Ensimmäinen pitkä kirjoitelmani.
----------------------------------
Me olemme saastaa
Emme ymmärrä edes itseämme, vaikka puhuisimmekin omaa kieltämme, puhuisimme ääneen ja valehtelematta. Emme silti ymmärrä. Olen voimaton ja alistunut ymmärtämättömyyteen. Meistä kumpikin on.
Sinä puhut kuiskaten, minä omalla tavallisella äänelläni. Puhumme kummatkin ja olemme silti täysin yksin. Elämälle teurastettuja. Tyhjiä kuoria.
Olet usein huutanut minulle äänettömyydelläsi, käskenyt ajatusteni olla hiljaa. Olen vastannut sinulle tuskallani, niillä pienillä viilloilla käsissämme. Aina kun kiljut tyhjyyttä, ne leviävät ihollemme. Hehkutat epätoivoasi ja lukitset minut jokaiseen kidutusajatukseen joka vastaan tulee. Toistat sitä, toistat kunnes viimein alistun kärsimään. Sinua ei koskaan haittaa se että äänettömyytesi huutaa, sillä et tunne tuskaa niistä viilloista joita teen. Sinä rakastuit niihin.
Sinä peität pelkosi vihaamaalla, näen mielessämme ne verikoukut, joihin ripustat kaiken kuolemaan. Minä itken sitä kylmää vihaa, sitä murhaa ajatuksissasi, sillä se saa minut hämilleni, pirullisen pelon valtaan. Saat minut pelkäämään. Ketjureaktiomme kestää riipivänä elämämme, sillä minun pelostani sinä vihaat vain enenmmän. Jossain surunkipeässä rauhassamme tiedämme, että vain kuolema voi sen katkaista.
Muistatko, se lapsi kirkui äitinsä sylissä, venkuroi ja vikisi. Minä olin turhautunut ja katsoin sitä lasta välipitämättömyydellä. Sinussa kähisi silloin se viha ja kuolemantuottamisen toive. Mikä sinussa on, että elämänilon menettäminen alkoi kasvattamaan sinusta irvailevaa pahuutta. Tunsin kuitenkin sitä lasta katsoessani suurta alemmuutta. Me vertailemme ja häviämme joka kerta. Emme ole mitään hänen rinnallaan, hänestä kasvaa kaunis. Emme ole mitään kenenkään rinnalla, halveksuntamme on vain alemmuuden tunteen peiteverho. Silti, aina, minä olen sinun rinnallasi ylempiarvoinen.
Meidän kummankin äänet suoltavat harhaa, sinun useammin kuin minun. Minä tiedän totuudesta edes jotain, sinä haluat vain olla surullinen ja murtunut, Maailman Uhri. Olet kyyninen ja tartutat kyynisyyttäsi minuun kuin sairautta, kirkuvan varmasti. Toisaalta olen ylpeä siitä harhasta jonka maailmastani tein, sillä se on meidän kättemme työtä. Minun enemmän kuin sinun. Elämme siinä niin kauan kuin voimme, sillä todellisuus on meille liian uusi. Maailma on liian uusi. Se on erilainen. Elämme harhassamme, vaikka tiedämme sen murtuvan ennen maailmaa. Ehkä olen silloin jo teurastanut itseni.
Kielsit minua tekemstä mitään, mutta tein kuitenkin ja sinä häpeät puolestamme. Minä huomaan aina liian myöhään että siihen kaikkeen on syynsä ja saan palaa suuremmassa häpeässä kun kaikki on loppunut. Tajuan liian myöhään mitä todella tein. Siinä todellisuudentajusi voittaa minut.
Olet viemässä minua pois Jumalani luota, revit käteni auki kun yritän anoa armoa. Sinä syytät Häntä kaikesta, siitä asti kun kasvoit vihaksi. Ja kerran, minäkin huomasin vierittäväni Maailman Pahuuden Hänen syykseen. Kaikki johtuu vain sinusta. Sinä saat minut tuntemaan itseni niin rumaksi, epäonnistuneeksi kopioksi ihmisestä. En enää tunne olevani edes sitä. Ihminen? Kaikki ne puheet Jumalasta hukuttavat sinut, ja sinä hukutat minua. Usein huomaan kysyväni, miksi meidän täytyy olla. Miksi sinä olet. Mutta Hän ei vastaa, sillä me lopetimme kuuntelemisen jo kauan sitten kun lähdimme. Sinä tukehdutit sen äänen.
Sinä jätät levälleen kaikki kipeät muistot ja nautit niiden haavoista, kun taas minä yritän epätoivoisesti parhaimpani päästä niistä kipuesteistä yli. Mutta silti, omalta osaltasi sinäkin vihaat menneisyyttä ja tahdot pyyhkiä sitä pois. Vihaat lapsuuttani. Niitä aikoja jolloin sinua ei vielä ollut, niitä päiviä kun minä ehkä vielä olin onnellinen. Joskus katkeroidut minulle, koska luulet minun pitävän lapsuudestani aiheutuvasta kärsimyksestä, mutta oikeasti minä itken kanssasi. Se on totuus. Olet minulle kaikki.
Muistatko, kun heräsimme junasta, maailmamme romahti liian pitkäksi hetkeksi. Tiesimme menettäneemme kaiken sisällön ja sisällämme sinä revit meitä tuskallamme kappaleiksi. Emme halua herätä, emme enää koskaan. Meistä kumpikin tahtoisi nukkua tämän viheliäisyyttä raapivan elämän yli, kumpikin tahtoisi vain unohtaa olemassaolonsa. Se on tosiasia, jonka vain minä osaan kieltää, mutta jonka kumpikin meistä tietää varmaksi, eikä voi mielessään sanoa, että ehkä. Se ei ole koskaan ehkä. Meitä ei saisi olla. Se tekee liian kipeää.
Minä kysyn, miksi ihmiset katsovat meitä. Mikä meissä on. Sinä tunnet ja tiedät heidän ivansa, elät siinä. Me olemme Rumia. Me olemme saastaa. Joskus he yrittävät löytää meistä jotain hyvää, mutta kaikki se on vain vääriä sanoja, valhetta meitä kuvaamaan. En edes keksi oikeaa sanaa sille kaikelle. Sinä keksit, mutta et kerro. Siitä on kauan kun viimeksi todella katsoimme jotakuta suoraan silmiin, tuntematta vihaa ja itseinhoa. Muistan aina sen halveksunnan joka meihin kohdistui menneisyyden pimeissä vuosissa. Niissä vuosissa, jolloin löysit minut.
En pysty enää keskittymään, etkä sinäkään auta pilkkahuudoillasi. En edes muista mitä eilen tein, sinua se ei haittaa, sinä vain ivaat ja olet tuskallisesti tyytyväinen muistinmenetyksestämme. Se on sinulle vain huvittava tekosyy.
Ajatukset hänestä soivat mielessämme. Ne hirttävät minua. Pyörittävät veistä sydämessäni lakkaamatta. Ne ovat kuin kaatopaikkasade, jossa kaikki saasta putoaa saastan niskaan. Tässä sinä olet puolellani, vaikka kiljutkin tämän tunteen keskellä minulle omaa tuskaasi, silti olet valmis tappamaan puolestani. Haluat hänen kituvan. Hän ei koskaan voi tietää mistä puhuu. Hän ei tiedä miltä tuntuu herätä joka päivä, tuntien olevansa jo liian kuollut elämään enää yhtään päivää. Ei, hän on liian onnellinen. Haluat heidän kituvan. Onnelliset Ihmiset, ovat meille kuin myrkkyä, heidän hymynsä on kuin käsky teurastaa mitä raaimmalla tavalla. Meillä on väärät ajatukset sen myönnän, ja sinä valitat vihassasi. Vaikka tässä oletkin heikko, äänesi on vahvimmillaan päässämme. Niin hiljainen kuin se onkin, se huutaa, kuulostaen samalta kuin liidun raapiminen taulua vasten tai kuin kynnet ikkunalasissa. Rauhoitut aina kun kykenen vuodattamaan meidän vertamme.
Olet silti aina minulle se jonka puoleen kääntyä kun sattuu ja se joka vastaa säälittävämpääkin mateluun itsensä edessä, vaikka et ehkä ymmärrä sanojani, mutta tiedät tunteeni läpikotaisin. Vaikka vihaatkin sitä kaikkea mitä minä olen, syytät minua jokaisesta liikkeestäni, en voi olla rakastamatta sinua.
Mielialani on kuin työnnetty kalliolta alas ja sinä jätät jälkeemme pieniä punaisia. Emme jaksaisi enää tuntea iloa. Sinä et edes halua, paitsi silloin kun kuule jonkun kuolleen, silloin sinä virnistät. Järkytät mieltämme sillä ivallisella, sairaalla virneelläsi, joka lipuu huulillemme. Ja minä rakastan sinua vain enemmän.
Kaiken sen saastan seassa sinussa on jotain hyvääkin. Heidän takiaan kasvoit voimistuvana vihana minuun kiinni. Olet osa minua, eikä kukaan voi viedä sinua minulta pois.
Jossain kohdin päämäärämme on sama, vaikka sinä tahtoisitkin kuolla yksin, meistä kumpikaan ei halua enää jatkaa. Me odotamme kuolemaa käsi kädessä, olemme hiljaa, laulamme tämän maailman murtamaa laulua. Päämäärämme on saattaa kaikki kärsimään sitä samaa tuskaa jota tämä maailma meille tuotti, ja tulee aina tuottaman.
Me emme ole kuin puhdas musta ja valkoinen tai kuin yö ja päivä. Me olemme murha ja hullu uneksija. Jaamme saman mielen ja saman kehon. Me olemme minä, vaikka kokonaisuuteni hajosi silloin kun astuin ensimmäiseen luomaani harhaan. Sinuun.
En enää tiedä missä olen..
----------------------------------
Me olemme saastaa
Emme ymmärrä edes itseämme, vaikka puhuisimmekin omaa kieltämme, puhuisimme ääneen ja valehtelematta. Emme silti ymmärrä. Olen voimaton ja alistunut ymmärtämättömyyteen. Meistä kumpikin on.
Sinä puhut kuiskaten, minä omalla tavallisella äänelläni. Puhumme kummatkin ja olemme silti täysin yksin. Elämälle teurastettuja. Tyhjiä kuoria.
Olet usein huutanut minulle äänettömyydelläsi, käskenyt ajatusteni olla hiljaa. Olen vastannut sinulle tuskallani, niillä pienillä viilloilla käsissämme. Aina kun kiljut tyhjyyttä, ne leviävät ihollemme. Hehkutat epätoivoasi ja lukitset minut jokaiseen kidutusajatukseen joka vastaan tulee. Toistat sitä, toistat kunnes viimein alistun kärsimään. Sinua ei koskaan haittaa se että äänettömyytesi huutaa, sillä et tunne tuskaa niistä viilloista joita teen. Sinä rakastuit niihin.
Sinä peität pelkosi vihaamaalla, näen mielessämme ne verikoukut, joihin ripustat kaiken kuolemaan. Minä itken sitä kylmää vihaa, sitä murhaa ajatuksissasi, sillä se saa minut hämilleni, pirullisen pelon valtaan. Saat minut pelkäämään. Ketjureaktiomme kestää riipivänä elämämme, sillä minun pelostani sinä vihaat vain enenmmän. Jossain surunkipeässä rauhassamme tiedämme, että vain kuolema voi sen katkaista.
Muistatko, se lapsi kirkui äitinsä sylissä, venkuroi ja vikisi. Minä olin turhautunut ja katsoin sitä lasta välipitämättömyydellä. Sinussa kähisi silloin se viha ja kuolemantuottamisen toive. Mikä sinussa on, että elämänilon menettäminen alkoi kasvattamaan sinusta irvailevaa pahuutta. Tunsin kuitenkin sitä lasta katsoessani suurta alemmuutta. Me vertailemme ja häviämme joka kerta. Emme ole mitään hänen rinnallaan, hänestä kasvaa kaunis. Emme ole mitään kenenkään rinnalla, halveksuntamme on vain alemmuuden tunteen peiteverho. Silti, aina, minä olen sinun rinnallasi ylempiarvoinen.
Meidän kummankin äänet suoltavat harhaa, sinun useammin kuin minun. Minä tiedän totuudesta edes jotain, sinä haluat vain olla surullinen ja murtunut, Maailman Uhri. Olet kyyninen ja tartutat kyynisyyttäsi minuun kuin sairautta, kirkuvan varmasti. Toisaalta olen ylpeä siitä harhasta jonka maailmastani tein, sillä se on meidän kättemme työtä. Minun enemmän kuin sinun. Elämme siinä niin kauan kuin voimme, sillä todellisuus on meille liian uusi. Maailma on liian uusi. Se on erilainen. Elämme harhassamme, vaikka tiedämme sen murtuvan ennen maailmaa. Ehkä olen silloin jo teurastanut itseni.
Kielsit minua tekemstä mitään, mutta tein kuitenkin ja sinä häpeät puolestamme. Minä huomaan aina liian myöhään että siihen kaikkeen on syynsä ja saan palaa suuremmassa häpeässä kun kaikki on loppunut. Tajuan liian myöhään mitä todella tein. Siinä todellisuudentajusi voittaa minut.
Olet viemässä minua pois Jumalani luota, revit käteni auki kun yritän anoa armoa. Sinä syytät Häntä kaikesta, siitä asti kun kasvoit vihaksi. Ja kerran, minäkin huomasin vierittäväni Maailman Pahuuden Hänen syykseen. Kaikki johtuu vain sinusta. Sinä saat minut tuntemaan itseni niin rumaksi, epäonnistuneeksi kopioksi ihmisestä. En enää tunne olevani edes sitä. Ihminen? Kaikki ne puheet Jumalasta hukuttavat sinut, ja sinä hukutat minua. Usein huomaan kysyväni, miksi meidän täytyy olla. Miksi sinä olet. Mutta Hän ei vastaa, sillä me lopetimme kuuntelemisen jo kauan sitten kun lähdimme. Sinä tukehdutit sen äänen.
Sinä jätät levälleen kaikki kipeät muistot ja nautit niiden haavoista, kun taas minä yritän epätoivoisesti parhaimpani päästä niistä kipuesteistä yli. Mutta silti, omalta osaltasi sinäkin vihaat menneisyyttä ja tahdot pyyhkiä sitä pois. Vihaat lapsuuttani. Niitä aikoja jolloin sinua ei vielä ollut, niitä päiviä kun minä ehkä vielä olin onnellinen. Joskus katkeroidut minulle, koska luulet minun pitävän lapsuudestani aiheutuvasta kärsimyksestä, mutta oikeasti minä itken kanssasi. Se on totuus. Olet minulle kaikki.
Muistatko, kun heräsimme junasta, maailmamme romahti liian pitkäksi hetkeksi. Tiesimme menettäneemme kaiken sisällön ja sisällämme sinä revit meitä tuskallamme kappaleiksi. Emme halua herätä, emme enää koskaan. Meistä kumpikin tahtoisi nukkua tämän viheliäisyyttä raapivan elämän yli, kumpikin tahtoisi vain unohtaa olemassaolonsa. Se on tosiasia, jonka vain minä osaan kieltää, mutta jonka kumpikin meistä tietää varmaksi, eikä voi mielessään sanoa, että ehkä. Se ei ole koskaan ehkä. Meitä ei saisi olla. Se tekee liian kipeää.
Minä kysyn, miksi ihmiset katsovat meitä. Mikä meissä on. Sinä tunnet ja tiedät heidän ivansa, elät siinä. Me olemme Rumia. Me olemme saastaa. Joskus he yrittävät löytää meistä jotain hyvää, mutta kaikki se on vain vääriä sanoja, valhetta meitä kuvaamaan. En edes keksi oikeaa sanaa sille kaikelle. Sinä keksit, mutta et kerro. Siitä on kauan kun viimeksi todella katsoimme jotakuta suoraan silmiin, tuntematta vihaa ja itseinhoa. Muistan aina sen halveksunnan joka meihin kohdistui menneisyyden pimeissä vuosissa. Niissä vuosissa, jolloin löysit minut.
En pysty enää keskittymään, etkä sinäkään auta pilkkahuudoillasi. En edes muista mitä eilen tein, sinua se ei haittaa, sinä vain ivaat ja olet tuskallisesti tyytyväinen muistinmenetyksestämme. Se on sinulle vain huvittava tekosyy.
Ajatukset hänestä soivat mielessämme. Ne hirttävät minua. Pyörittävät veistä sydämessäni lakkaamatta. Ne ovat kuin kaatopaikkasade, jossa kaikki saasta putoaa saastan niskaan. Tässä sinä olet puolellani, vaikka kiljutkin tämän tunteen keskellä minulle omaa tuskaasi, silti olet valmis tappamaan puolestani. Haluat hänen kituvan. Hän ei koskaan voi tietää mistä puhuu. Hän ei tiedä miltä tuntuu herätä joka päivä, tuntien olevansa jo liian kuollut elämään enää yhtään päivää. Ei, hän on liian onnellinen. Haluat heidän kituvan. Onnelliset Ihmiset, ovat meille kuin myrkkyä, heidän hymynsä on kuin käsky teurastaa mitä raaimmalla tavalla. Meillä on väärät ajatukset sen myönnän, ja sinä valitat vihassasi. Vaikka tässä oletkin heikko, äänesi on vahvimmillaan päässämme. Niin hiljainen kuin se onkin, se huutaa, kuulostaen samalta kuin liidun raapiminen taulua vasten tai kuin kynnet ikkunalasissa. Rauhoitut aina kun kykenen vuodattamaan meidän vertamme.
Olet silti aina minulle se jonka puoleen kääntyä kun sattuu ja se joka vastaa säälittävämpääkin mateluun itsensä edessä, vaikka et ehkä ymmärrä sanojani, mutta tiedät tunteeni läpikotaisin. Vaikka vihaatkin sitä kaikkea mitä minä olen, syytät minua jokaisesta liikkeestäni, en voi olla rakastamatta sinua.
Mielialani on kuin työnnetty kalliolta alas ja sinä jätät jälkeemme pieniä punaisia. Emme jaksaisi enää tuntea iloa. Sinä et edes halua, paitsi silloin kun kuule jonkun kuolleen, silloin sinä virnistät. Järkytät mieltämme sillä ivallisella, sairaalla virneelläsi, joka lipuu huulillemme. Ja minä rakastan sinua vain enemmän.
Kaiken sen saastan seassa sinussa on jotain hyvääkin. Heidän takiaan kasvoit voimistuvana vihana minuun kiinni. Olet osa minua, eikä kukaan voi viedä sinua minulta pois.
Jossain kohdin päämäärämme on sama, vaikka sinä tahtoisitkin kuolla yksin, meistä kumpikaan ei halua enää jatkaa. Me odotamme kuolemaa käsi kädessä, olemme hiljaa, laulamme tämän maailman murtamaa laulua. Päämäärämme on saattaa kaikki kärsimään sitä samaa tuskaa jota tämä maailma meille tuotti, ja tulee aina tuottaman.
Me emme ole kuin puhdas musta ja valkoinen tai kuin yö ja päivä. Me olemme murha ja hullu uneksija. Jaamme saman mielen ja saman kehon. Me olemme minä, vaikka kokonaisuuteni hajosi silloin kun astuin ensimmäiseen luomaani harhaan. Sinuun.
En enää tiedä missä olen..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tämä oli mielenkiintoinen, mutta pelottavan raskas lukea. Kielikuvat olivat kuitenkin kauniita ja tarinassa oli herkkiä kohtia, joihin jäi kiinni ja jotka tekivät tekstistä nautinnollisemman, mutta tietty soljuvuus siitä puuttui. Todennäköisesti se paranee jos tekstiä tiivistää/lyhentää tai lukee/luetuttaa sen ja muuttaa eli kirjoittaa sitä uudelleen (ja uudelleen) prosessin aikana. Tarinat elävät ja hengittävät. Myös kappalejakoa kannattaa selkeyttää. Se helpottaa tekstin luettavuutta.
Mutta ensimmäiseksi pitkäksi kirjotelmaksi tämä on todella hyvä. Kannattaa jatkaa. Sitä ja uusia tarinoita palstalle odotellessa...
..Oli mielestäni ihan hyvä, vaikka kappalejakoa ei ollut.
Osasit kirjoittaa mielestäni hyvin eikä lukemista voinut lopettaa. Ja melkein tuntui kuin olisin ymmärtänyt tätä tekstiä..:D
Kirjoita jatkossakin lisää, hieno oli.