Rumba alkaa aamulla aikasin ku heräät ja puet nukkuvan lapsen. Sen jälkeen yrität saada muksun hereille ja puet seuraavaks huutavalle ja rimpuilevalle kakaralle ulkovaatteet päälle. Vihdoin onnistut ja lähet kantamaan puolinukuksissa olevaa, 15 kilosta lasta tarhaan, jonne kestää kävellä 10min. Heität lapsen ovesta sisään ja huokaset helpotuksesta, kun et tänään ainakaan myöhästynyt töistä. Lähet pinkomaan metrolle ja kun vihdoin pääset istumaan, niin hiki valuu aamun jäljiltä...
Päivä töissä menee puolinukuksissa, hajamielisenä ja pieniä mokia tehden toisaalta jatkuvasta stressistä johtuen, toisaalta siitä, että olet nipistänyt yöunistasi aikaa itsellesi. Toki tiedät, että mokasi voi olla potilaalle erittäin kohtalokas, mutta tämän parempaan et yksinkertaisesti pysty.
Vihdoin työpäivä loppuu ja pääset rentoutumaan kotiin, eiku! Nukahdat ensin bussiin ja sen jälkeen metroon ja ihme kyllä havahdut hereille oikealla asemalla. Haet kiukuttelevan lapsen tarhasta&menette kauppaan, kunhan se pentu saa vaan jalkaa toisen eteen ja oikeaan suuntaan. Kaupassa kestää ikuisuuden, kun joudut koko ajan vahtimaan, mitä lapsi tekee. Kotimatka sujuu joko
A) lapsi on hävinnyt kaupasta jo aikoja sitten ja kävelet kotiin reippaasti toivoen, että lapsi odottaa kotiovella.
B) kävelet lapsen kanssa kotiin kauppakassit kummassakin kädessä välillä odotellen, että lapsi laittaisi jalkaa toisen eteen ja kävelisi kotia kohti.
Joka tapauksessa pääsette joskus kotiin. Heti ensimmäiseksi pistät kahvin tulemaan ja ajattelet istuvasi alas hetkeksi juodaksesi kahvin rauhassa ennen ruuan laittoa. Joo, ajatukseksihan se taas jäi, koska et ehdi edes suodatinpusseihin asti, kun olohuoneesta kuuluu vanhemman lapsen huuto: "ÄITIIIII!!!!! SAMI LÖI MAILALLA, SAMI SITÄ SUN TÄTÄ"!!! Yrität väsyneenäkin pysyä rauhallisena ja kärsivällisesti ojennat lastasi, mutta hetken päästä taas sama juttu. Olet edelleenkin suht rauhallinen, mutta viidennen kerran jälkeen alkaa pinna jo mennä. Kahvikin on edelleen juomatta, ruokatarpeet odottavat tekijäänsä pöydällä ja jo tunti mennyt kotiintulosta. Olet ehtinyt sentään avata yhden postin.
Et todellakaan välittäisi koko iltaa ratkoa lasten riitoja, sitäpaitsi aikaakaan ei olisi, koska ruoka ei valmistu itsestään. Selviät tilanteesta joko
A) Et yksinkertaisesti jaksa välittää enää mistään, istahdat alas, juot kahvin rauhassa muina miehinä ja toivot, että lapsi joskus oppisi itsestään miten eletään. (Tämä on suurin stressin aste, mitä voi olla)
B) Käytät koko illan lapsen vahtimiseen&puhumiseen, jolloin ruoka jää tekemättä.
C) Istutat lapsen rangaistukseksi tuoliin tunniksi huutamaan, josta seuraa...
...lisää melustressiä sinulle ja vanhemmalle lapsellesi, joka ei pysty keskittymään kotitehtäviinsä, eikä opetukseesi nuorimmaisen huudon takia. Suhahtelet siis keittiön ja olohuoneen väliä, hoidat siinä samalla ruuanlaiton, lapsen läksyt ja välillä yrität puhua yhden kiljukaulan kanssa.
Jokatapauksessa tämäkin tilanne menee ohi huonosti tai hyvin huonosti ja olet itse jo aivan loppu. Kun lapset syövät iltapalaa, otat vihdoin kahvikupin käteen ja painut tupakalle. Otat yhdet henkoset, kun kuulet, että taas lapsilla alkaa uusi kina. Se siitä...
Päätät, että nyt laitat lapset nukkumaan ja poltat tupakkasi sitten rauhassa, mutta helpommin sanottu, kuin tehty. Nukutat lastasi puoli tuntia, mutta tämä ei kuitenkaan nukahda. Lähdet huoneesta ja lopen uupuneena lysähdät hetkeksi sohvalle, kunnes joudut nousemaan ylös ja viemään lapsen takaisin omaan sänkyynsä. Tätä jatkuu ainakin puolituntia, kunnes et enää jaksa nousta ja volyymi kerta kerralta kohoten karjut "NYT NUKKUMAAN"!!! Toisinaan voimasi ovat tässä vaiheessa niin loppu, että lapsen turvallisuuden takia annat lapsen tehdä mitä huvittaa.
Yleensä kymmeneltä on jo hiljaista. Sinun on mentävä heti nukkumaan, jotta saat riittävät yöunet. Etkä sitäpaitsi jaksaisikaan enää tehdä mitään.
Heräät aamulla kellon soittoon ja sama rumba taas alkaa. Kolmen päivän päästä muistat käydä suihkussa.
Kolmen vuoden päästä heräät psykiatriselta osastolta ja ihmettelet mitä on tapahtunut. Muistat olleesi normi-ihminen joskus ja pitäneesi itsestäsi huolta tekemällä työtä.
Päivä töissä menee puolinukuksissa, hajamielisenä ja pieniä mokia tehden toisaalta jatkuvasta stressistä johtuen, toisaalta siitä, että olet nipistänyt yöunistasi aikaa itsellesi. Toki tiedät, että mokasi voi olla potilaalle erittäin kohtalokas, mutta tämän parempaan et yksinkertaisesti pysty.
Vihdoin työpäivä loppuu ja pääset rentoutumaan kotiin, eiku! Nukahdat ensin bussiin ja sen jälkeen metroon ja ihme kyllä havahdut hereille oikealla asemalla. Haet kiukuttelevan lapsen tarhasta&menette kauppaan, kunhan se pentu saa vaan jalkaa toisen eteen ja oikeaan suuntaan. Kaupassa kestää ikuisuuden, kun joudut koko ajan vahtimaan, mitä lapsi tekee. Kotimatka sujuu joko
A) lapsi on hävinnyt kaupasta jo aikoja sitten ja kävelet kotiin reippaasti toivoen, että lapsi odottaa kotiovella.
B) kävelet lapsen kanssa kotiin kauppakassit kummassakin kädessä välillä odotellen, että lapsi laittaisi jalkaa toisen eteen ja kävelisi kotia kohti.
Joka tapauksessa pääsette joskus kotiin. Heti ensimmäiseksi pistät kahvin tulemaan ja ajattelet istuvasi alas hetkeksi juodaksesi kahvin rauhassa ennen ruuan laittoa. Joo, ajatukseksihan se taas jäi, koska et ehdi edes suodatinpusseihin asti, kun olohuoneesta kuuluu vanhemman lapsen huuto: "ÄITIIIII!!!!! SAMI LÖI MAILALLA, SAMI SITÄ SUN TÄTÄ"!!! Yrität väsyneenäkin pysyä rauhallisena ja kärsivällisesti ojennat lastasi, mutta hetken päästä taas sama juttu. Olet edelleenkin suht rauhallinen, mutta viidennen kerran jälkeen alkaa pinna jo mennä. Kahvikin on edelleen juomatta, ruokatarpeet odottavat tekijäänsä pöydällä ja jo tunti mennyt kotiintulosta. Olet ehtinyt sentään avata yhden postin.
Et todellakaan välittäisi koko iltaa ratkoa lasten riitoja, sitäpaitsi aikaakaan ei olisi, koska ruoka ei valmistu itsestään. Selviät tilanteesta joko
A) Et yksinkertaisesti jaksa välittää enää mistään, istahdat alas, juot kahvin rauhassa muina miehinä ja toivot, että lapsi joskus oppisi itsestään miten eletään. (Tämä on suurin stressin aste, mitä voi olla)
B) Käytät koko illan lapsen vahtimiseen&puhumiseen, jolloin ruoka jää tekemättä.
C) Istutat lapsen rangaistukseksi tuoliin tunniksi huutamaan, josta seuraa...
...lisää melustressiä sinulle ja vanhemmalle lapsellesi, joka ei pysty keskittymään kotitehtäviinsä, eikä opetukseesi nuorimmaisen huudon takia. Suhahtelet siis keittiön ja olohuoneen väliä, hoidat siinä samalla ruuanlaiton, lapsen läksyt ja välillä yrität puhua yhden kiljukaulan kanssa.
Jokatapauksessa tämäkin tilanne menee ohi huonosti tai hyvin huonosti ja olet itse jo aivan loppu. Kun lapset syövät iltapalaa, otat vihdoin kahvikupin käteen ja painut tupakalle. Otat yhdet henkoset, kun kuulet, että taas lapsilla alkaa uusi kina. Se siitä...
Päätät, että nyt laitat lapset nukkumaan ja poltat tupakkasi sitten rauhassa, mutta helpommin sanottu, kuin tehty. Nukutat lastasi puoli tuntia, mutta tämä ei kuitenkaan nukahda. Lähdet huoneesta ja lopen uupuneena lysähdät hetkeksi sohvalle, kunnes joudut nousemaan ylös ja viemään lapsen takaisin omaan sänkyynsä. Tätä jatkuu ainakin puolituntia, kunnes et enää jaksa nousta ja volyymi kerta kerralta kohoten karjut "NYT NUKKUMAAN"!!! Toisinaan voimasi ovat tässä vaiheessa niin loppu, että lapsen turvallisuuden takia annat lapsen tehdä mitä huvittaa.
Yleensä kymmeneltä on jo hiljaista. Sinun on mentävä heti nukkumaan, jotta saat riittävät yöunet. Etkä sitäpaitsi jaksaisikaan enää tehdä mitään.
Heräät aamulla kellon soittoon ja sama rumba taas alkaa. Kolmen päivän päästä muistat käydä suihkussa.
Kolmen vuoden päästä heräät psykiatriselta osastolta ja ihmettelet mitä on tapahtunut. Muistat olleesi normi-ihminen joskus ja pitäneesi itsestäsi huolta tekemällä työtä.
Vastaukset 48
Vanhimmat
Oletko ajatellut sijoittaa lapsesi sijaiskotiin tms? Kuulostaa siltä, että et kovin hyvää tulevaisuutta kykene heille tarjoamaan.
Kerrassaan ikävä juttu.
Olen mielummin tekemättä töitä.
rankalta ja tutuhkolta. Miulla ei ole kuin tuo yksi muksu ja kaksi karvaista otusta, mutta miten mie opin helpoimman tavan selvitä arjesta..
Töistä tarhan kautta suoraan kotiin, koirat ulos, sitten sisälle. Otan pienen hetken, vaikka miten väsyttäisi, lapselle. Vaikka 10 minsaa keskityn hänen juttuihin. Kahvihammas kestää pienen viiveen, kun kuuntelen päivän polttavimmat huomiot siitä kuka teki, mitä teki, miten hienot torahampaat on kasvamassa jne..
Sitten vasta kahvi tippumaan.
Kaupassa koitetaan käydä aina isommin, ettei joka pvä siellä tarvitsisi ravata ja ruokaa tehdään kanssa reilummin, ettei joka päivä tarvitse väsätä.
Ennen kun viime syksynä viimein sain hankittua auton, tyrkin muksun rattailla tai polkupyörällä tarhalle, josta bussilla töihin. Talvisin niinkin sexy vehje, kuin potkukelkka on ollut korvaamaton, vaikka autokin on, silti sen kanssa liikutaan paljon. Koirat saa hölkätä, kauppakassit kulkee kahvoissa ja pojan sylissä ja osa repussa miun selässä.
Mutta kun me asutaankin täällä syrjässä, niin, kehdataan moistakin tehdä:)
Kyllä se siitä.. tsemppiä!
Kotihommat ei mua stressaa. Luultavasti kaikki mahdollinen on jo meillä tehty arjen helpottamiseksi. Ostin astianpesukoneen (onneksi on luottokortti), en silitä vaatteita, käyn kaupassa kahden päivän välein, koska enempää en jaksa kantaa, imuroin kerran viikossa ja teen kerran kuussa suuremman siivouksen, pyyhin pölyt ja pesen lattiat.
Matkoihin lapsen kanssa käyttäisin pulkkaa, ellei täällä meilläpäin hiekoitettaisi teitä niin p*****esti, että jo yhden matkan jälkeen täysin uusi pulkka on entinen. Tänä talvena pulkalla olemme päässeet tarhalle vain muutaman kerran. Tai no useamminkin, mutta pulkka on kulkenut kainalossa:)
Vanhin lapseni on toisella luokalla ja hänellä on todettu lievä oppimisvaikeus, jonka takia joudun opettamaan häntä myös kotona lähes joka päivä. Luonteeltaan hän on kuitenkin yh:n unelma eli rauhallinen, tottelevainen, keskittymiskykyinen, auttavainen ja sosiaalisilta taidoiltaan ihmetelty myös opettajien keskuudessa.
Nuorempi PENSKA (rakkaudella haukuttu) on oikea pikkugangsteri, täysin vastakohta sisarelleen. Nelivuotias, joka vieläkään ei ole oppinut kävelemään, juoksee vaan. Elämä on jatkuvaa kieltämistä, ja tuntuu että kiellot ovat jo menettäneet merkityksen. Vähänkin kun silmä välttää, on tekemässä pahojaan. Hyppii pöydillä, sohvilla, kiipeää patterin putkia pitkin katonrajaan, piirtää seiniin sun muuta. Joudun vahtimaan kuin pientä vauvaa.
Nykyään lapset eivät tule ollenkaan toimeen keskenään ja se tässä onkin stressaavinta. Pienempi kaipaa mielettömästi huomiota sisareltaan, mutta koska ikäero on niin suuri, ei heillä juurikaan ole mitään yhteistä. Pienempihän tästä ärsyyntyy, alkaa uhittelemaan, haukkumaan ja huitomaan esineillä. Sitten isommalla menee hermot ja hänkin alkaa käyttäytyä pienemmän tavoin.
Mikäli viikolla en herää herätyskelloon, herään siihen, että lapset tappelevat. Viikonloppuisin herään aina siihen, että lapset tappelevat. Herättyäni ja selviteltyäni yhden riidan, juon aamukahvit ja sen jälkeen olenkin jo valmis päiväunille. Sunnuntaina olen jo niin kypsä, että oikein odotan maanantaiaamua, jotta saan pojan tarhaan ja pääsen itse nukkumaan rauhassa, jumppaamaan stressihormonit pois ja nauttimaan hiljaisuudesta.
Aivan. Alkuperäinen kirjoitukseni oli vain kuvittelua siitä millaista elämä olisi, mikäli menisin nyt töihin. Olen mielummin menemättä, koska vain työttömänä pystyn huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani. SÄÄNNÖLLINEN huilitauko äidille on meidän perheen selviytymisehto. Ei tarvitsisi olla edes joka päiväistä, kunhan vain tietäisin aina etukäteen.
Nostan hattua muille totaaliyh:ille, jotka jaksavat hoitaa työn ja lapset tarvitsematta ollenkaan omaa aikaa. Minusta ei ole siihen. Vielä.
Olet työtön? Vanhempi lapsi on koulussa? Viet nuorimmaisen tarhaan?!
Mitä muuta sinulla on kuin vapaa-aikaa?
Ajatusmaailma uusiks
En jaksa nyt koko elämäntarinaani tähän kirjoittaa kaikenmaailman besserwissereiden ihmeteltäväksi, joten lyhyesti:
Sairastuin masennukseen ja uupumukseen, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa lapsi päiväkotiin, jotta sain aikaa ajatella elämääni ja hoitaa itseäni.
Mitäs kehtaamista siinä on?
Noin monen lapsen kanssa? Ehkä yksi lapsi olisi riittänyt ja siinäkin olisi ollut tarpeeksi tekemistä.
Kaikilla on jo jokin tekosyy muka uupuminen ja masennus kun pitää liikaa ahnehtia rasitteita mistä ei selviydykkään.
Olisit hoitanut ehkäisysi paremmin ja ajatellut itseesi aikaisemmin jo ennen kuin myöhäistä.
Missä lasten isä tai isät jos ovat eri miehistä, niin ovat hoitamaan omaa osuuttaan?
Masennus on sairaus joka tulee jos on tullakseen oli lapsia tai ei. On se tietysti niinkin että väsymys ja uupumus sitä kynnystä alentaa sairastua, mutta kuka jättää lapset tekemättä sen takia että joskus elämässä voi mahdollisesti masentua?
Kuka on sanomaan (tai vähättelemään) toisen ihmisen pahasta olosta/uupumuksesta mitään kun ei todellakaan tiedä mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.
Onko isälläkin jotain vastuuta? Meilläpäin jopa lastenvalvoja oli aikoinaan sitä mieltä, että työssäkäyvä isä tarvitsee vapaapäiviä ilman lasta!!!
Ennen lastentekoa täytyisi miettiä jaksaako lapsen kanssa yksin?
Elieli...Kun aletaan perheenperustaminen, olisi hyvä tyytyä yhteen lapseen -jompikumpihan saattaa esim. kuolla? Mitä jos äiti kuolee, pärjääköhän isä yksin? Tai voihan sitä saada kehitysvammaisenkin lapsen...
Jos noin ajattelee, ei lapsia tietenkään kannata tehdä lainkaan. Vanhemmatkin saattavat jäädä esim. auton alle ja kuka lapsista sitten huolehtii?
Jos on noin kamalaa ja haikailet työn autuutta, niin olisit jättänyt lapset tekemättä. He eivät takuulla ole väkisin tähän maailmaan tukeneet vaan sinun omasta tahdostasi, joten nauti äitiydestäsi tai löydä edes se.
juuri missään nimessä kaipaakkaan, mikäli elämä menee kuvatunlaiseksi.
Koska olet itse työtä tekevä yh-äiti, niin mikset antaisi tietämättömälle hölmölle toteuttamiskelpoisia neuvoja siitä, kuinka onnistuu työssäkäyminen lasten kanssa ilman, että itse uupuu täysin????????????????
Äitiyden olen löytänyt jo 10 vuotta sitten ja olen aina nauttinut äitinä olemisesta. Haluan nauttia edelleenkin, myös työtä tehden. PELKÄÄN sitä, että yhtälö on minun kohdallani mahdoton, koska tarvitsen aikaa myös pelkästään itselleni joskus, mutta SÄÄNNÖLLISESTI.
Olen ehkä heikompi ihminen, kuin sinä ja moni muu. Luuletko, etten haluaisi olla vahvempi ja kaikkeen pystyvä, vieläpä niin, että elämä pysyy perheessämme inhimillisellä tasolla, niin että jokainen on onnellinen?????? Omat rajani kuitenkin tiedän.
kovakouraisestikin; ei aina mene suunnitelmien mukaan. Jos taasen aina meno olisi kuvatunlaista, olisi syytä kääntyä ammattiauttajien puoleen ja pikaisesti.
Arki on juuri sellaista, kun haluat sen olevan.
asiallisuudesta ja RAKENTAVASTA neuvosta.
Ammattiauttajan puoleen ollaan jo käännytty. Poika on menossa ylivilkkauden vuoksi neuvolapsykologille tutkimuksiin. ADHD epäily.
Ajattelin myös perheneuvolaa, josko saisin sieltä vinkkejä, miten saisin lasten jatkuvat riidat loppumaan tai edes jotenkuten tulemaan toimeen keskenään. Omat keinoni ovat loppu.
ADHD epäily voi olla sitä ette ole jaksanut tai viitsinyt asettaa rajoja lapselle.
Omien ongelmien vuoksi olet laiminlyönyt lapsen kasvatuksen. Edestään löytää sen minkä taakseen jättää. Ja monet yyhoot juoksevat vain kapakoissa metsästämässä uutta äijää jatkuvasti. Et puhunut suhteistasi mitään vaan oletko ihan yksin elellyt? Harva yyhoo istuskelee yksin kotona vaan lataamassa akkujaan kun lapset ovat poissa.
hakea vikaa äidistä siksi että hän on yksinhuoltaja!! Joillain lapsilla vaan on ongelmia kehityksessään ja niistä selviämiseen tarvitaan ammatti-ihmisten apua. Nyky-yhteiskunnassa on tullut tavaksi ohjata ihmiset todella nopeasti jatkotutkimuksiin, jos jotain normista poikkeavuutta esiintyy. Mielestäni ei aina ole paras vaihtoehto hankkia diagnoosi lapselle, mutta toisalta se kyllä helpottaa perheen elämää sikälikin, että voi vapautua turhista syyllisyydentunnoista (esim. epäilystä ettei osaa kasvattaa lastaan) ja saa neuvoja siihen, miten ko. lapsen kehitystä parhaiten tukisi.
hakea ne "sympatiapisteet" vetoamalla yksinhuoltajuuteen.
Toki kaksin on helpompi kasvattaa lapsia, kuin yksin; useinmiten. Mutta jos se "kasvatus" on keskustelua, eikä selvien loogisten rajojen asettamista, ollaan hakotelillä, sanoo "normit" mitä tahansa.
Eipä tullut meikäläisellä mieleen enään tempuilla kaupassa ensinmäisen korvatillikan tai tunnin nurkassa seisomisen jälkeen, ihan kiltisti oltiin sen jälkeen jatkossa.
Mikä on normien mukaan elävä ja oleva lapsi??? Sellainen ei ole edes ns. ihannelapsi, vaan robotti.
Mielestäni kyse ei ollut mistään sympatiapisteiden hakemisesta yksinhuoltajuuden nojalla, ja itse ainakin omassa kirjoituksessani yritin tuoda esiin nimenomaan sen, että lapsen ongelmat eivät ole lähtöisin vanhemman yksinhuoltajuudesta. Huoltajien määrä ei mielestäni mittaa vanhemmuuden hyvyyttä, eikä lapsen ongelmattomuuskaan vaikuta siihen. Hyvä vanhempi tukee lapsensa kasvua yksilönä, ja tosiasia on että on olemassa kehityksen häiriöitä, viiveitä tms., jotka eivät millään lailla ole vanhempien toimintatavoista kiinni, ja on hyvä että perheet saavat tällaisissa tilanteissa apua! Adhd ei johdu huonosta kasvatuksesta!
jokaisen lapsen kohdalla, ei sitä tässä olla kumoamassakaan.
Toki tiedän mm. juuri kirjoittamastasi adhd:sta, puhumattakaan muista oireista. Joskus liika tieto lisää tuskaa ja päinvastoin.
Vielä jaksetaan mollata yh-äitejä tuolla yleistyksellä, että he muka aina saatuaan vapaata itselleen ensi töikseen kiiruhtavat kapakkaan miehen metsästykseen?
Ihan kuin yh-äideillä ei ole muita elämänsisältöä kuin vain baareissa juoksenteleminen?
Minäpä en harrasta semmoista vaan mieluummin vietän vapaaillat kotona lojuten rennosti sohvalla katsoen videota tai syventyen kirjallisuuteen tai kutsuen hyvää ystävääni meille kylään nauttimaan hyvästä ruoasta ja seurasta.
Se etten harrasta pintaliitoelämää johtuu yksinkertaisesti siitä, etten käytä päihteitä. Nehän madaltavat kynnystä yhden yön harrastamiseen heikentyneen kontrollin vuoksi ( humala ).
Sitäpaitsi korkeat moraalini eivät salli...
Hei, lakatkaa yleistäminen!
Vapaa-aikani vietän lapseni kanssa ja muun ajan töissä ja koko ajan mietin asioita mikä ei liity mihinkään. Viimeisempänä kohteena on sudoku jota sanotaan maailman vaikeimmaksi. Käy ihmeessä katsomassa.
saisitko lapset eri huoneisiin...jos sinä olo huoneeseen?jos saatte diaknoosin niin lääkitys tulee helpottamaan arkea..minun elämäni on joskus myös samanlaista kun sun elämäsi että et oo asiankaa todellakaan yksin.
Lapsilla on jo omat huoneet. Pitäisi ehkä muuttaa isompaan asuntoon, jossa yksi huone jätetään tyhjäksi "rauhoittumishuoneeksi" mielellään äänieristettynä;)
ADHD-diagnoosia en lapselle haluaisi. Toivon, että nyt on vaan menossa joku pitkään jatkunut vaihe.
Mistä nyt on kyse? Oliko aiheena vain siis se, että elämä on rankkaa sen jälkeen kun päätit lapsia saada? Eihän se elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta valitettavasti omien päätösten kanssa on opittava elämään ja varmaan jokainen nykymaailmassa on huomioinut mahdollisuuden joutua tulevaisuudessa YH:ksi. Tsemppiä ja jaksamista jokatapauksessa.
Eräs tuttavapiirissäni oleva yksinhuoltaja on hoitanut lapsiaan (3) täysin yksin ja se on ollut todella rankkaa. Yhä enemmän arvostan häntä siitä, että hän ei valita kohtaloaan. Voihan sitä päättää joku kaunis päivä ettei haekaan niitä lapsia tarhasta tai ettei menekään töihin, mutta loppujen lopuksi pakko sitä vain pelata niillä korteilla mitä kädessä on.
Alunperin vain mietiskelin sitä tänne, millaista meidän perheen elämä tulisi olemaan, mikäli tässä tilanteessa lähtisin töihin.
Taustoja lyhyesti: Sairastuin muutamia vuosia sitten masennukseen niin pikkuhiljaa, etten itsekään sitä huomannut, koska aina vain sopeuduin olotilaani, tai ainakin luulin niin. Tiettyjen asioiden johdosta menetin arvostuksen itseäni kohtaan ja siitä seurasi sitä sun tätä... Kunnes pitkään jatkuneen stressin seurauksena masennukseni paheni niin paljon, että oli PAKKO hakea apua. Suositeltiin lapsen laittamista päivähoitoon, jotta saan aikaa hoitaa itseäni ja aikaa ajatella.
Tällä hetkellä asiat ovat jo suhteellisen hyvin. Olen välillä tehnyt töitä, käynyt kaikenmaailman kursseja ja opiskellutkin. Opiskeluaika oli melko rankkaa, mutta kun pidin tavoitteeni mielessä, niin selviydyin! Elämääni tarvitsen tavoitteita ja päämääriä, vaikka ihan pieniäkin.
Nyt olen siis työtön, toinen lapsi on koulussa ja toinen päivähoidossa. Joku ehti jo ihmettelemään, kuinka kehtaan. Tässä syitä:
1. Lopettelen lääkitystäni pikkuhiljaa liikunnan avulla. Mikäli lapsi olisi kotona, liikkuminen olisi mahdotonta. Lisäksi tarvitsen rauhallista aikaa kuullostellakseni vointiani, kun vähentelen annostusta. Koska olen näin pitkälle jo päässyt, en halua riskeerata mitään. Myös muutamia asioita joudun vielä työstämään ja tekemään suuria päätöksiä.
2. Kuten alempana jo kerroin, lapsellani on lievä oppimishäiriö ja hän tarvitsee kotoa tukea enemmän kuin ikätoverinsa. Kun nuorempi on päivähoidossa, on meillä aikaa käydä kouluasiat läpi. Tämä ei missään nimessä onnistuisi, mikäli nuorempi olisi vieressä häiritsemässä, se on kyllä kokeiltu. Edistystä on tapahtunut mielettömästi, eikä syksyllä mietittyjä tukitoimia tarvinnut ottaa käyttöön.
3. Nuoremmasta lapsestani on tullut aivan mahdoton. Joku ehti siitäkin syytellä minua, etten asettaisi rajoja. Rajat on kyllä asetettu ja lapsikin ne tietää, koska hän iltaisin selittelee unikaverilleen samoja asioita, mitä päivällä käymme läpi. Kyse on mielestäni vain lapsen luonteesta ja temperamentista, joka oli havaittavissa jo odotusaikana. Ongelma vain on, ettei mikään kielto mene enää perille tai unohtuu samantien. Joudun todellakin vahtimaan häntä, kuin yksivuotiasta. Neuvolassa kysyttiin, olenko itse ihan väsynyt tähän. Sanoin, etten sinänsä ole, koska minulla on aikaa ladata akkuja. Tottakai pinnaa kiristää, kun lapsi riehuu, mutta voimia on kuitenkin pitää itseni rauhallisena ja vahvana aikuisena.
4. Vaikka olenkin äiti, olen myös nainen. Tarvitsen aikaa kodin ulkopuolella ilman lapsia, enkä häpeä edes myöntää sitä. Tietenkään en tarvitse tätä joka päivä tai joka viikkokaan, mutta minulle SÄÄNNÖLLISYYS on ensiarvoisen tärkeää, jotta pystyn suunnittelemaan etukäteen asioitani. Päiväkoti on ainoa tukiverkkoni.
Siinäpä niitä syitä.
Ongelmani on nyt sitten vain ja ainoastaan oletettu. Onko minusta vielä vakituiseen työhön? Olisiko se elämä sitten sellaista, millaiseksi sen ensimmäisessä tekstissäni kuvittelin? Mites oma hyvinvointini? Siitähän riippuu myös lasteni hyvinvointi. Miten ihmeessä järjestäisin kaikki nuo asiat, jotka hoidan nyt kun lapsi on päiväkodissa? Kuinka kehtaan aloittaa työt ja olla heti sieltä pois joka viikko, kun lapsella on tutkimusaikoja? Kuitenkin, haluan tehdä hyvin kaiken mihin ryhdyn. Ja kuten sanottu, omaa aikaa ei minulla olisi enää ollenkaan. Jospa en kaiken kiireen ja stressin keskellä huomaa omia tunnetilojani ja sitten kaikki levähtääkin käsiin joku kaunis päivä... Onko riski sen arvoinen???
Ymmärtääkö kukaan????? Tuntuu vaan, että yksinhuoltajat ovat ainoa ryhmä, jolle oma aika ei ole sallittua, myöskään muiden yksinhuoltajien mielestä!
Jos elät ydinperheessä, voit aivan vapaasti valittaa, mikäli mies ei osallistu lastenhoitoon ja anna sinulle riittävästi omaa aikaa. Saat sympatiat puolellesi ja mies haukut. Kun yksinhuoltaja valittaa tästä, hän on huono äiti.
Kun ydinperheessä on esimerkiksi talonrakennus meneillään, äidit ovat aivan loppu ja valittavat (myös oikeasti yksinhuoltajille) siitä, kun he JOUTUVAT olemaan sinä aikana kuin yksinhuoltajia! Jolloin kaikki tarjoavat apuaan. Jos oikeasti yksinhuoltaja valittaa vaikka vain uupumustaan, häntä muistutetaan siitä, että itse on valintansa tehnyt.
Entäs työssään uupuvat ihmiset, joilla ei edes ole lapsia. Kyllä kaikki heitäkin ymmärtävät, koska nykyään työssäkäynti vaan itsessään on niin raskasta. Hyvä yksinhuoltaja kuitenkin hoitaa vielä lapset työn jälkeen tuosta noin vain ilman mitään burn outteja sun muita. Ellei hän tähän pysty, hän on epäonnistuja, jonka ajatusmaailma täytyy laittaa uusiksi.
Aina korostetaan myös parisuhteen hoitamisen tärkeyttä. "Viekää lapsi välillä hoitoon, jotta parisuhde pysyy kunnossa". Kun olet yksinhuoltaja, ei ole parisuhdetta, joten ei mitään hoidettavaakaan. Silti sinua neuvotaan pitämään itsestäsi huolta.
En kaipaa mitään säälipisteitä sen vuoksi, että olen yh. Halusin vain kertoa, millaisia aikoja meidän perheessä eletään ja millaisten asioiden kanssa kamppaillaan. Jotkut kun tuntuvat ihmettelevän sitä, miksi en mene töihin. Yleensä he ovat ydinperheen äitejä tai yh-äitejä, joilla lapsi isällä puolet ajasta ja ovat siltikin aivan hermoraunioina jo senkin ajan jälkeen.
tuossa loppupuolella oli sanottu kaikki asiat joita itse olen monesti miettinyt...totta joka sana..!!!
jaksamista sinulle ;)
miksi yksinhuoltaja tarvitsee viikonloppuja tai päiviä silloin tällöin ilman lapsia. Ydinperheeläinen äiti sanoi että pitäähän hänekin jaksaa lapsia joka viikonloppu! Missä perspektiivi! Pikkuisen eri asia! Raivostuttaa tuo putkiajattelu!
Sillä lailla. Oikein teet, itsestään on pidettävä huolta, muuten ei voi olla se paljon puhuttu hyvä äiti.
Tuntuu vain monesti, että tekee asiat miten päin vain, tekee väärin.
Jos muut eivät syyllistä, voi sitä aina itse itseään silti näppärästi syyllistää.
Näyttää olevan valitettavasti sellainen käytäntö joillakin harvoilla, että nostavat itseään linttaamalla toisia alaspäin. Heistä ja heidän mielipiteistään ei kannata olla moksiskaan.
Jokaisen elämäntilanne on erillainen.
Masennus on kamalan pelottava sairaus, se vei mukanaan mieheni, eli poikani isän kaksi vuotta sitten. Hän ei jaksanut enää elää.
Joten pidä huolta itsestäsi, varaa itsellesi aikaa. Lapsesi tarvitsevat sinua.
Nyt pakotan tuon maan mainioimman muksun haalareihin ja pihalle tekemään lumityöt, illaksi sitten töihin. Hohhoijaa.. onneksi huomenna on vapaata.
.. kyllä ainankin mie tunnustan tarvetta omalle ajalle. Sitä saan kun maksan lapsen likalle tai nipistän yöunista.
Myös mummo, joka asuu suurinman osan vuodesta etelän lämmössä auttaa kesäaikaan kun on koto Suomessa. Omalla ajalla ulkoilen lenkkipolulla, tai joskus jopa baareissa!
Jos en ikinä saisi olla vapaana töistä ja lapsesta, niin luultavasti uupuisin, nykyiselläänkin joskus olen todella väsynyt.
Mihin Sami menee aamulla? Mikäli yksin pärjää niin ilmeisesti kykenee auttamaankin eri asioissa?
Kyllä lapsi tottelee kunhan sanot vain. Valitettavan monesti miehillä on se auktoriteetti vaikka naiset uskovat olevansa vanhempina ylivoimaisia.
Kerran lapseni äiti kysyi, että mitä teen jos lapsemme ei suostu syömään. Katsoin vähän aikaa ihmeissään ja vastasin: "Ilmeisesti on sitten nälissään, syöpähän enemmän seuraavalla aterialla"
Kyllä asioista voi tehdä vaikeita tai erittäin vaikeita. Asenne ratkaisee. Aikoinaan lapsi kiukutteli ja karkailikin kaupassa. Se loppui siihen kun otin ensimmäisen kiukuttelun jälkeen olkapäälle ja tein ostokset ihan rauhassa loppuun asti. Kyllä siinä kassaneitiäkin hymyilytti kun tenava olkapäällä latasin hihnalle ostoksia.
Seuraavan kerran pääsi liikkumaan kun pääsimme kotiin. Kyllä pikkuinen käveli nöyränä sisälle ja ei ole kaupoissa tullut temppuiltua sen jälkeen.
Lapsen alistamista tai pahoinpitelyä? Ehei, ainoastaan rajojen asettamista. Väkivaltaa ei tule koskaan käyttää. Ainoastaan puhetta ja auktoriteettiä.
Mikähän siinä on, että lapset tuntuvat uskovan isejä paremmin, kuin äitejä??? Mitä te miehet teette niin eritavalla??? Itse en ainakaan usko, että olisin vanhempana mitenkään parempi vain sen takia, että olen äiti.
Tuohon kauppa-asiaan voisin kommentoida näin, että varmasti miehellä, joka on fyysisesti vahvempi kuin nainen, on helpompi tuosta noin vaan heittää rimpuileva lapsonen olkapäälle ja jatkaa ostosten tekoa. Sitäpaitsi minun lapseni vaan tykkäisi olkapäillä istumisesta, joten se ei poistaisi perimmäistä ongelmaa, vaikkakin helpottaisi itseäni juuri sillä hetkellä. Vertaan tilanteeseen, jossa antaisin lapselle tikkarin suuhun, kun kiukuttelee.
Ruokailuasioissa toimin aivan samoin kuin sinäkin.
Kyllähän se lapsi totteleekin, kunhan vain tarpeeksi kauan jankkaan ja jankkaan. Mutta heti kun käännän selkäni, niin....
aamulla kouluun. Auttamaan, siis missä asioissa?
Mies sanoo kerran. Kertoo kieltäytymisen jälkeen mitä se vaikuttaa ja ei sen jälkeen enään ota asiaa esille. Lapsen on kieltäytymisen jälkeen itse pyydettävä sitä mitä on tarjottu. Silloin vanhempi on etulyöntiasemassa ja lapsikin ymmärtää paremmin mistä on kyse kun on tarjottu.
En minäkään ruokailutappeluissa mitään jankkaa, varoitan kerran ja otan sitten ruuan pois. Ja annan lapsen huutaa.
Mitenkäs muut tilanteet hoitaisin, jotka eivät ole noin yksiselitteisiä? Mitä teen, kun tulen kaupasta ja penska jää maleksimaan? Huom! Minulla on kädet täynnä kauppakasseja.
Tietenkin jos kaupassa olet, viet kauppakassit autoon ja käyt katsomassa josko sitä ipanaa näkyisi. Usko pois, lapset ovat itsenäisiä ja riippumattomia n.3 min. jos eivät näe vanhempaansa. Jos taas olet kotipihalla niin viet ensiksi lapsen sisälle ja haet kauppakassit myöhemmin.
Jos taas olet kävelin lapsen kanssa kaupassa niin annat vastuuta lapselle ja kantoon esim. muropaketin.
Toimiiko?
Mikäli ei kykene siihen kun sanot, niin liekö kypsä käymään kouluakaan?
Siellä on lapsen kiva olla ikäänkuin autossa ja korkeiden reunojen ansiosta ei tipu. Kassalla voi kätevästi kysyä, että laitetaanko tenavakin hihnalle, niin saa pikkuinen ajateltavaa moneksi kysymykseksi.
Jos ruoka ei maistu niin sitä ei sitten syödä. Sitä ei myöskään korvata millään välipalalla. Mikäli nälkäisenä joutuu nukkumaan niin sitten maistuu seuraavana päivänä paremmin.
Jos ruoka oli edellisenä päivänä niin pahaa ettei sitä voinut syödä, niin tehdään parempaa seuraavana päivänä. Ravintoarvoista ja vitamiineista ei kuitenkaan tingitä.
Kaikkien lasten helppo maistuva ruoka:
Rakettispagetti lihapullilla tahi kastikkeella. Lisukkeena tomaatti-mauste/suolakurkku erittäin ohuina siivuina. Jälkkäriksi vanilja-jäätelö-(tuorebanaani) pirteröä.
Mitään ei heitetä hukkaan(jos ei ole koiraa) vaan kerran viikossa tähteet paistetaan kaikki reilussa voissa ja maustetaan maun mukaan. Yllättävän hyviä makuelämyksiä/retkiä hampurilaisbaariin =D
Tää oli ihana:)
Muksu on jo nelivuotias, joten ei mahdu kohta enää ostoskärryihin. Ja nykyään haluaa omat pikkukärryt. Meinaa vaan mennä aina juoksemiseksi niiden kanssa.
Silloin, kun pitäisi olla rauhallisesti, juostaan. Ja kun pitäisi juosta, niin sitten ollaan rauhallisesti.
Tollasta lapsen oma kauppakassi-systeemii voisin tosiaan koittaa. Erittäin kokeilukelpoinen idea:)
Ai oli mulla kumma kysymys:)? Kaupassa me käydään siis kävellen. Siinä vaiheessa, kun maksan ja pakkaan tavaroita, on lapsi aina häipynyt. Yleensä odottaa kyllä kaupan ulkopuolella, mutta kun kotiinpäin pitäisi kävellä, kierretään kaikki maat ja mannut eikä matka etene sitten millään. Mulla kun on kauppakassit kummassakin kädessä, en pysty enää lasta mukanani raahaamaan.
Vanhemman lapseni kohdalla toimi silloin joskus tuo 3min:teoria. Mikäli jäi vetkuttelemaan, jatkoin muina miehinä matkaani ja johan tuli vipinää kinttuihin. Tämän nuoremman kohdalla vaan ei ikinä ole mikään sujunut minkään teorian mukaan. Ensinnäkään en uskalla jättää häntä näköpiiristäni, koska jotain voisi sattua. Tuntuu, että ipanalla ei ole itsesuojeluvaistoa yhtään. Löytää esim. jokaiset tikkaat talon seinistä ja yhdessä silmänräpäyksessä on jo kiivennyt ensimmäiselle askelmalle, ketterä kun on. Myös päiväkodissa on ollut karkaamisia, kiipeilyä aidan ylitse tai ryömimistä alitse. Olivat kaverinsa kanssa lähteneet meille leikkimään.
Joitakin kertoja on käynyt kauppareissuillamme niin, että lapsi on totaalisesti hävinnyt. On kuitenkin ollut jo kotona odottamassa, onneksi.
En yhtään ihmettelisi tämän lapsen kohdalla, vaikka lähtisi pidemmillekin seikkailuille. Noin itsenäistä ja itsepäistä lasta ei mikään äiti kiinnosta.
Olen harkinnut sellaisia lasten valjaita:) Onkohan niitä enää nelivuotiaille? Jos ei, niin koiran flexit kehiin vaan. Jospa kundia vaikka hävettäisi tuolla ulkona kulkea remmissä niin paljon, että alkaisi totteleminen kiinnostaa.
Tulee nälkä:)
Mun lapsi oli 5 vuotias isokokoinen (liekö isäänsä tullut) kun päätin kauppariehumiselle laittaa stopin. Nostin ipanan kärryihin ja jatkoin ostoksia. Jos oli tulossa pois, kysyin, mitä ostettavaa?
Jostain kumman syystä lapsi ei halunnut ostaa mitään vaikka kaikki olisin ostanut kun olisi halunnut. ISÄN auktoriteetti näyttää jälleen paremmuutensa!
Äiti ei koskaan pääse tähän vaikka imettäisi 10 vuotta!
Silloin vuonna yks ja kaks ei koulukypsyyttä mitattu noin.
Täytyypä kouluttaa tokaluokkalainen vahtimaan veljeään koko viikonlopun, niin ehkäpä hän suoriutuisi ala-asteesta vuodessa.
Otan asian esille seuraavassa vanhempainillassa. Kai sinäkin olet tulossa?
todella harkinnan arvoinen; flexi, nimittäin.
Nimenomaan "puupäälläkin" alkaa raksuttamaan "keppi ja porkkana" - systeemi, ja vielä kun "tekee" sen käytöstä ns. "häpeällisen" toiminnan, ei "ukon" itsetunto anna kävellä taluttamisessa. Porkkana taasen voi käyttää jotain kivaa tekemistä kotona tai pitemmällä periodilla esim. elokuvissa käyntiä.
Karoliina tsemppiä!! Pidä itsestäsi itsekkäästi huolta!
luin koko ketjun läpi ja hyvä kun pidät itsestäsi huolta. Ole kotona ja keskity lapsiisi, molemmilla tuntuu olevan kivinen koulutaival edessä. ADHD:tä jos on, on paras keino tutkittu ja hoidettu. Esikoisesikin tulee aina vain enemmän tarvitsemaan apuasi, jos näin alkutaipaleilla todettu jo oppimisvaikeuksia. Väsyneestä äidistä ei ole apua, eikä tukea.
Minulla 4 lasta (10-16), joista 3 erityislasta ja ero tuli kun mies ei jaksanut meidän raskasta erityislapsi-arkea! minulta ei edes kysytty, oli vain jaksettava ja jatkettava.
Olen ollut vuoroin työtön, pätkätöillä, työllistettynä yms. tällä hetkellä työtön ja karenssilla, kun irtisanoin itseni työllistetystä työsuhteesta muuton takia! muutin 200km:n päähän.
Olen yhden oman lapseni omaishoitaja, enkä tosiaan töihin edes kaipaa, mutta pakko, muutoin en saa edes sitä pientä tmtukea. Lapsi on päivät koulussa, joten osa-aikaisen työn voisin vastaan ottaakkin. Vaakakupissa painaa vaan se oma jaksaminen, kun takana on loppuunpalaminen ja siitä useita vuosia kestänyt selviäminen. Miksi siis en voisi olla kotona, onhan tulevaisuudessa víelä työvuosia edessä, kun lapset isompia. Vuosi vuodelta helpottaa.
Kun lapset koulussa, se on ainoa aika itse hengähtää ja hoidella kaikki juoksevat asiat virastoissa ja muualla. Kun lapset kotona, mihinkään ei voi lähteä, kun vaatii 24tunnin aikuisen valvonnan.