Kelemen auto oli työpaikan pihassa, kuinkas muutenkaan. Erikoista oli sen sijaan se – tai ei se enää siinä vaiheessa niin laajalti tuntematonta ollut – että hänen työvaatteensa keräsivät kliinisyyttä sairaalan kellarissa lääkäri Meimaru Motobadan, sekä opiskelija Yona Windun rettujen keskellä säilytyskaapissa. Hän itse istui teho-osastolla, mutta lääkärin työvälineet viettivät vapaa-aikaansa miehen laatikossa kolme huoneellista taaempana.
Kelemen kasvot olivat laihtuneet, hänen ihonsa oli kalvakka ja kun miestä pyydettiin taannoin laskemaan, oli hän sanonut: ”ei jaksa vääntää...” Se oli outoa, vaan minkäs teet, kun paras ystävä ja piilotetun muuksi muunnetun ja toisten tekijöiden kautta eletyn rakkauden kohde makaa tajuttomana teholla.
Kelemen mielitiettyä ja monipuolista työtoveria – irlantilaissyntyistä Sarah Aldwychiä - oli ammuttu kaksi kertaa reiteen ja kerran vatsaan viikko takaperin. Keleme laski, että juuri sillä hetkellä hän tajusi, että rakkauden löytää vasta, kun se on pakko jollain tavalla osoittaa. Hän oli kertoillut tajuttomalle Sarahille lukuisia tarinoita, ja nytkin oli erään kertomuksen aika:
–Joistain asioista sanotaan, että ne ovat turhanpäiväisiä ja tyhjiä. Vaan entäpä maine ja kunnia, muistetaanko niitä samalla tavoin, kuin sellaisia vähäpätöisiä asioita? Ei, mikäli vähäpätöisestä tehdään taidetta ja hulluutta tai kuten tulevassa tarinassani: absoluuttista periksiantamattomuutta. Tässä kaupungissa heräsi nuorisokulttuuri jo varkain 50 -luvulla, ja tuolloin myös halvat teiniautot tulivat kuvioihin vanhemman ja olevinana hienomman väen riesäksi. Olihan se toki ymmärrettävää kun joutuu huomaamaan, kuinka löyhällä jalustalla oma hienous lepäsi, kun se rapistui jo ensimmäisen jumputtavan auton ajettua ohi. Tiedät varmaan, että meidän kellojemmekin sanottiin näyttävän tulevaisuuden aikaa. Niimpä oli sangen uskomatonta, että jo 1951 meillä oli autoissa radioita, jotka pyörittivät keloilta musiikkia. Kerran sitten oli sellainen tilanne, että herra Hinuban Kutaragi oli saada sydänkohtauksen, kun keltainen kottero ajoi hänen koiransa yli. Kutaragi pysäytti autoilijan viittomalla, ja aikoi munata tämäm kaikkien kavereiden kuullen näin sanoen:
–Kun kerran illoilla kylää kiertelet ja musiikkiasi soittelet, niin vertaahan minu elämääni. Olen tehnyt 14 -tuntisia työpäiviä jokaisena seitsemänä päivänä viikossa, enkä ole koskaan levännuyt ellei lasketa yötä, jolloin näin painajaisia seuraavasta aamusta.
–Ja nytkö minun pitäisi kärsiä laillasi, ennen kuin tajuaisit, että sinulla on melkoisen mukavaa. Eipä se ole varmaan hauskaa, kun tekee työtä ämpäri päässä vain siksi, että työn käsitettä pitäisi jotenkin elvyttää, selitti kuljettaja Marabun Wanda, josta siinä hetkessä syntyi legenda. Kuulehan:
–Vai niin... vaikka ajaisit lopun elämääsi tuota autoa, et taatusti saa aikaan pätkän vertaa siitä, mitä minä olen saanut. Ota silmä kätesi ja katso, millä tavalla voit saavuttaa jotain! Huusi mies, jonka filosofia lepäsi sangen alkeellisella tasolla, jossa saavuttamista pidettiin jonain mahdottomana ja absoluuttisena, ja nimenomaa vaikeana sen vuoksi, ettei sitä koskaan tarvitsisikaan saavuttaa vaan voisi alati unelmoida. Kenties sitä siksi ei huomaisikaan, kun asiaa vain omassa päässään kehitteli. Hinuban on jo kuollut, mutta silloin kun hän parhaimmillaan sauhusi Marabunille, päätti tämä tehdä maankuulun ratkaisun ja toteuttaa kunniantuntonsa ja mielenlujuutensa tähden sen, mitä Hinuban vain ilkeyttään oli ehdottanut:
–Kuulkaa pojat, tässä hetkessä käsken kaikkia teitä ulos autosta. Aion ajaa tätä 950 metrin mittaista korttelirinkiä ympäri kuolemaani saakka, enkä kuunaan poistu autostani. Se oli kuin hauska vitsi, mutta Marabun oli tosissaan. Maailma syntyisi uudestaan heti, kun sen hylkäisi. Hän osti sata kappaletta autossaan soittamaansa ääninauhakelaa, kuusi toistolaitetta, vararenkaita, ruokaa, lihastenvetreytysvälineitä, tuuletuksen ja automaattisen juomalaitteiston ja lisäksi elinikäishuollon autolleen. Hän starttasi 12.05.1951 kello 23:17, ja kiersi normaalin teinin tapaan kylää ympäri. Seuraavana aamuna häntä ei ilmestynyt kouluun, ja ensimmäiseksi ajateltiin poliisin vieneen hänet. No, näin ei ollut tapahtunut.
Jo yhden päivän yhtämittainen ajaminen saattaisi leimata ihmisen hulluksi, mutta kun kaksi viikkoa ja kolmekymmentä tankillista oli kulunut, alettiin Marabunista puhua koko kaupungin laajuisesti. Häntä tultiin töllistelemään, hänen kotiinsa lähetettiin postia, ja sadat ystävät ja tuttavat sekä aiva ventovieraat päättivät kustantaa hänen autonsa ja kehonsa huollon vain, jotta Marabu pystyisi pitäytymään tavoitteessaan. Kansainliike oli syntynyt, ja kuukauden ja usean tuhansien ja taas tuhansien kierrosten jälkeen oli perustettu Marabun RY, joka tuki miljoonabudjetilla esikuvansa ajoretkeä kadulla, joka edelleen nimettiin Marabunin lenkiksi. Poliisi ei enää puuttunut asiaan, sillä kellään ei tuntunut olevan pokkaa sanoa sanaakaan Marabunin ajeluita vastaan. Imisten itsekunnioitus ja oman edun tavoittelu tuntui muuttuneen palvonnaksi Marabunia kohtaan.
Vuosien kuluessa ilmiö laantui, mutta tasaisin väliajoin Marabun huolehti hyvinvoinnistaan auton sisällä, eikä kovin huonoja muutoksia ollut tapahtunut vuoteen 1966 mennessäkään, ellei lasketa sen vuoden lopulla tehtyä umpilisäkkeen poistoa, jonka vuoksi sniperialaiset lääkärit ovat edelleen ennätyskirjan sivuilla otsikolla :”Maailman vaikein leikkaus -kirugiryhmä poisti umpilisäkkeen liikkuvassa autossa”. Seuraavat vuodet eivät tuoneet mitään järisyttävää uutta, mutta on toki syytä mainita, että kahdenkymmenen ajovuoden jälkeen pehmeä asvalttilaatu oliu kulunut kuopalle auton alla jopa siinä määrin, että Marabun ei tarvinnut kääntää rattia enää laisinkaan.
Vuonna 1981 juhlittiin kolmattakymmenettä vuotta, ja muunmuassa katolinen kirkko päätti julistaa Marabunin pyhimykseksi, Dalai Laman kohottaessa Marabunin Boddhisatvaksi. Tuona vuonna myös laskettiin, että Marabunin autoa oli kunnostettu yhteensä 937 kertaa, tankattu yli kymmenentuhatta kertaa ja pesty ties kuinka usein. Sarah... Tänä vuonna tulee 55 vuotta siitä, kun Marabun aloitti ajonsa ja edelleen hän kiertää kaupungin pohjoisosissa. Autossa on nykyään uusimmat audiolaitteistot toistamassa vanhaa 50 -luvun klassikkoa, ja vanteissa itsepaikkautuvat renkaa lukuisten alumiiniosien sun muiden muassa.
Miljoonat ovat miettineet pienissä päissään, mikä saa Marabunin psyyken – joka ei hänen normaalin elämänsä aikana ollut muita kummempi – kestämään jatkuvaa ajelemista. Mutta oletan lapsellisesti, että jos hän pystyy tuollaiseen, pystyt sinäkin vielä heräämään ja avaamaan silmäsi minulle jotta näkisin, puhuvatko ne vielä samaa kieltä kuin ennen piiloitumistaan. Jos ne puhuvat, toivon edelleen, että kielipääni on pitänyt naruistaan kiinni ja vetää sen jälkeen oikeasta ja kerrankin tarpeeksi kovaa. Keleme lopetti tarinansa, ja katsoi haikeana ulos. Marabun Marauderin tarina oli tosi, ainoastaa Sniper Emmetbrown ja Pekka Göyngää olivat samanlaisessa maineessa. Siinä lyhyessä ajassa jonka Keleme kaihosi ulos, tapahtui monenlaista. Sniper Emmetbrown saapui sisään:
–Terve, Sarah Aldwych saa seuraa. Potilas on 74 -vuotias mies, joka kärsii vakavista mielenterveysongelmista, mitkä johtavat pitkälti suuren asian tavoittelusta ilman, että sitä kannattelevat pienet asiat ovat kohdillaan. Katsos kun suuria asioita ei tarvitakaan, pitää vain ymmärtää pieniä, totesi Sniper Kelemelle, joka vielä kysyi miehestä.
–Et ole tänään töissä, mutta sanottakoon, että mies on pitkän linjan autoilija ja hänellä oli miljoona saattajaa. Kuulin, että tarinoit jostain äsken, kerrohan nyt kaksinverroin parempi tarina, jotta myös hän herää. Mainittakoon kuriositeettina, että jos haluat vanhan volkkarisi tilalle todellisen kulttiauton, kannattaa ostaa tuon sataprosenttisen neurootikon ja paranoidin ajoneuvo, se maksaa vain kymmenen kertaa enemmän, kuin tämä teho-osasto. Sniper käveli ulos ja pudisteli päätään, rajansa kaikella... ajatteli hän nähden samalla, kuinka asvalttityöntekijät peittelivät erään kuuluisan korttelin ympäri kiertävää tietä uudella pikiannoksella.
Kelemen kasvot olivat laihtuneet, hänen ihonsa oli kalvakka ja kun miestä pyydettiin taannoin laskemaan, oli hän sanonut: ”ei jaksa vääntää...” Se oli outoa, vaan minkäs teet, kun paras ystävä ja piilotetun muuksi muunnetun ja toisten tekijöiden kautta eletyn rakkauden kohde makaa tajuttomana teholla.
Kelemen mielitiettyä ja monipuolista työtoveria – irlantilaissyntyistä Sarah Aldwychiä - oli ammuttu kaksi kertaa reiteen ja kerran vatsaan viikko takaperin. Keleme laski, että juuri sillä hetkellä hän tajusi, että rakkauden löytää vasta, kun se on pakko jollain tavalla osoittaa. Hän oli kertoillut tajuttomalle Sarahille lukuisia tarinoita, ja nytkin oli erään kertomuksen aika:
–Joistain asioista sanotaan, että ne ovat turhanpäiväisiä ja tyhjiä. Vaan entäpä maine ja kunnia, muistetaanko niitä samalla tavoin, kuin sellaisia vähäpätöisiä asioita? Ei, mikäli vähäpätöisestä tehdään taidetta ja hulluutta tai kuten tulevassa tarinassani: absoluuttista periksiantamattomuutta. Tässä kaupungissa heräsi nuorisokulttuuri jo varkain 50 -luvulla, ja tuolloin myös halvat teiniautot tulivat kuvioihin vanhemman ja olevinana hienomman väen riesäksi. Olihan se toki ymmärrettävää kun joutuu huomaamaan, kuinka löyhällä jalustalla oma hienous lepäsi, kun se rapistui jo ensimmäisen jumputtavan auton ajettua ohi. Tiedät varmaan, että meidän kellojemmekin sanottiin näyttävän tulevaisuuden aikaa. Niimpä oli sangen uskomatonta, että jo 1951 meillä oli autoissa radioita, jotka pyörittivät keloilta musiikkia. Kerran sitten oli sellainen tilanne, että herra Hinuban Kutaragi oli saada sydänkohtauksen, kun keltainen kottero ajoi hänen koiransa yli. Kutaragi pysäytti autoilijan viittomalla, ja aikoi munata tämäm kaikkien kavereiden kuullen näin sanoen:
–Kun kerran illoilla kylää kiertelet ja musiikkiasi soittelet, niin vertaahan minu elämääni. Olen tehnyt 14 -tuntisia työpäiviä jokaisena seitsemänä päivänä viikossa, enkä ole koskaan levännuyt ellei lasketa yötä, jolloin näin painajaisia seuraavasta aamusta.
–Ja nytkö minun pitäisi kärsiä laillasi, ennen kuin tajuaisit, että sinulla on melkoisen mukavaa. Eipä se ole varmaan hauskaa, kun tekee työtä ämpäri päässä vain siksi, että työn käsitettä pitäisi jotenkin elvyttää, selitti kuljettaja Marabun Wanda, josta siinä hetkessä syntyi legenda. Kuulehan:
–Vai niin... vaikka ajaisit lopun elämääsi tuota autoa, et taatusti saa aikaan pätkän vertaa siitä, mitä minä olen saanut. Ota silmä kätesi ja katso, millä tavalla voit saavuttaa jotain! Huusi mies, jonka filosofia lepäsi sangen alkeellisella tasolla, jossa saavuttamista pidettiin jonain mahdottomana ja absoluuttisena, ja nimenomaa vaikeana sen vuoksi, ettei sitä koskaan tarvitsisikaan saavuttaa vaan voisi alati unelmoida. Kenties sitä siksi ei huomaisikaan, kun asiaa vain omassa päässään kehitteli. Hinuban on jo kuollut, mutta silloin kun hän parhaimmillaan sauhusi Marabunille, päätti tämä tehdä maankuulun ratkaisun ja toteuttaa kunniantuntonsa ja mielenlujuutensa tähden sen, mitä Hinuban vain ilkeyttään oli ehdottanut:
–Kuulkaa pojat, tässä hetkessä käsken kaikkia teitä ulos autosta. Aion ajaa tätä 950 metrin mittaista korttelirinkiä ympäri kuolemaani saakka, enkä kuunaan poistu autostani. Se oli kuin hauska vitsi, mutta Marabun oli tosissaan. Maailma syntyisi uudestaan heti, kun sen hylkäisi. Hän osti sata kappaletta autossaan soittamaansa ääninauhakelaa, kuusi toistolaitetta, vararenkaita, ruokaa, lihastenvetreytysvälineitä, tuuletuksen ja automaattisen juomalaitteiston ja lisäksi elinikäishuollon autolleen. Hän starttasi 12.05.1951 kello 23:17, ja kiersi normaalin teinin tapaan kylää ympäri. Seuraavana aamuna häntä ei ilmestynyt kouluun, ja ensimmäiseksi ajateltiin poliisin vieneen hänet. No, näin ei ollut tapahtunut.
Jo yhden päivän yhtämittainen ajaminen saattaisi leimata ihmisen hulluksi, mutta kun kaksi viikkoa ja kolmekymmentä tankillista oli kulunut, alettiin Marabunista puhua koko kaupungin laajuisesti. Häntä tultiin töllistelemään, hänen kotiinsa lähetettiin postia, ja sadat ystävät ja tuttavat sekä aiva ventovieraat päättivät kustantaa hänen autonsa ja kehonsa huollon vain, jotta Marabu pystyisi pitäytymään tavoitteessaan. Kansainliike oli syntynyt, ja kuukauden ja usean tuhansien ja taas tuhansien kierrosten jälkeen oli perustettu Marabun RY, joka tuki miljoonabudjetilla esikuvansa ajoretkeä kadulla, joka edelleen nimettiin Marabunin lenkiksi. Poliisi ei enää puuttunut asiaan, sillä kellään ei tuntunut olevan pokkaa sanoa sanaakaan Marabunin ajeluita vastaan. Imisten itsekunnioitus ja oman edun tavoittelu tuntui muuttuneen palvonnaksi Marabunia kohtaan.
Vuosien kuluessa ilmiö laantui, mutta tasaisin väliajoin Marabun huolehti hyvinvoinnistaan auton sisällä, eikä kovin huonoja muutoksia ollut tapahtunut vuoteen 1966 mennessäkään, ellei lasketa sen vuoden lopulla tehtyä umpilisäkkeen poistoa, jonka vuoksi sniperialaiset lääkärit ovat edelleen ennätyskirjan sivuilla otsikolla :”Maailman vaikein leikkaus -kirugiryhmä poisti umpilisäkkeen liikkuvassa autossa”. Seuraavat vuodet eivät tuoneet mitään järisyttävää uutta, mutta on toki syytä mainita, että kahdenkymmenen ajovuoden jälkeen pehmeä asvalttilaatu oliu kulunut kuopalle auton alla jopa siinä määrin, että Marabun ei tarvinnut kääntää rattia enää laisinkaan.
Vuonna 1981 juhlittiin kolmattakymmenettä vuotta, ja muunmuassa katolinen kirkko päätti julistaa Marabunin pyhimykseksi, Dalai Laman kohottaessa Marabunin Boddhisatvaksi. Tuona vuonna myös laskettiin, että Marabunin autoa oli kunnostettu yhteensä 937 kertaa, tankattu yli kymmenentuhatta kertaa ja pesty ties kuinka usein. Sarah... Tänä vuonna tulee 55 vuotta siitä, kun Marabun aloitti ajonsa ja edelleen hän kiertää kaupungin pohjoisosissa. Autossa on nykyään uusimmat audiolaitteistot toistamassa vanhaa 50 -luvun klassikkoa, ja vanteissa itsepaikkautuvat renkaa lukuisten alumiiniosien sun muiden muassa.
Miljoonat ovat miettineet pienissä päissään, mikä saa Marabunin psyyken – joka ei hänen normaalin elämänsä aikana ollut muita kummempi – kestämään jatkuvaa ajelemista. Mutta oletan lapsellisesti, että jos hän pystyy tuollaiseen, pystyt sinäkin vielä heräämään ja avaamaan silmäsi minulle jotta näkisin, puhuvatko ne vielä samaa kieltä kuin ennen piiloitumistaan. Jos ne puhuvat, toivon edelleen, että kielipääni on pitänyt naruistaan kiinni ja vetää sen jälkeen oikeasta ja kerrankin tarpeeksi kovaa. Keleme lopetti tarinansa, ja katsoi haikeana ulos. Marabun Marauderin tarina oli tosi, ainoastaa Sniper Emmetbrown ja Pekka Göyngää olivat samanlaisessa maineessa. Siinä lyhyessä ajassa jonka Keleme kaihosi ulos, tapahtui monenlaista. Sniper Emmetbrown saapui sisään:
–Terve, Sarah Aldwych saa seuraa. Potilas on 74 -vuotias mies, joka kärsii vakavista mielenterveysongelmista, mitkä johtavat pitkälti suuren asian tavoittelusta ilman, että sitä kannattelevat pienet asiat ovat kohdillaan. Katsos kun suuria asioita ei tarvitakaan, pitää vain ymmärtää pieniä, totesi Sniper Kelemelle, joka vielä kysyi miehestä.
–Et ole tänään töissä, mutta sanottakoon, että mies on pitkän linjan autoilija ja hänellä oli miljoona saattajaa. Kuulin, että tarinoit jostain äsken, kerrohan nyt kaksinverroin parempi tarina, jotta myös hän herää. Mainittakoon kuriositeettina, että jos haluat vanhan volkkarisi tilalle todellisen kulttiauton, kannattaa ostaa tuon sataprosenttisen neurootikon ja paranoidin ajoneuvo, se maksaa vain kymmenen kertaa enemmän, kuin tämä teho-osasto. Sniper käveli ulos ja pudisteli päätään, rajansa kaikella... ajatteli hän nähden samalla, kuinka asvalttityöntekijät peittelivät erään kuuluisan korttelin ympäri kiertävää tietä uudella pikiannoksella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.