En nyt jostain syystä saa keneltäkään tähän kommentteja :( En tuttuvilta ja kavereilta, jotka olen pakottanut lukemaan tämän; eivät osaa kuulemma sanoa. Eikä netissäkään kukaan sano yhtään mitään. Tiedän, ettei tämä nyt mikään nobel-ehdokas ole, mutta haluaisin kuulla mielipiteitä ja parannusehdotuksia. Mielellään vielä perusteluja, jos on mitenkään mahdollista :) Periaatteessa riittää kyllä, jos joku sanoisi edes jotain!
Kyseessä on ns. sadun aloitus. Jos kerronta ei tässä vaiheessa toimi, voin varmasti siirtyä väsäämään muuta. Yleensä tyylini on paljon vakavampaa ja ahdistavampaa, ja tykkään itse tämän keveydestä ja pienestä huumorista siellä takana. Ja itse asiaan:
--
Se oli taas sellainen päivä, jolloin aurinko paistaa kuin pirteä pallo pumpulisen pilvipetinsä päällä. Se suorastaan hyrisi yltäkylläisyyttään, loistoaan ja sitä, että se saattoi vain köllöttää rauhassa. Oli sellainen ilma, että olisi tehnyt mieli leikkiä ja juosta, keinua pihalla ja tehdä hiekkalaatikossa kakkuja ja linnoja. Sellainen ilma, että olisi tehnyt mieli tehdä mitä tahansa muuta kuin mennä kouluun.
Isän uusi volvo odotti pihalla kehräten kuin pieni kissanpentu. Se oli punainen, pitkä ja siinä oli iso takakontti, jonne mahtui ainakin kaksi matkalaukkua peräkkäin. Siinä oli uudet renkaat, kiiltävät vanteet ja sen ajovalot näyttivät häijyiltä silmiltä, jotka suorastaan hinkuivat liikenteeseen muiden autojen sekaan. Sisältä se oli musta, nahkainen ja haisi pahalta, kuten kaikki uudet autot haisivat. Niillä oli kai sellainen tapa erottuakseen vanhoista autoista.
Pieni tytöntylleröinen katseli tuota autoa paksujen silmälasiensa takaa. Hänellä oli vaaleanpunaiset lenkkarit, pompulat hiuksissa ja selässä reppu, jossa oli kuva kissasta. Hän seisoi ovella pidellen sitä auki ja vain katsoi tuota hurjaa autoa. Se oli perheauto, johon mahtui viisi henkilöä ja koira. Se oli semmoinen auto, joka vei lapsia kouluun.
Ehkä olisi syytä mainita, että tuo tyttö ei ollut aivan tavallinen tyttö. Hän ei ollut punaposkinen kultatukkainen prinsessa, joka leikkii muiden samanlaisten kanssa, pitää pitsisiä paitoja ja ponnaria. Hän oli aivan toisenlainen. Hän oli hiljainen ja ujo, ehkä hiukan kummallinen. Hän oli vähän paksu mahasta, mutta hänen kätensä olivat luisevat tikut. Niillä ei mitään kovin painavaa nostettu. Hänellä oli silmälasit, ohut vaalea tukka ja poissaoleva ilme. Hän näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt kaikkea, mitä hänelle sanottiin, ja jos totta puhutaan, ei hän oikeasti ymmärtänytkään.
Tuo tyttö oli Enna. Niin, onhan Enna aika kummallinen nimi. Se ei ollut hyvällä tavalla kummallinen vaan sellainen kummallinen, että kaikki sanoivat aina: ”Ai mikä?” Se oli hänen äitinsä keksimä nimi. Hän olisi mieluummin ollut vaikka Hanna tai Laura kuten kaikki muutkin tytöt.
Siinä Enna nyt seisoi katsomassa punaista volvoa, joka kutsui häntä kyytiin. Isä seisoi auton vieressä ja siveli sen metallipintaa vähän samalla tavalla kuin äiti hypisteli kankaita kaupassa. Isä katsoi sitä kuin lemmikkiä, kuiskasi sille jotakin ja auto vastasi hyrräämällä. He jotenkin ymmärsivät toisiaan. Mutta toisaalta, isä oli hyvä puhumaan kaikkien koneiden kanssa paitsi tietokoneen, jonka kanssa hän oli jatkuvasti riidoissa. Auto oli isän lemppari. Siihen ei kukaan muu saanut kajota. Isää jopa hirvitti jättää sitä parkkipaikalle. Ehkä hän pelkäsi, että se käristyy auringossa.
--
Sitten on vielä tämä pilkkarallatus, joka kuuluu oleellisena osana tarinaan:
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Itkupilli
Katsekin on ihan killi!
Ei silmässä voi älyä piillä
Tuskin se edes näkee niillä!
Nenäkin kuin iso patti
Vahvero tai jättitatti!
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Nenäkäs
On kuin mikäkin kärsäkäs!
Maistuu sille kyllä raksu
Suklaa sekä joka naksu!
Mässyttää se pelkkää rasvaa
Maha siitä senkun kasvaa!
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Tähkäpää
Varpaita ei kukaan nää!
Arkisin maistuu tursas
Rasvakerros on niin runsas!
Peppukin kuin ladonovi
Siirtämiseen kuluu tovi!
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Takkutukka
Ruma on sekin rukka!
--
Jään odottamaan, jos joku osaisi sanoa jotain :) Suuntaan tai toiseen.
Kyseessä on ns. sadun aloitus. Jos kerronta ei tässä vaiheessa toimi, voin varmasti siirtyä väsäämään muuta. Yleensä tyylini on paljon vakavampaa ja ahdistavampaa, ja tykkään itse tämän keveydestä ja pienestä huumorista siellä takana. Ja itse asiaan:
--
Se oli taas sellainen päivä, jolloin aurinko paistaa kuin pirteä pallo pumpulisen pilvipetinsä päällä. Se suorastaan hyrisi yltäkylläisyyttään, loistoaan ja sitä, että se saattoi vain köllöttää rauhassa. Oli sellainen ilma, että olisi tehnyt mieli leikkiä ja juosta, keinua pihalla ja tehdä hiekkalaatikossa kakkuja ja linnoja. Sellainen ilma, että olisi tehnyt mieli tehdä mitä tahansa muuta kuin mennä kouluun.
Isän uusi volvo odotti pihalla kehräten kuin pieni kissanpentu. Se oli punainen, pitkä ja siinä oli iso takakontti, jonne mahtui ainakin kaksi matkalaukkua peräkkäin. Siinä oli uudet renkaat, kiiltävät vanteet ja sen ajovalot näyttivät häijyiltä silmiltä, jotka suorastaan hinkuivat liikenteeseen muiden autojen sekaan. Sisältä se oli musta, nahkainen ja haisi pahalta, kuten kaikki uudet autot haisivat. Niillä oli kai sellainen tapa erottuakseen vanhoista autoista.
Pieni tytöntylleröinen katseli tuota autoa paksujen silmälasiensa takaa. Hänellä oli vaaleanpunaiset lenkkarit, pompulat hiuksissa ja selässä reppu, jossa oli kuva kissasta. Hän seisoi ovella pidellen sitä auki ja vain katsoi tuota hurjaa autoa. Se oli perheauto, johon mahtui viisi henkilöä ja koira. Se oli semmoinen auto, joka vei lapsia kouluun.
Ehkä olisi syytä mainita, että tuo tyttö ei ollut aivan tavallinen tyttö. Hän ei ollut punaposkinen kultatukkainen prinsessa, joka leikkii muiden samanlaisten kanssa, pitää pitsisiä paitoja ja ponnaria. Hän oli aivan toisenlainen. Hän oli hiljainen ja ujo, ehkä hiukan kummallinen. Hän oli vähän paksu mahasta, mutta hänen kätensä olivat luisevat tikut. Niillä ei mitään kovin painavaa nostettu. Hänellä oli silmälasit, ohut vaalea tukka ja poissaoleva ilme. Hän näytti siltä kuin ei olisi ymmärtänyt kaikkea, mitä hänelle sanottiin, ja jos totta puhutaan, ei hän oikeasti ymmärtänytkään.
Tuo tyttö oli Enna. Niin, onhan Enna aika kummallinen nimi. Se ei ollut hyvällä tavalla kummallinen vaan sellainen kummallinen, että kaikki sanoivat aina: ”Ai mikä?” Se oli hänen äitinsä keksimä nimi. Hän olisi mieluummin ollut vaikka Hanna tai Laura kuten kaikki muutkin tytöt.
Siinä Enna nyt seisoi katsomassa punaista volvoa, joka kutsui häntä kyytiin. Isä seisoi auton vieressä ja siveli sen metallipintaa vähän samalla tavalla kuin äiti hypisteli kankaita kaupassa. Isä katsoi sitä kuin lemmikkiä, kuiskasi sille jotakin ja auto vastasi hyrräämällä. He jotenkin ymmärsivät toisiaan. Mutta toisaalta, isä oli hyvä puhumaan kaikkien koneiden kanssa paitsi tietokoneen, jonka kanssa hän oli jatkuvasti riidoissa. Auto oli isän lemppari. Siihen ei kukaan muu saanut kajota. Isää jopa hirvitti jättää sitä parkkipaikalle. Ehkä hän pelkäsi, että se käristyy auringossa.
--
Sitten on vielä tämä pilkkarallatus, joka kuuluu oleellisena osana tarinaan:
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Itkupilli
Katsekin on ihan killi!
Ei silmässä voi älyä piillä
Tuskin se edes näkee niillä!
Nenäkin kuin iso patti
Vahvero tai jättitatti!
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Nenäkäs
On kuin mikäkin kärsäkäs!
Maistuu sille kyllä raksu
Suklaa sekä joka naksu!
Mässyttää se pelkkää rasvaa
Maha siitä senkun kasvaa!
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Tähkäpää
Varpaita ei kukaan nää!
Arkisin maistuu tursas
Rasvakerros on niin runsas!
Peppukin kuin ladonovi
Siirtämiseen kuluu tovi!
Enna Jenna Katarina
Pikkutossu ballerina!
Enna Jenna Takkutukka
Ruma on sekin rukka!
--
Jään odottamaan, jos joku osaisi sanoa jotain :) Suuntaan tai toiseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kai sitä jatkoa voisi jonkun verran laittaa :) jos taas joku innostuisi jotain sanomaan.
--
Viimein äiti astui ulos. Noina harvoina hetkinä Enna toivoi kovasti, että olisi näyttänyt edes vähän äidiltään. Isä ei koskaan huomannut, jos auto oli lähistöllä, mutta tänään äiti oli meikannut, laittanut hiuksensa kikkaroille ja pujottautunut napakkaan kotelomekkoon. Hän oli jopa sujauttanut korkokengät jalkoihinsa. Jos tiesi, mitä etsi, saattoi huomata laastarit äidin kantapäissä. Nuo kengät hiersivät häntä pahasti, mutta kauneudesta tuli kärsiä, niin äiti muisti aina sanoa kampaajalle, kun hänen hiuksiaan vaalennettiin.
”Äiti,” Enna sanoi ja katsoi silmälasiensa takaa rintaliiviensä asentoa parantelevaa kaunotarta, ”tänään minua ei huvita mennä kouluun.”
”Älä höpsi, kultaseni,” äiti sanoi korjaillessaan kikkaroitaan, ”tänään on ensimmäinen koulupäiväsi toisella luokalla. Sinun pitäisi olla innoissasi!”
”Jäisin paljon mieluummin kotiin,” tyllerö vastasi hiljaa, mutta äiti oli jo usuttamassa häntä volvon kovalle takapenkille.
Ennen kuin Enna ehti edes vetää henkeään hänet oli köytetty turvavyöhön. Äiti istahti etupenkille, käänsi aurinkolipan alas ja räpytteli peilikuvalleen. Äiti ei oikeasti käynyt töissä. Hän oli joskus ollut kosmonautti tai joku sellainen, joka parantelee rouvien kasvoja. Tai niin äiti oli selittänyt. Mutta Ennan synnyttyä hän oli jäänyt kotiin ja tyytynyt kohentelemaan vain itseään. Hän oli erinomainen kohentelija.
Kuului tuttu napsahdus, kun äidin meikkipussi aukesi. Kohentelu oli alkamassa.
Isä avasi kuskinpuoleisen oven, siveli penkin selkänojaa ja volvo hyrräsi hänelle yhä syvemmin. Kun isä viimein malttoi istua alas, auto lipui pois pihalta ja kääntyi tielle. Volvo metsästi tiellä. Se metsästi pikkuautoja, ajoi ne pois, tyrkkäsi kaistalta, ohitti ja pakotti ne syömään pakokaasujaan. Isä sanoi, ettei sellainen auto pystynyt ajamaan hiljaa, se oli villi ja sen kuului lentää. Enna olisi halunnut, että isä olisi ostanut autokaupasta sellaisen pienen söpön ja possunnäköisen auton, sellaisen, joka osasi mennä myös hiljaa. Hän ei uskaltanut sanoa, mutta häntä hiukan pelotti olla volvon kyydissä.
Viimein auto rauhoittui ja kaarsi hiljalleen koulun parkkipaikalle. Siellä oli monia autoja, jotka toivat monia lapsia. Isä antoi volvonsa pysähtyä, siveli vielä sen konepeltiä ennen kuin otti avaimen pois virtalukosta, kaivoi hansikaslokerosta viivoittimen ja hyppäsi ulos.
Hänen oli pakko tarkistaa, että auto oli täsmälleen keskellä parkkiruutua. Vain huonot autot olivat hiukankaan vinossa, eikä isän auto ollut huono.
Onnekseen volvo oli pysähtynyt täydellisesti, eikä isä pakottanut sitä sulloutumaan samaan ruutuun enää toista kertaa.
Äidit ja isät saattelivat kultatukkaisia ja kikkarapäisiä pikkutyttöjä koulun oville. Poikien hiuksiin oli kammattu jakaus ja he pitelivät kiinni äitinsä kädestä.
Ennan äiti ei ollut tullut mukaan viedäkseen tyttärensä ylpeänä luokkahuoneeseen. Hän oli tullut mukaan, jotta jokainen toinen äiti näkisi, että hän oli heistä kaunein. Ja hän oli. Muut äidit jupisivat ja kurtistelivat kulmiaan, kun Ennan äiti sipsutteli korkokengissään ja kantapäidensä laastareissa heidän ohitseen.
Isä ei tullut koulun oville asti. Hän jäi pitämään seuraa autolleen, sillä hän pelkäsi jättää sitä yksin. Ja hän halusi jokaisen näkevän, että se oli hänen autonsa. Hän hihitteli, kun pieni pyöreälamppuinen auto oli jäänyt vinosti ruutuun, hän hekotteli, kun huomasi sinisessä fordissa pienen lommon ja oli kuolla nauruun, kun joku kehtasi parkkeerata hänen autonsa viereen ruosteenvärisellä ladalla.
Mutta oli yksi auto, jota isä vihasi. Se oli mustankiiltävä sulavalinjainen BMW. Kun tuo musta maanteiden kotka laskeutui parkkipaikalle, isän kasvot muuttuivat punaisen vihertäviksi.
Hän huusi vielä äidin ja Ennan perään: ”Ei auto miestä tee vaan se, kuinka hyvin osaa parkkeerata!”
BMW:tä ajanut mies hymähti pilkallisesti viiksiinsä, talutti poikansa koulun oville ja painoi napista autonsa ovet lukkoon. Bemarin häijyt silmät tuijottivat verenjanoisina isän volvoa. BMW:t söivät volvoja aamupalaksi ja isä tiesi sen.
Luin sadun ja mielestäni siinä ei ole mitään perustavaa laatua olevaa vikaa.Eli ihan mukiin menevä. Kuitenkin jotenkin jäi sellainen olo että teksti kaipaa jotain. Ehkä enemmän persoonallisuutta ja sellaista aloitusta että tekisi mieli lukea lisää.Itse olen huomannut että jos joutuu kirjoittamaan sellaista, mikä ei ole itselle ominta tai muuten 'iske', tekstistä tulee väkisinkin pintaraapaisu ja väkinäisen kuuloinen.Tämä on tietenkin oma näkemykseni asiasta ja mielipiteeni.Tekemällä oppii =) Tsemppiä!!
Harvinaista! En kovin usein pidä ylikuvailevista teksteistä mutta tähän tarinaan adjektiivit sopivat hyvin! Yleensä hypin yli kohtien, joissa on liikaa kuvailua mutta nyt jaksoin lukea.
Värikylläinen kuva piirtyi silmieni eteen ja saatoin nähdä tapahtumat päässäni. Henkilötkin toivat mieleeni eräitä tuttuja ihmisiä, hiukan liioiteltuina tosin!
Ja varsinkin kohta, jossa isä mittasi viivottimella autonsa kohdan parkkiruudussa oli loistava...
Jatka!
Sadullasi on täydet mahdollisuudet kehittyä mielenkiintoisiin suuntiin, ainakin lapsen kannalta. Aihe on sinänsä paljon käytetty (koulukiusaaminen, erilaisuus, yksinäisyys), mutta kerrontasi on mielestäni persoonallista ja humoristista. Minkä ikäisille olet satusi ensisijaisesti tarkoittanut? Itse luulisin sen uppoavan varmimmin eka-, tokaluokkalaisiin eli vähän vanhempiin lapsiin. Tuollainen hieman ivaileva huumori ei ehkä pure nuorempiin.
Asiat (juonen etenemisen kannalta) selität ehkä liiankin perusteellisesti, mutta kuten k-a:kin sanoi, se voi sadussa olla vielä ihan ok. Kannattaisi silti lukea tekstiä paljon läpi ja miettiä tarkkaan, kulkisiko se paremmin, jos turhia sanoja ja jopa lauseita poistaisi. Vältä toistoa. Kuvailu on hienoa (saa satuun väriä) eikä sitä mielestäni ole liikaa.