturkkisi muuttuvan silmiesi edessä kuoleman käärinliinaksi, näit turkkisi tahriintuvan vereen, omaan vereesi, kuolevan kuninkaan vereen...
Kuin se vänrikki Stoolin tarinoiden suomalainen sotilas, hyökkäsit vielä viimeisillä hiipuvilla voimillasi sillalle, yksin. Hyökkäsit urheasti päin tuota ”sankarimetsästäjää”, apureineen, koirineen. Tuota hyökkäystä et koskaan voittaisi, tiesit sen. Silti puolustit siltaa, puolustit omaa reviiriäsi...
Olen syvästi pahoillani puolestasi, koska olisin niin suonut sinun onnistuvan tuossa viimeisessä verisessä koitoksessasi. Olisit mielestäni saanut voittaa. Tasapelikin olisi tyydyttäisi minua enemmän, kuin tämä onneton loppusi. Hurmeiselle tantereelle olisi saanut jäädä minun puolestani lisäksesi kaksi muutakin sankarivainajaa...
Olisin mieluusti suonut, sinun ärhäkästä karhukoirasta selvittyäsi jaksavan vielä kerran rynnätä päin tuota ”urheaa metsästäjää”, joka kyttäsi sinua salaa kiikaritähtäimen läpi ja sitten, purra, purra, purra, purra, purra sitä kusipäätä niin paljon ja kovasti, että kuolleiden, ”urhean metsästäjän perseeseen takertuneiden leukojesi irroittamiseen olisi tarvittu vähintäänkin lähikunnan vpk:n hydraulista peltileikkuria...
Kunnioitan sinua, muistan sinua ja säälien itken sinua, olin järkyttynyt lukiessani pääsystäsi elämäsi ensimmäiseen lööppiin. Tuota, muka "kaksi kuolettavaa laukausta" vain 200 m:n päästä kiikaritähtäimellä varustetulla erikoiskiväärillä sinuun, viattomaan metsän kuninkaaseen syyttä suotta ampunutta ”urheaa metsästäjää” halveksin ja inhoan...
Hyvästi Rakas Ystäväni, Sankarikarhu, Mesikämmen, Metsien Kuningas, Kontio, Otso...
....ystäväsi, o ye immortalgods
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.