Elettiin vuotta 2000,törmäsin mielestäni ihanaan mieheen joka tekee ahkerasti työtä ja ei tupakoi/eikä kuningas alkohooli maistunut koskaan.
Ajattelin,tavattuani hänet ensi kertaa että kuuntelen hänen tarinoitaan kun hän sanoi minulle mistä löytäisin yhtä nätin kuin sinä olet "tyttöystäväkseni",kerroin että ei kukaan kotoa tule sinua etsimään,mutta letkautin että mun kavereitakin on vielä ns.tyttöpäitä,voisin esitellä sinulle muutamia,ja niin teimmekin,mutta kukaan ei kelvannut...siispä siinä sivussa kuin taika iskusta kemiat meni yksiin ja muutimme jo saman katon alle,vaikkakaan emme olleet tunteneet kuin muutaman päivän...elettiin vuosi,jolloin ihmettelin ensi kertaa suhdettamme kun vkl tulee niin mies häippäsee..niin minnekkäs muualle kuin korjaamaan milloin mitäkin rakkinetta,mutta aina ajattelin että rahaahan siitä saa.
Niin mutta kun se raha ei koskaan kotiin asti tullut,ajattelin jospa seuraava vuosi toisi jotain yhteistä aikaa meille...mutta suku halusikin niin että kihlattuni vietti kaiken ylimääräisen ajan milloin mitäkin tehden ja minut sysättiin syrjään,minä en ollut mitään.
Kihlattuni on ja oli "peräkammarin"kasvatti...työtä,työtä,vapaa aikaa naisen kanssa ei ollut,siellä ns.anoppini oli vanhan kansan ihminen joka ei suvainnut pojilleen nais ystäviä.
Minun oli siis tyytyminen siihen että suku määräsi sulhaseni elämästä ja tekemisistä aina siihenkin saakka mihin rahat kulloinkin laitettiin minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa.
Usein olin surusta/tuskasta kärsivä..niin näytinkin suruni reilusti sulhaselleni mutta hän vain sanoi minulle."mikä meidän on ollessa..kaikkea on...mutta minun on vain tehtävä työtä...!
Onhan meillä sitten aikaa olla yhdessä kun ollaan vanhoja...muu aika menee veljen kanssa ja kotitilalla...keksi itsellesi jotain tekemistä siksi aikaa kun olen poissa.
Rakennettiin yhdessä mökki ja siihen kuului myös ranta,tontteineen,sekin sieltä sukutilalta...saimme ihanan rannan nurmikkoineen,puskineen...mutta järkytykseni oli sanoin kuvaamaton kun sainkin kuulla ettei tontti ollutkaan sulhaseni,vaan hänen iki-ihanan veljensä.
Heille se on yhteistä...minulle he vain pilkkasivat usein noina vuosina...niinkuin peräkammarin pojat tekevät..parempi oma lehmä ojassa kuin..tontti vieraan käsissä.
Anoppi usein vahti ja kyttäsi milloin olin missäkin...ja kirjasi kirjaansa kaiken ylös,milloin auto meni mökki tielle milloin pois..jne..
Tänä vuonna 2006...olen tuskaisen tieni päässä ja ajatus että minulle on vielä elämä jossakin jossa ei ole kieroutta ei kiirettä vaan ihminen jolla on minullekkin aikaa ja rakkautta...olen säilynyt samana kuin kuusi vuotta aiemmin...mutta mitenkähän mökki asiassani menettelisin kun kuitenkin vuosien varrella on minultakin sitä työtuntia tullut niin mullan levityksissä kuin puskien laitoissa,puhumattakaan kaikesta muusta...mökki ja tontti on kauniilla tontilla johon on uponnut useampi euro,myytäessä paikka on markkoina lähemmäksi miljoonan arvoinen.
Niinhän se suku yhdessä sulhaseni kanssa sanoikin että heillä on oma lehmä ojassa,sinulla on silmää laittaa...yksin vietin kesänikin mökillä,sulhaseni aika meni sukutilan pelto töissä,minulla ei ollut nokan koputtamista asioihin...anoppikin usein näytti miten hirveesti minusta tykkäsi...pyyti kahville ja syömään sulhaseni ja kaksi muuta poikaansa,mutta minulle sanoi sinulla ei ole mitään asiaa minun ruoka pöytääni.
Usein ajattelin että koko suku elää sata vuotta jäljessä...mutta tyydyin hammasta purren osaani,ja lähdin pois.
Nykyään en edes lähde sulhaseni mukaan kotitilalleen,en suostu nöyrtymään siihen että minun olisi aikuisen naisen istuttava navetan nurkalla kylmässä autossa sen aikaa kun arvon sulhaseni on kotipaikallaan...syömässä ja aikaansa viettämässä.
En tiedä mitä tekisin...enkä tiedä mikä nykyinen asemani elämässäni on...sen tiedän että kauan en jaksa tätä elämää...mutta yksinkään en haluaisi olla!
Ajattelin,tavattuani hänet ensi kertaa että kuuntelen hänen tarinoitaan kun hän sanoi minulle mistä löytäisin yhtä nätin kuin sinä olet "tyttöystäväkseni",kerroin että ei kukaan kotoa tule sinua etsimään,mutta letkautin että mun kavereitakin on vielä ns.tyttöpäitä,voisin esitellä sinulle muutamia,ja niin teimmekin,mutta kukaan ei kelvannut...siispä siinä sivussa kuin taika iskusta kemiat meni yksiin ja muutimme jo saman katon alle,vaikkakaan emme olleet tunteneet kuin muutaman päivän...elettiin vuosi,jolloin ihmettelin ensi kertaa suhdettamme kun vkl tulee niin mies häippäsee..niin minnekkäs muualle kuin korjaamaan milloin mitäkin rakkinetta,mutta aina ajattelin että rahaahan siitä saa.
Niin mutta kun se raha ei koskaan kotiin asti tullut,ajattelin jospa seuraava vuosi toisi jotain yhteistä aikaa meille...mutta suku halusikin niin että kihlattuni vietti kaiken ylimääräisen ajan milloin mitäkin tehden ja minut sysättiin syrjään,minä en ollut mitään.
Kihlattuni on ja oli "peräkammarin"kasvatti...työtä,työtä,vapaa aikaa naisen kanssa ei ollut,siellä ns.anoppini oli vanhan kansan ihminen joka ei suvainnut pojilleen nais ystäviä.
Minun oli siis tyytyminen siihen että suku määräsi sulhaseni elämästä ja tekemisistä aina siihenkin saakka mihin rahat kulloinkin laitettiin minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa.
Usein olin surusta/tuskasta kärsivä..niin näytinkin suruni reilusti sulhaselleni mutta hän vain sanoi minulle."mikä meidän on ollessa..kaikkea on...mutta minun on vain tehtävä työtä...!
Onhan meillä sitten aikaa olla yhdessä kun ollaan vanhoja...muu aika menee veljen kanssa ja kotitilalla...keksi itsellesi jotain tekemistä siksi aikaa kun olen poissa.
Rakennettiin yhdessä mökki ja siihen kuului myös ranta,tontteineen,sekin sieltä sukutilalta...saimme ihanan rannan nurmikkoineen,puskineen...mutta järkytykseni oli sanoin kuvaamaton kun sainkin kuulla ettei tontti ollutkaan sulhaseni,vaan hänen iki-ihanan veljensä.
Heille se on yhteistä...minulle he vain pilkkasivat usein noina vuosina...niinkuin peräkammarin pojat tekevät..parempi oma lehmä ojassa kuin..tontti vieraan käsissä.
Anoppi usein vahti ja kyttäsi milloin olin missäkin...ja kirjasi kirjaansa kaiken ylös,milloin auto meni mökki tielle milloin pois..jne..
Tänä vuonna 2006...olen tuskaisen tieni päässä ja ajatus että minulle on vielä elämä jossakin jossa ei ole kieroutta ei kiirettä vaan ihminen jolla on minullekkin aikaa ja rakkautta...olen säilynyt samana kuin kuusi vuotta aiemmin...mutta mitenkähän mökki asiassani menettelisin kun kuitenkin vuosien varrella on minultakin sitä työtuntia tullut niin mullan levityksissä kuin puskien laitoissa,puhumattakaan kaikesta muusta...mökki ja tontti on kauniilla tontilla johon on uponnut useampi euro,myytäessä paikka on markkoina lähemmäksi miljoonan arvoinen.
Niinhän se suku yhdessä sulhaseni kanssa sanoikin että heillä on oma lehmä ojassa,sinulla on silmää laittaa...yksin vietin kesänikin mökillä,sulhaseni aika meni sukutilan pelto töissä,minulla ei ollut nokan koputtamista asioihin...anoppikin usein näytti miten hirveesti minusta tykkäsi...pyyti kahville ja syömään sulhaseni ja kaksi muuta poikaansa,mutta minulle sanoi sinulla ei ole mitään asiaa minun ruoka pöytääni.
Usein ajattelin että koko suku elää sata vuotta jäljessä...mutta tyydyin hammasta purren osaani,ja lähdin pois.
Nykyään en edes lähde sulhaseni mukaan kotitilalleen,en suostu nöyrtymään siihen että minun olisi aikuisen naisen istuttava navetan nurkalla kylmässä autossa sen aikaa kun arvon sulhaseni on kotipaikallaan...syömässä ja aikaansa viettämässä.
En tiedä mitä tekisin...enkä tiedä mikä nykyinen asemani elämässäni on...sen tiedän että kauan en jaksa tätä elämää...mutta yksinkään en haluaisi olla!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei, itse olen myös maalta (mies). Sinua kohdellaan väärin, se on selvää. Mutta ite kun myös olen maalta ni voin kertoa että tontapanen ei ehkä ole kovin harvinaista. Täällä todella ollaan monessa paikassa aikaa paljonpaljon perässä. Mutta mitään vastaavaa en kyllä tiedä. Enkä ollenkaan puolustele miestä. Sanon vaan että kun on ikänsä ollut tollasissa maatöissä niin siitä ei "pysty" irrottautumaan, se ois jotenkin kuolemaakin vakavampi asia... Ja tekstistäsi huomasin paljon samanlaisia juttuja (miehen elämässä) mitä itsekkin "joudun" kokemaan. Mutta kenenkään ei tarvii tyytyä tollaiseen elämään, yritä vaikka availla silmiäsi ja katsoa mitä muualla olisi tarjolla....
Niin,,jatkoa hieman aikaisempaan..ensinnäkin emme asu mieheni suku tilalla vaan muualla,ja käymme muualla töissä.
Mutta huvittavinta tässä sekin on ettei mieheni koskaan ole päässyt töistä tullessaan edes kunnolla ovesta sisään kun soitto ja käsky tulee iso-veljeltä.
Hänen iso-veli asuu siellä sukutilalla ja kaikki työt on hänen nenänsä alla mutta "laiskuus on tehnyt hänestä sellaisen ettei viitsi omia maataloushommia itse tehdä,vaan tavallaan "kiristää"veljeään kaikella,ja toinen sitten lähtee tekemään niitä tekemättömiä töitä jotka toinen laiskuuttaan on jättänyt tekemättä.
Mieheni ei koskaan kysynyt minulta mitä mieltä olet jos teen tätä ja tätä tjms.
Kaikki lomat/vapaat/vp/kaikki se "helvetin"aika kuului suvulle,mutta ei minulle.
Ennakkoon "Veli"soitti miehelleni useita kertoja päivässä että nyt ota lomaa nyt tehdään töitä,ja jos et saa vapaata,ota loppu tili töissä,kyllä myö pärjätään...Mutta näistä ei pahemmin huudeltu minulle,mitä olivat sopineet.
Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia...siitä olen oikeestaan hyvilläni.
Toisaalta pelottaa jo ajatus...tulevasta keväästä/kesästä...ne menee hänellä sukua passatessa...mietin usein..katsoisinko sivusta..vai jättäisinkö lopullisesti kaiken tämän taakseni??Niin..meillähän ei sitä riitaa mistään muusta ollutkaan kuin Ajasta.
Minun unelmastani ja elämästäni on kuusi vuotta kuin "Unta"...en sitä koskaan elänyt meidän yhteisten toiveitten mukaisesti...tavallaan emme olleet kuin ne muutamat yksinäiset harvat yöt yhdessä..ja ne tuhannet keskustelut jotka alkoivat
näin...pittää lähtee hallille,pittää lähtee korjaamaan sitä sun tätä,koskaan tämä ns."RiepuPetteri"ei vaivautunut edes kysymään minulta miten kulta meni töissä tai mitä olet ajatellut tänään tehdä...tai tuli suoranainen käsky...laitahhan päällesi,lähdetään hallille...vaikka muttereita laittamaan astiasta toiseen..Kuulostaa vähä järkisen touhuilta..usein kuului myös luoja ei laiskoja elätä..
Nytkin kirjoittaessani tätä "kulta"lähti töihin tänä aamuna klo 04.30..ja kotiin tule siinä puolen yön aikaan kunha siinä sivussa tekee normaali työnsä ja sitten suku tilalla toisen puolen...niin siinä välissä ei saa soittaa "vaimolle"missä on...eikä saa kertoa myöhemmin mistä ollaan "aivopesty" miestäni...puheita selän takana...kuten aina ennenkin...myöhemmin kulta aina kertoo kun äiti sanoi että minun pitäs jättää nykyinen työ...ja siinä sivussa myös nykyinen elämäni,kyllä me pidämme sinut aamusta iltaan työssä ja ota ero..näin on parempi.
Suku tilalla on sellainen "Pirttihirmu"joka aisoissa pitää kolme poikaansa...mutta miniää en anna enää alistaa,olen hänen manipulointiaan niin täynnä ettei usko kukaan.
Mutta palaan asioihin taas myöhemmin....
Niin..nyt sitten jatkoja edellisiin..kurkkuni on täynnä kaikenlaista..mutta..päätän kirjoittamiseni siihen että luovun kaikesta mitä olin kuvitellut elämässäni tekeväni sulhaseni kanssa...sen voin kertoa että elämästäni suuri siivu on kulunut vain luovuttamalla omaa aikaani hänelle.
Rakastin oman aikani häntä..ja tavallaan rakastan edelleen..mutta en enää jaksa..mikään ei muutu,se on varma.
Suku rakkaus voittaa kahden ihmisen elämän,sitä on sekoitettu monella eri tavalla jota on ihan turha minun enää yrittää korjata.
Päätin että jätän kaiken taakseni ja aloitan uuden elämän jossain muualla,toisella paikka kunnalla,minusta hänen ei tarvitse huolehtia,ei hän huolehtinut näinä vuosinakaan kun yhdessä yritimme suunnitella elämäämme...se kaikki oli tavallaan unta ja valhetta alusta loppuun saakka.
Ehkä joskus kun hän sukunsa kanssa istahtaa mökin kuistille tulee mieleen kuka tämän kaiken teki...näinkin kauniiksi kun se tänä päivänä on...
Kuka haravan kanssa ja lapion kanssa jaksoi laittaa raskaita hiekkoja/multia/kiviä..yms..vaikka talossa oli useita tratkoreita joilla senkin olisi voinut tehdä näppärästi muutamassa tunnissa,mutta kun se "pirttihirmu"sanoi ettei työkoneita viedä rantaan...joutaa akkas työstämään haravoilla.
Muistaa...kukka puskat..jotka siellä kasvaa vuodesta toiseen,kauniina...valkoisina...lumipallo heissinä ja hortenssioina...vuorikilpeä ranta viivalla...eiköhän tule mieleen...että sittenkin olisi kannattanut antaa omaa aikaa omalle morsiamelle.
Ehkä ajatuskin tulee.."Mitä olen tehnyt"suhteelleni???
Nyt tämä kaikki on myöhäistä.
Olen tullut tieni päähän..!
Voin sanoa sinulle "Rakkaani"olet jatkossa sukusi orja!en minä.
Annathan heille sen kaiken rakkauden/hellyyden, minkä minulle unohdit antaa,ja anoppi sinulle toivon että olet jatkossa "Onnellinen"olet saanut kaikki kolme poikaa loppu elämäksesi hallitaksesi heidän elämää edelleen,ei ole yhden pojan morsian sanomassa että on muutakin elämää kuin "Työtä,työtä,työtä.
Muista kaikki kolme poikaasi ovat jo aikuisia yli nelikymppisiä kaikki,et voi hallita heitä ikuisesti,et voi määrätä mitä he tekevät vapaa-ajallaan,mutta tiedän ettei he "Uskalla"tehdä mitään toisin,kuin sinun mieli alojesi mukaan.
Sinun olisi pitänyt anoppi olla heille ÄITI,joka kannustaa lapsiaan omaan elämään ja tukea heitä kaikessa,mutta toisin kävi,hallitset heitä siten ettei heillä ole omaa elämää vaan sitä elämää mitä sinä haluat.
Ja pojat tekee juuri siten kuten itse haluat.
Säälittävää..sanon minä.
Lopetan siihen että paljon kaunista elämä antaa kun sen hymy huulilla jaksaa kantaa...ja elämän iloiset hetket ovat asioita joita ei voi antaa pois.
Hyvästi!
ei kannata jäädä tollaseen loukkuun..se vaan pahenee mitä enenmmän kuluu aikaa. jos mies on noin hölmö, ettei pysty itte niinku säätämään omaa elämäänsä ja siitä vielä joutuu kärsimään naisystävä niin johan on ....on palattu ajassa aika paljon taaksepäin....ei toi ainakaan oo rakkautta...ei ei..kaukana siitä..
mä en ymmärrä enkä ikinä tule ymmärtämään ihmisiä jotka tavallaan vaan käyttää toisia hyväkseen...
suosittelen etsimään sellasen miehen joka kunnioittaa sinua joka asiassa.
toivottavasti löydät sellasen pian....
mut koeta jaksaa äläkä anna kaikkea periksi :)
ps..en minäkään polta ja alkoholi ei hallitse elämääni.. ;)
onko elämän oltava kärsimystä. Mielestäni ei. Sinua ystäväni kohdellaan kuin alamaista tai piikaa,senhän huomaat. Ilo on elämästäsi mennyt ja lyötyä lyödään.Jos haluat muutosta nouse jaloillesi ja ilmoita omalla äänelläsi että nyt riittää.Toivon etä teillä ei ole lapsia koska silloin voit aloittaa uuden elämän "helposti".Miehesi on tossukka joka ei tajua olevansa naimisissa sinun kanssasi eikä äitinsä. Äitinsähän tässä sairas on mutta tuommoinen lapanen kuin miehesi on en usko kovin paljon parempaan kohdallesi.Älä anna kohdella itseäsi kuin alempaa olentoa vaan nouse sellaista vastaan.Tuossa ummehtuneessa ilmapiirissä missä elät voit todellakin sairastua. Ajattele, että elämä on tuolla ulkona niinkuin se onkin.Voimia sinulle. Ajattele itseäsi kun kukaan muu ei.
Onpa outo tapaus mun mielestäni. Ehkä aina jossainpäin toimitaan vanhojen kaavojen tapaan ja kun niihin on totuttu, niin vaikea on päästä irti. Esim. anoppisi on luultavasti joutunut saman käsittelyyn ja jatkaa samaa myös miniän kohdalla. Kyse ei välttämättä ole "kostosta" vaan vanhojen tapojen noudattamisesta. Sunhan se on elämäsi joten yksin siitä joudut päättää miten sen haluat viettää.