Tulin tänne kysymään kaikilta 70-vuotiailta ja vanhemmilta, millaista on olla niin sanotusti vanha. Oma mummini ja vaarini kuolivat ennen kuin olin syntynyt, joten en koskaan tuntenut heitä. Olen kasvanut ilman isovanhempia. Toinen mummi oli hengissä ollessani 3-vuotias, mutta hän ei pitänyt yhteyttä. Olen jäänyt jotenkin pois kosketuksista vanhuuden kanssa. Jostain syystä vanheneminen pelottaakin.
Minua lapsena suretti, kun toiset kertoivat menevänsä mummilaan ja siellä tehtiin kaikkea mukavaa. Minulla ei ollut mummia ja vaaria, joiden luokse mennä. En osannut olla siitä kateellinen, koska en voinut edes ymmärtää, mitä "menetin". Vasta aikuisena olen tajunnut, miten olen jäänyt näkemättä ja vailla kosketusta vahuuden kanssa.
Siksi nyt kysyn, millaista on olla vanha, millaista on nähdä omien lasten olevan aikuisia ja millaista on olla isovanhempi? Millaista vanheneminen on? Vielä kiinnostaisi tietää, mitä ajattelette tällaisesta kysymyksestä? En ole harvinainen tapaus: moni muukin on kasvanut ilman isovanhempia. Olen miettinyt tätä paljon. Jotenkin tuntuu, että elämästä puuttuu joku palanen. Moni voi teilata kysymykseni sellaisilla vastauksilla, että jotkut ovat kasvaneet ilman äitiä ja isää, mutta kysymys koski nyt nimenomaan isovanhempia ja vanhenemista.
Minua lapsena suretti, kun toiset kertoivat menevänsä mummilaan ja siellä tehtiin kaikkea mukavaa. Minulla ei ollut mummia ja vaaria, joiden luokse mennä. En osannut olla siitä kateellinen, koska en voinut edes ymmärtää, mitä "menetin". Vasta aikuisena olen tajunnut, miten olen jäänyt näkemättä ja vailla kosketusta vahuuden kanssa.
Siksi nyt kysyn, millaista on olla vanha, millaista on nähdä omien lasten olevan aikuisia ja millaista on olla isovanhempi? Millaista vanheneminen on? Vielä kiinnostaisi tietää, mitä ajattelette tällaisesta kysymyksestä? En ole harvinainen tapaus: moni muukin on kasvanut ilman isovanhempia. Olen miettinyt tätä paljon. Jotenkin tuntuu, että elämästä puuttuu joku palanen. Moni voi teilata kysymykseni sellaisilla vastauksilla, että jotkut ovat kasvaneet ilman äitiä ja isää, mutta kysymys koski nyt nimenomaan isovanhempia ja vanhenemista.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Omista isovanhemmistani olen nähnyt vain isäni äidin. Iäkäs Haanpään mummu asuikin meeidän mökissämme talvisotatalven. Hän oli siihen saakka asunut kotimökissään isän nuorimman Aate-veljen kanssa, joka silloin oli vielä naimaton.
Kun Aate ja isäni lähtivät puolustamaan maata eikä mummo olisi enää pärjännyt yksin aution taipaleen takana, veljekset ja äitini sopivat, että mummo voi tulla meille. Välirauhan tultua miehet pääsivät hetkeksi siviiliin ja mummokin palasi Haanpäähän.
Kun mummo lähti meiltä, mummo pyysi äidiltä anteeksi kaikkea. Äiti lupasi kaikki anteeksi ja pyysi omasta puolestaan. Minä en ymmärtänyt, miksi niin hyvin yhdessä toimineiden ihmisten pitää pyydellä anteeksi. En silloin kuusivuotiaana ymmärtänyt, että molemmat olivat lestadiolaisia, joilla on valta muutamilla sanoilla avata pelastus kelle tahansa, joka sitä pyytää.
Oikeastaan kysyit, miltä vanheneminen tuntuu. Yksi oireista on paluu menneisyyteen, kun tulevaisuutta ei ole paljon tiedossa. Sellaisen oireena minäkin herkistyin muistamaan mummoa, joka kuoli talvella -45.
Yli puoli vuotta aikaisemmin Aate-setäni oli kaatunut jatkosodassa Kannaksen puolustustaisteluissa. Kun uutinen kaatumisesta tuotiin mummolle, hän ei aluksi suostunut uskomaan uutista. "Ei se Aate oo kaatunu, ku eihän minullekkaa oo tullu ikävän täitä", hän sanoi.
Vanheneminen on oikein ihanaa,ei sitä ees huomaa,kun saa seurata lastenlapsien karttumista,ja kun tulevat sitten mummulaan.
Rakastan lastenlapsiani,he ovat tärkeintä elämässäni, tulet varmaan itse kokemaan sen ,kun saat sellaisia itsellesi.
Olen oikeastaan nauttinut kaikista ikävuosistani. Työikäisenä pidin työnteosta. Olen ollut naimisissa 46 v ja yhdessä mieheni kanssa olemme elämämme rakentaneet mieleiseksemme.
Kun pääsin eläkkeelle n. 7 v sitten, elämä muuttui taas. Sain parantumattoman sairauden, mutta ei se ole vielä kuolemaksi ollut. Nyt voin nauttia siitä, että voin käyttää ajan ulkoiluun, harrastuksiin, lepoon.
En ole pelännyt vanhenemista, jokaisella se on edessä. Vaivoja tulee, mutta ne on vain kestettävä.
Elämä on mukavaa - vanhanakin.
En ole vielä seitsemääkymmentä, yli 60-vuotias kylläkin.
Sain lapset hyvin nuorena he ovat jo pitkälti yli nelikymppisiä.
Olen myös iso-mummi ja äitinikin elää vielä.
Eli pikku-miehellä on peräti neljä mummia ja kolme ukkia.
Ikä ei muuta ihmistä kuin viisaammaksi, jos on tehnyt suurimman osan virheistä jo kertaalleen oppii edes vähän varomaan.
Vanheneminen käy niin hitaasti että siihen on aikaa sopeutua.
Samoin käy omien lasten ikääntymisen suhteen, lapsena heitä ajattelee ja huolehtii jos heillä on vaikeaa.
Mutta on helpottavaa kun ovat oppineet ottamaan vastuun itsestään ja lapsistaan.
Nyt on taas hoidettava kun mies on liikuntakyvytön siihenkin tottuu vaikka hän olikin urheilullinen ja kova menemään terveenä ollessaan.
Minä myös koen menttäneeni aika paljon, kun ei ollut isovanhempia.
30 vuoden ikäkriisi on pahin, kun huomaa, ettei yhtäkkiä olekaan enää ihan nuori, mutta silti on vielä paljon saatava kuntoon omaa elämää varten.
40-vuotiaana eläminen alkaa. Olen kokenut sen itse, ja niin sanovat monet muutkin. Ympäristön paineet helpottuvat. Ei enää tarvitse "näyttää". Muut asiat tulevat tärkeiksi.
50-vuotiaalla ei liene enää ikäkriisiä sen kummenmmin. Eläminen paranee. Velat maksetaan sen tai edellisen vuosikymmenen aikana yleensä jo pois, lapset lähtevät kotoa. Kerrankin jää rahaa myös omaan käyttöön. Useimmiten kunto on hyvä. Ei kunnon alenemista huomaa muuten kuin urheilussa.
Seuraava kriisi on eläkkeelle jääminen. Toisille ilo, toisilla vaikeaa. Tulot vähenevät.
Minä en antaisi vuosiani pois. Minulla ainakin elämä on nykyisin helpompaa ja onnellisempaa kuin nuorena. Eivät ikääntyneet ole enää sellaisia kuin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Täyttä elämää tässä vietetään. Jos jostakin on luopunut, niin on tehnyt sen vapaaehtoisesti. Joskus ihan ihmettelee, miten pienistä asioista nuoret ottavat pultteja. - Tässä iässä krempat kuuluvat asiaan, eivätkä ne paljon hätkähdytä. - Ulkonäkö ja muodikkuus eivät ole enää niin tärkeitä. Monet ihmiset ovat paremman näköisiä ikääntyessään.
Meillä olivat riesanamme sota- ja pula-ajat. Köyhä elämä, puutetta kaikesta. Jotenkin tuntuu, että sekin oli lempeämpää ja yhteisöllisempää aikaa kuin nykyisen nuoren elämä.
Nykyisten nuorten elämässä minua huolestuttaa omille jaloille pääsy. Pätkätyötä minäkin tein aikoinani, mutta nykyisin se jatkuu liian kauan. Juuri viime viikolla tapasin yli 40-vuotiaan henkilön, joka ei milloinkaan ollut ollut vakituisessa työpaikassa. Vain ½-3 vuoden määräaikaisia töitä ja välissä työttömyyttä. Se ei liene enää edes harvinaista. Kohtuullista se ei ainakaan ole.
Olin tarkoittant vastauksen aloittajalle.
Kiitos kaikille vastauksista. Etenkin tähän yhteen voisin kommentoida erikseen.
Tuli kirjoituksestasi sellainen tunne, että ilmeisesti tässä on sitten joku ikäkriisi itselläni menossa, kun pohdin usein omia isovanhempiani, joita en koskaan ole tavannut ja vanhuutta yleensäkin. Olen kävellyt mummilassa pihalla muutama vuosi sitten ennen kuin se myytiin jollekin. Ulkorakennuksissa katselin paikkoja ja yritin miettiä, miten siellä elettiin, tehtiin töitä ja selvittiin päivästä toiseen. Tiedän vain jotain sota-ajasta, pulasta ja siitä, että mummikin näki nälkää. Asiat oli heilläkin paremmin sitten myöhemmin sotien jälkeen. Toista mummilaa ei edes ole. Siellä asuu joku toinen perhe nykyään eikä sinne voi mennä eikä se edes ole kuulemma entisensä. Vanha talo on kai jyrätty tai rakennettu uudelleen, en tiedä.
Olen työikäinen, teen pätkätöitä ja koskaan ei vakituista työpaikkaa ole ollut. Minulla on hyvä koulutus, mutta se ei takaa muuta kuin sen, että saa edes pätkätöitä. Elämä on silti hyvin. Ei minulla ole sitä näyttämisenhalua, jonka mainitsit. Olen tyytyväinen siihen, mitä on. En paljoakaan välitä materiaalisesta maailmasta, vaan olen aina kaivannut asioita, jotka eivät ole niin sanotusti materiaa. Olisin halunnut tuntea isovanhempani ja kuulla heiltä meidän omaa historiaamme.
Sain käsiini vanhoja kirjeitä ja postikortteja. Osa sukulaisista meni Ameriikkaan ja heidän jälkikasvunsa asuvat siellä yhä. Sain pienen kosketuksen menneisyyteen tätä kautta. Mummikin meni Ruotsiin, mutta hän tuli myöhemmin takaisin. Osa sukulaisista jäi Ruotsiin ja on siellä vieläkin. Osa kuoli sodassa. Yksi isotäti on olemassa, mutta hän ei ole koskaan pitänyt lapsista, joten en ole oppinut häntä tuntemaan. En edes aikuisena, vaikka olen yrittänyt.
Tämä on sellainen ilmassa leijuva ajatus, jota ei voi saada kiinni. Eihän sillä ole väliä elämän kannalta, onko nähnyt isovanhempiaan vai ei. Silti se kiinnostaa, mutta elämä jatkuu joka tapauksessa. En osaa pukea sanoiksi ajatuksia, jotka näistä kirjoituksista heräsi, mutta paljon ajatuksia tuli. Vanhuus on kuin mysteeri eikä siitä ole itsellä näkyvää elämänkokemusta, koska en nähnyt omien isovanhempien vanhenemista. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun omat vanhemmat tai puolison vanhemmat ovat vanhoja. He ovat työikäisiä vielä. Tässä se puuttuva palanen tästä elämästä. Asia, jota arvostan ja jota ei voi rahalla ostaa.
Luulen, että olet juuri sellainen ihminen, joka innostuisi sukututkimuksesta. Oletko ajatellut ruveta?
Kun olet vielä nuori, on sinulla ympärilläsi sukuusi kuuluvia vanhempia ihmisiä, joilta voit saada tietoja suvustasi sekä syntymäaikoja ja -paikkoja, sillä 1900-luvun tietoja ei vielä ole arkistoissa kaikkien saatavana.
Sukututkimus on mielenkiintoista ja vie mennessään. Saat siinä sivussa tietoja menneistä ajoista ja innostut itsekin tutustumaan hisoriaan ihan eri tavoin kuin kaukaisina kouluaikoina.
Olen lastenlapsieni ainoa mummo.Papat ja toinen mummo kuolivat vuoden sisällä kaikki.Lapset olivat silloin 2,5 ja 4 vuotiaita.Minusta tuntui yksinäiseltä minun piti ottaa isovanhempien vastuu itselleni.Haluaisin siirtää paljon asioita omasta lapsuudestani näille lapsille.Kerron miten asuttiin ja pidettiin eläimiä,sekä erilaisia leikkiä haluan opettaa heille.Omat lapset eivät ole kiinnostuneita.En ollut itsekään valmis ottamaan tietoja omilta vanhemmilta.Ämmit ja vaarit ovat parempia perinteen siirtäjinä.
Elämä on hyvää lastenlasten kanssa,en tarvitse ottaa vastuuta kaikesta.Valikoin vain hauskimmat asiat.Esimerkiksi mäenlaskun.
suvun asioita ylöe kun näin ettei toiset sitä tee.Olisin saanut paljon enemmän aikaan ehkä toisen vihkosen ellen olisi opetellut tätä cattia.
Se alkoi siitä että rakastin niitä vanhoja joitten kanssa olin elämäni kokenut.
Miunlla oli kaikki isovanhemmat ja aktiivisina vielä kun jo itse tein lapsia.
Omaa isää ei koska kaatui sodassa.Harmittaa kun omilla lapsillani ei ole ollut koskaan kun yksi mummu ja sekin vähän aikaa sairauden vuoksi.
Sinun pitäsi saada olla oikean vanhemman kanssa oppisit tuntemaan paremmin.
Ei ole selvittämättömiä asioita kenenkään kanssa.
Itse olen valmis jättämään tämän kaiken. Toivon, että tulee äkkiloppu. Äkkiloppu hyvä loppu.
Korvaan liian varhain kuolleet isovanhempani sillä, että olen kerännyt heistä ja heidän elinpiiristään otetut kuvat, suorastaan pelastanut ne sukukirjaankin samoin kuin heidän elämänjuoksunsa.
Olen huomannut, että lapsuudessani pidettiin hyvänä kasvatuksena sitä, että lapsilta kiellettiin kaikki. Ei ollut taskurahaa. Leffaan pääsi aniharvoin kamalan kinuamisen jälkeen. Äkkipäätään ei voinut lähteä mihinkään. Aina oli pyydettävä lupa ja selitettävä laajasti mihin on menossa ja kenen kanssa. Tanssimaan opettelin vasta kun olin kotoani lähtenyt. Sitä ei kotoa käsin voinut harrastaa missään tapauksessa. Ei tanssin itsensä takia, vaan siksi, että tanssittiin työväen talolla tai kesällä jollakin ulkoilmalavalla. Ehdottomasti kielletty! Siihen joukkoon ei ollut menemistä!
Vaatehankinnat olivat turhamaisuutta. Jos kampe meni päälle, niin hyvä. Yhden talven kuljin rikkinäisissä monoissa, koska ei ollut toisia siksi aikaa, että olisin saanut ropposeni suutariin. Ei ollut kuitenkaan rahasta kiinni, vaan siitä, että "onhan sulla monot".
Nyt kun lueskelen aikalaisteni lapsuuden muisteluksia, huomaan, mitä kaikkea olen menettänyt. Monet ikäpolveni ihmiset ovat lapsuudessaan tutustuneet niin moniin asioihin, jotka minulta oli ehdottomasti kielletty.
Jäin jotenkin ulkopuolelle ajankohtaisista asioista, koska ne olivat vanhoillisten vanhempieni mielestä turhanpäiväisiä.
En oppinut edes arkipäivän asioita, koska minulle ei suotu valmiuksia niiden hoitamiseen.
Omille lapsilleni yritin aikanaan antaa vapaat kädet mennä ja tulla. En tiedä, miten he kokivat lapsuutensa, mutta turhanaikaisia kieltoja en harrastanut.
Ikinä en myöskään sanonut heille, että oli sopimatonta tai väärin tehdä toisin kuin ennen tehtiin.
Olen yrittänyt oppia, että maailma menee eteenpäin.
Kannattaa muistella kirjoittamalla omille jälkipolville. Minulla samat kokemukset.
tuo isiltä peritty, piti siirtää uudelle sukupolvelle ilman että pääomaan koskettiin.
Metsiä ei hakattu, ei myyty. Elettiin lämmittämällä metsänhoidollisilla toimenpiteillä saadulla puutavaralla, risuilla jne., syötiin oman maan tuotteita, juuri mitään ei kaupasta ostettu.
Nuorimmat lapset koulutettiin käyt. katsoen ilman
rahaa, vapaaoppilaspaikkoja he eivät saaneet, koska HE OMISTIVAT maatilan, jolla myös työskentelivät kaikki lomat.
Talon sai sodasta kotiutunut veli, joka koulutti neljä lastaan pitkällä hyvällä koulutuksella. Sitten talo myytiin pois. Lapset saivat asunnot pääkaupunkiseudulta ja hyvät työpaikat.
Tuo on juuri sitä, että "mikä oli ennen, kelpaa nytkin"-ajattelua. Säästää piti, vaikka se oli ihan järjetöntä. Minunkin vanhempani säästivät pahimmankin inflaation aikana palkastaan pankkiin, vaikka raha menetti koko ajan arvoaan. Hyvillä palkoillaan olisivat voineet ostaa oman asunnon ja maallista hyvinvointia, mutta asuivat virka-asunnossa ja valittivat vähäisiä tulojaan.
Ihmettelin, kuinka koulutovereitteni perheet rakensivat itselleen omakotitaloja ja ostivat jo silloin, kauan sitten, autoja tai moottoripyöriä. Kun asiasta jotain mainitsin, vanhempani vain hymähtelivät ja sanoivat, että ei kaikki kuitenkaan ole niin kuin näyttää.
Meillä ei käynyt ikinä vieraita emmekä matkustelleet. Näin aikuisena olen ihmetellyt, mihin he rahansa oikein panivat, sillä mihinkään "turhuuteen" sitä tosiaan ei käytetty.
Olen myös ajatellut, että ne jakuvat kiellot ja se, että kotiintulojat olivat viimeistään klo 20 vielä lukioaikanakin, oli vanhempieni laiskuutta seurata nuortensa elämää. Kun ei päästänyt heitä ihmisten ilmoille, ei tarvinnut seurata maailman menoa nuorison kannalta. Kun kielloilla ahdisti nuoret ja lapset niin tiukasti, ettei heillä ollut mitään yhteyksiäkään ikäisiinsä, niin pysyiväthän he "kaidalla tiellä". - Se, että olimme koulukiusaamisen uhreja, osoitti vain, että muut olivat huonosti kasvatettuja ja sivistymättömistä kodeista. Siihen aikaan ei vanhemmille sellaisia asioita voinutkaan kertoa, koska syy oli meissä itsessämme tietysti. Ja kyllä varmaan olikin, eristyneisyytemme ja ujoutumme vuoksi.
Ne "hyvät palkat" saattoivat olla vain lasten luulo johtuen virka-asemesta. Isäni oli korjaamon päällikkö eli valtion virkamies. Kuitenkin hänen palkkansa oli pienempi kuin alaistensa. Vasta 60-luvulla asiaan tuli korjaus, kun vasemmistohallituksessa huomasivat, ettei "oikean työläisen" palkankorotusvaade ole suhteessa "herrojen" palkkaan.