Hei te kohtalotoverit!
Olen naimisissa oleva nuori nainen. Olemme mieheni kanssa kummatkin erittäin lapsirakkaita, mutta saaneet vasta tietää, että minusta johtuvista syistä en ole tullut raskaaksi. Miehestäni ei ole löydetty toistaiseksi mitään vikaa. Olemme aloittamassa lapsettomuushoitoja nyt syksyllä ja tietysti toivomme parasta.
Haluaisin kysyä teiltä miehet, jotka olette samassa tilanteessa mieheni kanssa, miten te olette asian kokeneet? Onko rakkautenne vaimoon ollut aina ja joka hetki suurempaa kuin toiveenne tulla isäksi? Mikä teille parisuhteessanne on ollut tärkeintä?
Vaikka mieheni on vakuuttanut, että minun ei tarvitse pelätä, pelkään silti. Tunnen huonommuutta ja syyllisyyttä tilanteesta. Ajattelen jopa, että jos todella rakastan miestäni, minun täytyisi antaa hänelle mahdollisuus tulla isäksi "normaalilla" tavalla... Että rakkauteni on vain itsekkyyttä, jos en tähän pysty (jos hoidot eivät tuota tulosta)!
Asia on minulle hyvin vaikea. Tuntuu niin kuin sekä rakkaudesta että rakastelusta että koko aviovaimona olemisesta olisi tullut minulle jokin suoritus, jota en osaa tehdä "oikein". Sanomattakin on selvää, että olen epävarma ja huonotuulinen ja äreä ja kaikki tämä vaikuttaa meidän parisuhteeseemme negatiivisesti.
Aiemmin kerroin hänelle kaikista tunteistani avoimesti, mutta olen huomannut sen olevan hänellekin hyvin vaikeaa. Miten te tahattomasti lapsettomat, toisianne rakastavat parit olette ylipäätään selvinneet lapsettomuuskriisistä ja kaikista näistä tunteista?
Olen naimisissa oleva nuori nainen. Olemme mieheni kanssa kummatkin erittäin lapsirakkaita, mutta saaneet vasta tietää, että minusta johtuvista syistä en ole tullut raskaaksi. Miehestäni ei ole löydetty toistaiseksi mitään vikaa. Olemme aloittamassa lapsettomuushoitoja nyt syksyllä ja tietysti toivomme parasta.
Haluaisin kysyä teiltä miehet, jotka olette samassa tilanteessa mieheni kanssa, miten te olette asian kokeneet? Onko rakkautenne vaimoon ollut aina ja joka hetki suurempaa kuin toiveenne tulla isäksi? Mikä teille parisuhteessanne on ollut tärkeintä?
Vaikka mieheni on vakuuttanut, että minun ei tarvitse pelätä, pelkään silti. Tunnen huonommuutta ja syyllisyyttä tilanteesta. Ajattelen jopa, että jos todella rakastan miestäni, minun täytyisi antaa hänelle mahdollisuus tulla isäksi "normaalilla" tavalla... Että rakkauteni on vain itsekkyyttä, jos en tähän pysty (jos hoidot eivät tuota tulosta)!
Asia on minulle hyvin vaikea. Tuntuu niin kuin sekä rakkaudesta että rakastelusta että koko aviovaimona olemisesta olisi tullut minulle jokin suoritus, jota en osaa tehdä "oikein". Sanomattakin on selvää, että olen epävarma ja huonotuulinen ja äreä ja kaikki tämä vaikuttaa meidän parisuhteeseemme negatiivisesti.
Aiemmin kerroin hänelle kaikista tunteistani avoimesti, mutta olen huomannut sen olevan hänellekin hyvin vaikeaa. Miten te tahattomasti lapsettomat, toisianne rakastavat parit olette ylipäätään selvinneet lapsettomuuskriisistä ja kaikista näistä tunteista?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei
meillä on sama tilanne, että syy on minussa (tosin miestä ei ole tutkittu vielä), mutta munatorvieni huonokuntoisuus on tiedossa. Leikkauksestani on lähes kolme vuotta ja kahden ja puolen vuoden prosessoinnin tuloksena sain mieheni lähtemään kansssani lapsettomuusklinikalle psykologin ja lääkärin vastaanotolle. Se oli raskas päivä, mutta mielestäni tarpeellinen ja siellä sekä sen jälkeen saimme paremmin juteltua asiasta. Minullakin on ollut huonommuudentunteita ja noita ajatuksia, että pitäisikö minun häipyä että mieheni voisi löytää toisen, jonka kanssa saisi luonnollisella tavalla lapsen. Mutta sehän olisi vastuunottoa hänen puolestaan, hänhän se valitsee kenen kanssa elää. Me olemme onnellisesti naimisissa, mutta kyllä tämä lapsettomuus on kova juttu. Ja naisena sitä helposti kokee työstävänsä asiaa molempien puolesta, varsinkin kun siihen pakottaa oma keho viallisuutensa ja biologisen kellonsa vuoksi- miehellä kun ei näitä pakotteita ole. Uskon puhumiseen, ja ulkopuolisen kanssa keskustelu on varmaan hyväksi kaikille jossain vaiheessa, tai vertaisryhmään meno. Minäkin tulin tänne sivuille tänään katselemaan vertaistukimahdollisuuksia.
Mielestäni tätä lapsettomuutta eletään päivä kerrallaan ja vaihtelevissa tunnelmissa, kuten varmaankin lapsenkin kanssa elettäisiin, ja minkä tahansa elämää järisyttävän asian kanssa. Siihen on suostuminen, että tämä on vaihtelevaa. Olemme vakavasti pohtineet sekä elämää ilman lapsia, että myös koeputkihedelmöitykseen menoa. Teemme parhaillaan päätöstä, että lähdemmekö yrittämään.
Uskotaan, että hyvässä suhteessa vaikeudet lähentävät, mutta se edellyttää juttelemista ja sen hyväksymistä, että asiassa edetään ehkä eri tahtiin ja erilaiset asiat kuohuttavat. Mua auttoi ton Haikara-lehden juttu miesten reaktioista. Oletko lukenut? Se tuntui sopivan minunkin mieheeni.
Tsemppiä
t. kohtalotoveritar