Mä rakastan mun avomiestä. Ollaan oltu vuos ja 7 kuukautta yhessä, ja asuttu kuukaus saman katon alla. Meillä menee yleisesti tosi hyvin. Olemme samalla aallonpituudella, meillä on hauskaa yhessä, voimme puhua kaikista asioista, seksikin sujuu täydellisesti.
Mutta.. Mä olen vaikea luonne. Olin 9 vuotta ainoa lapsi, ja se vaikuttaa mun elämään vieläkin. Mä olen itsekäs paska. Jos mä en saa sitä mitä mä haluan, mä suutun ja alan mököttää. Tähän asti oo yrittäny hillitä itteni ja oon käyttäytynyt hyvin. Lähi aikoina, poikaystävä on alkanut huomaamaan tän mun ikävän puolen. Olen mä siitä kertonu, mutta se ei tainnu oikee uskoo. Nyt se siis tosiaan on huomauttanu siitä. Ei kyllä pahasti, vaan naureskellen.
Mä pelkään, että jossain vaiheessa sillä menee hermo. Voiko näin pieni(?) juttu tuhota suhteen? Hän sanoo rakastavansa mun niin hyviä kuin huonojakin puolia. Ja mä uskon. Mutta...
Mä en kyllä siis ole mikään hirviö :) Mä otan ihmiset huomioon ja välillä oon liiankin epäitsekäs. Välillä asetan muut itteni edelle. Mutta sitten kun on tietyistä asioista kyse ja jos todella haluan jotain, suutun. Osaan kyllä tehä kompromissejä, mutta jos siis on tosi asiasta kyse niin mökötän. Enkä kyllä suutu niin, että alkaisin riehuu ja huutaa, vaan tosiaan alan möksöttää. Eikä kaikki aina ees huomaa sitä. Enemmän se häiritse itseäni. Inhoa itseäni kun olen niin lapsellinen ja hölmö tämän asian suhteen.
Niin, ja olen 21- vuotias, eli en siis mikään kiuketteleva teini enää. ;)
Mutta.. Mä olen vaikea luonne. Olin 9 vuotta ainoa lapsi, ja se vaikuttaa mun elämään vieläkin. Mä olen itsekäs paska. Jos mä en saa sitä mitä mä haluan, mä suutun ja alan mököttää. Tähän asti oo yrittäny hillitä itteni ja oon käyttäytynyt hyvin. Lähi aikoina, poikaystävä on alkanut huomaamaan tän mun ikävän puolen. Olen mä siitä kertonu, mutta se ei tainnu oikee uskoo. Nyt se siis tosiaan on huomauttanu siitä. Ei kyllä pahasti, vaan naureskellen.
Mä pelkään, että jossain vaiheessa sillä menee hermo. Voiko näin pieni(?) juttu tuhota suhteen? Hän sanoo rakastavansa mun niin hyviä kuin huonojakin puolia. Ja mä uskon. Mutta...
Mä en kyllä siis ole mikään hirviö :) Mä otan ihmiset huomioon ja välillä oon liiankin epäitsekäs. Välillä asetan muut itteni edelle. Mutta sitten kun on tietyistä asioista kyse ja jos todella haluan jotain, suutun. Osaan kyllä tehä kompromissejä, mutta jos siis on tosi asiasta kyse niin mökötän. Enkä kyllä suutu niin, että alkaisin riehuu ja huutaa, vaan tosiaan alan möksöttää. Eikä kaikki aina ees huomaa sitä. Enemmän se häiritse itseäni. Inhoa itseäni kun olen niin lapsellinen ja hölmö tämän asian suhteen.
Niin, ja olen 21- vuotias, eli en siis mikään kiuketteleva teini enää. ;)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eihän sitä omalle luonteelleen mitään voi? Mä olen melkonen raivooja välillä mutta mun mies on jo tottunu siihen :) Möksöttele rauhassa, jos miehes sua rakastaa niin eiköhän se sen kestä...
Oli ihan pakko alkaa vastaamaan tähän juttuun,tää oli just niinkuin mun kirjoittama!
mä seurustelin 2,9kk avomiehenikanssa,olen siis 17 hän oli 20,en ollut meidän perheen ainutvaan meitä oli mun lisäksi 3,siltikin mä olin isän "lelli tyttö",noh mun isä kuoli ja sitte äitistä tuli se joka osti kaiken minkä halusin,ja munhan piti saada kaikki mitä halusin..noh,me muutettiin omaan taloon miehenikanssa..silloin alkoi ongelmia tulemaan,möksähdin kaikesta mitä en saanu periksi ja loppujen lopuksi huusin joka asiasta ja huomauttelim mitä pienimmästäkin asiasta..lopulta tää mies jätti mut,ja nyt olen tajunnut kaiken omilla silmillä.
jos on tämmönen ns.pahaki ongelma niinkuin mulla oli niin sen voi luokitella jo "sairaudeksi"..mä toivotan sulle tzemppiä elämässä miehesi kanssa ja puhuminen varmasti auttaa!!!!
Oon ainoo lapsi. Ollu koht 18 vuotta... Itserakas paska ehkä, pilalle hemmoteltu...? En ihan suoranaisesti väittäis noinkaan, ainoona lapsena oppii myös sellasta mitä ei monilapsisessa perheessä koskaan. Mut oon huomannu ite saman seurustelusuhteessa että tulee ihan kakaramainen olo välillä kun tajuaa mököttävänsä tms. Mut jokaisessa on niitä huonójakin puolia... =)
Tunnistin itseni. Mökötän jos asiat eivät mene niinkuin etukäteen suunnittelin. Tässä ei välttämättä päde että jos en saa kaikkea mitä haluan, alan mököttää. En koskaan ole saanut kaikkea mitä halusin, jos nyt siitä lähdetään. Yleensä kultsini suhtautuu mököilyyn huumorilla, mutta joskus "ammun yli" eli mökötän liian pitkään jostain täysin turhasta asiasta, eikä silloin kundinikaan hermo kestä. Mutta en kuitenkaan usko että suhteenne siihen kaatuu, ellet ole sitten jotenkin erityisen pitkävihainen.. tai siis pitkä mököinen...
Siis sellaista, että en ole perheen ainoa lapsi(meitä on kolme kakaraa), mutta vanhin ja olin vasta 9v kun siskoni syntyi. Mutta siinä yhdeksässä vuodessa minut lellittiin ihan piloille :) Ja kun sisko syntyi, minua ei huomattu enään (tai siltä tuntui). Mutta edelleen olen mummin lellivauva :)
Että olen siis oppinut jakamaan ja minun ei pitäisi enää kiukutella jos en saa tahtoani läpi. Muttamutta, silti olen mököttäjä. Nyt ajattelin kyllä hiukan yrittää oppia tavoille.. onnistuukohan?
Kaikkea hyvää teille muille möksöille ja kiitos teille miehille jotka kestätte meitä itsekkäitä kusipäitä :)