Kun täällä nyt on paljon ollut keskustelua siitä mikä on aikaraja ja miten pitkäksi palauttaminen omalle bioäidille venyy niin miltäköhän siitä lapsesta tuntuu kun joutuu pois sijaiskodista jossa on jo kauan ollut.
Ajatteleeko bioäiti sitä lasta yhtään vaan omaa haluaan saada takaisin se mikä minulle kuuluu ja näyttääkseen yhteiskunnalle että olen taas kelvollinen.
Kun perheeseen tulee kaksiviikkoinen vauva sijoitettuna ja sillä kriteerillä että kunhan vauvan äiti lopettaa juomisen ja huumeet ja kuntoutuu niin lapsi palautetaan takaisin.Lapsi on nyt asunut sijaisperheessä 3½ vuotta,nähnyt bioäitiään kerran kuussa pari tuntia niin onko se tosiaan lapsen edun mukaista että hänet palautetaan esim. tämän ajan jälkeen bioäidille?Vaikka se äiti kuntoutuisikin,hän on silti lapselle vain täti jota lapsi on käynyt kerran kuussa katsomassa valvottuna kaksi tuntia.
Minusta ei ole mitään järkeä alkaa tällaista lasta palauttamaan omalle bioäidilleen takaisin.Lapsi kärsii siitä varmasti.
Lyhytaikaisen sijoituksen jälkeen kotiin palauttaminen on ihan hyvä ja oikein mutta kun aletaan pienten lasten kohdalla puhua kolmen vuoden sijoitusjaksosta niin kyllä siinä mielestäni jo mennään sillä rajalla että lapsi kärsii kotiin palauttamisesta.
Miksei bioäiti voisi tavata lastaan useammin ja olla hänen elämässään läsnä ilman että pitää lapsen kotia taas vaihtaa.
Ja en ole sijaisäiti itse mutta ystäväni on ja olen seurannut hyvin läheltä näitä asioita.
Ajatteleeko bioäiti sitä lasta yhtään vaan omaa haluaan saada takaisin se mikä minulle kuuluu ja näyttääkseen yhteiskunnalle että olen taas kelvollinen.
Kun perheeseen tulee kaksiviikkoinen vauva sijoitettuna ja sillä kriteerillä että kunhan vauvan äiti lopettaa juomisen ja huumeet ja kuntoutuu niin lapsi palautetaan takaisin.Lapsi on nyt asunut sijaisperheessä 3½ vuotta,nähnyt bioäitiään kerran kuussa pari tuntia niin onko se tosiaan lapsen edun mukaista että hänet palautetaan esim. tämän ajan jälkeen bioäidille?Vaikka se äiti kuntoutuisikin,hän on silti lapselle vain täti jota lapsi on käynyt kerran kuussa katsomassa valvottuna kaksi tuntia.
Minusta ei ole mitään järkeä alkaa tällaista lasta palauttamaan omalle bioäidilleen takaisin.Lapsi kärsii siitä varmasti.
Lyhytaikaisen sijoituksen jälkeen kotiin palauttaminen on ihan hyvä ja oikein mutta kun aletaan pienten lasten kohdalla puhua kolmen vuoden sijoitusjaksosta niin kyllä siinä mielestäni jo mennään sillä rajalla että lapsi kärsii kotiin palauttamisesta.
Miksei bioäiti voisi tavata lastaan useammin ja olla hänen elämässään läsnä ilman että pitää lapsen kotia taas vaihtaa.
Ja en ole sijaisäiti itse mutta ystäväni on ja olen seurannut hyvin läheltä näitä asioita.
Vastaukset 37
Vanhimmat
tapauksessa lapsi taas uudesta muutoksesta kärsisi!
Ja jos molemmat kasvattajat sitä kuuluisaa lapsen etua ajattelisivat, voisivat aikuiset sopia niin, että äiti voi tavata useammin.
Vaikeita asioita nämä kuitenkin ovat ja mahdotonta tehdä yleistyksiä, jotka sopisivat joka ikiseen tilanteeseen.
Sijoituksissa ei ole mitään aikarajaa jonka jälkeen lasta ei voisi enää kotiuttaa. Kotiuttamista tapahtuu yllättävänkin pitkien sijoitusten jälkeen. Eli vastasyntyneenä sijoitettu lapsi voidaan kotiuttaa äidin luokse kouluikäisenä vaikka tavannut äitiä sijoituksen ajan lyhyitä ajanjaksoja kerrallaan. Ei tule kysymyksenkään kiintymyssuhde sijaisperheeseen, kaverisuhteet, koulu yms. Vain biologisuus merkitsee ja se, että äiti haluaa omansa takaisin.
Olet siis sitä mieltä, että biologisuus menee lapsen edun edelle. Tää on just sitä itsekkyyttä ja marttyyrinä olemista....siis skeidaa..
että äiti ei saisi haluta lastaan takaisin?!? Varsinkin kun hänellä on lain tuki vaatimukselleen.
Ettekö ymmärrä, mitä sana SIJAINEN tarkoittaa?
Sijainen hoitaa jonkun toisen tehtävää sillä aikaa kun tuo toinen on estynyt hoitamasta työtään. Siis tämä on aivan selvä ja yksinkertainen asia, sen takia koko järjestelmä on aikanaan kehitettykin.
Tietysti jotkin lyhyeksi suunnitellut sijoitukset muuttuvat ajan mittaan pitempi aikaiseksi. Mutta kenenkään ei pitäisi lähteä sijaislasta lähteä hankkimaan samalla periaatteella kuin adoptiolasta!!!!! Sijaislapsesta on sijaisvanhempien oltava valmis luopumaan, jos tuntuu että ei tähän pysty, on parasta olla sijaislasta hankkimatta.
Mikä sinä olet arvostelemaan toista ihmistä itsekkääksi, jos et tiedä, mistä syystä sijaislapsesi on äidiltään aikanaan pois otettu. Sillä ei ole juurikaan merkitystä, mitä huoltosuunnitelmaan on merkitty, jos et ole ollut paikalla tapahtumia seuraamassa aikanaan.
Toivotaan, että uuden lain myötä huostaanotot joudutaan käsittelemään oikeudessa, sen toivoisi tuovan jotain oikeudenmukaisuutta nykyiseen villiin ja sekavaan käytäntöön. Niin ja tietysti sosiaalityöntekijöille tietty vaatimustaso ammattitaidosta, niin kuin tämän päivän Helsingin Sanomissa itsekin sosiaalityöntekijä kirjoittaa.
mitä skeidaa itse täällä heittelet
Olen jo vuosia toivonut, että huostaanotot menisivät oikeuteen ja olisivat määräaikaisia. Mitään huostaanoton purkuja ei tarvitsisi vanhempien hakea, vaan lapsi palaisi kotiin tiettynä päivänä. Jos kotiin palaaminen ei olisi mahdollista, niin siinä tapauksessa huostaanotto muuttuisi pysyväksi. Loppuisi jatkuva valitusrumba oikeuteen ja lasten epävarmuus omasta paikastaan.
nimittäin tätä biologisuutta.
onko se yliarvostettua?
joskus ajattelin ettei biologialla voi olla niin suurta merkitystä kuin väitetään tai halutaan uskoa.
mutta olen tullut toisiin aatoksiin: AINA jättää jäljet lapseen, olipa kyse sijaislapsesta tai adoptiolapsesta. vaikka olisi kuinka hyvä sijaisperhe. täälläkin on monta kirjoitusta ollut, että "olipa hyvä kun minut sijoitettiin pienenä. en pidä mitään yhteyttä biologisiin vanhempiini." mutta silti väitän, että nämäkin jo aikuiset sijaislapset miettivät omia vanhempiaan. vaikka tietävät syyt ja ne järjellä tajuavat että sijoitus oli ainoa keino "pelastaa" heidät. sijaisperhe on rakastanut. eikö kukaan (katkeruudeltaan) silti ikinä mieti miksi biologiset vanhemmat hylkäsivät? miksi he eivät esim. raitistuneet saadakseen pitää omat lapsensa?
sitten on näitä sijaislapsia, jotka olisivat halunneet olla kotona. ikävöivät rajusti biologisia vanhempiaan. kotona olisi pystytty turvaamaan riittävä vanhemmuus. eikö tämä jätä jälkiä lapseen?
adoptio on jo toinen luku sinänsä. lapsi miettii miksi hän ei kelvannut? miksi hänet annettiin pois? mitä väärää hän teki? useimmat adoptiolapset haluavat tavata jossain vaiheessa elämäänsä biologiset vanhemmat. eikö tämä jo kerro että LAPSI MIETTII AINA PERIMÄÄNSÄ? saatikka jos on ihon väri eri kuin vanhemmilla. silloin vasta mietitäänkin miksi olen täällä, vieraassa kulttuurissa. ja pahinta: ei välttämättä ole mahdollisuus tavata biologiaansa.
eli kyllä, biologisuus on todella merkittävässä roolissa.
Lapselle omat juuret ovat tärkeitä ja siitä johtuen biologisten vanhempien olisi tärkeä tavata huostaanotettuja lapsiaan. Siitäkin huolimatta että kokevat huostaanoton vääryytenä ja sijaisvanhemmat lapsen ryöstäjänä.
Aika pieni lapsi miettii jo kenen näköinen hän, onko hänellä äidin vai isän silmät jne. jne. On mukava, kun on valokuvat ja tapaamiset omien vanhempien kanssa. Niissä lapsi voi itse katsoa ketä hän muistuttaa ja näistä asioista käydään monesti syvällisiä keskusteluja tapaamisten jälkeen. Lapset miettii näitä asioita kasvunsa eri vaiheissa ja iän karttuessa asioita mietitään syvällisemmin ja syvällisemmin. Ja kun yhteys biovanhempiin on säilynyt niin lapsen on helppo jutella asioista myös heidän kanssaan.
Tottakai äiti saa haluta lastaan takaisin siitä ei ollutkaan kirjoituksessani kyse vaan siitä mitä se lapsi mahdollisesti haluaisi.
Sijaisvanhemmuus on nimenomaan sitä että toimii sijalla silloin kun omat vanhemmat eivät siihen kykene ja lapsi palautuu omille vanhemmille kun heidän tilanteensa sen sallii.
Kuitenkin joskus olisi hyvä pohtia milloin lapsen palauttaminen biovanhemmilleen ei ole enää lapsen kannalta hyvä asia vaan huono.
Tällä tarkoitan juuri mainitsemaani esimerkkitapausta,pieni vauva menee sijaisperheeseen kaksiviikkoisena ja asuu siellä esimerkiksi tuon 3½ vuotta tavaten omaa biologista äitiään kerran kuussa valvotusti.Tuolle lapselle ei merkitse ne biologiset vanhemmat mitään,hänellä on sijaiskoti hänen oma perheensä missä on hänen äitinsä,isänsä,sisarukset,sukulaiset,perhetutut ym. KAIKKI mikä on lapselle tuttua ja turvallista.
Jos lapsi niistä oloista joutuu biologiselle äidilleen hän kärsii siitä varmasti.
Varsinkin noin pienten lasten sijoitusten kohdalla minusta olisi hyvä ratkaisu tehdä aluksi puolen vuoden määräaikainen sijoitus ja antaa biolle puoli vuotta aikaa ryhdistäytyä.Jos sinä aikana ei saa mitään aikaiseksi niin sijoituksesta tulisi pysyvä.
Ihmisen elämässä. 3,5 lapsi tarvitsee vanhempiaan vielä 15 vuotta, ei todellakaan ole liian myöhäistä palauttaa!
Noin pieni on sitäpaitsi niin äärimmäisen sopeutuvainen, että puolen vuoden kuluttua hän on jo sopeutunut täysin.
Jos yhteys vanhempiin on ollut säännöllistä, ei palauttaminen kotiin tuota lapselle mitään ongelmaa, päinvastoin!
Jos vanhemmat pystyvät lapsestaan huolehtimaan, ei parempaa paikkaa ole, kuin oman äidin ja isän luona.
Kyllä se niin on, että Suomessa arvostetaan ihan liikaa biologista vanhemmuutta.
Asiat ovat retuperällä. Miksi lastensuojelu kulekee tuolla nimellä, kun se ulkopinnan alapuolella on lähes tulkoot kaikkea muuta?
jos Sinulla on
omia lapsia hoidettavana ja huollettavana.
Olisitko itse valmis luopumaan omista lapsistasi sijoitettavaksi toiseen perheeseen?
Vaikka täällä vakuutettaisiinkin sijaishuollon "hoitavan"
myös huostaanotetun lapsen biologisten vanhempien osuuden huostaanotetun lapsen kohdalla.
Aina on olemassa se näkymätön "säie",
jota eivät voi muut kuin lapsen omat vanhemmat tuntea oman lapsensa ja itsensä välillä.
Hoivata ja huoltaa huostaanotettua lasta,
sen voi tehdä kuka tahansa ulkopuolinen,
mutta lapsen vanhemman rakkautta ei voi kukaan sijainen korvata edes
omalla rakkaudellaan sijaislapseen.
Jos lapsen biologinen perhe haluaa
huostaanotetun lapsensa takaisin omaan kotiinsa ja syyt lapsen huostaanotolle ovat poistuneet,
on lapsi AINA palautettava omien vanhempiensa luo.
Oletko sitä mieltä että isän ja äidin luona on paras paikka siitäkin huolimatta että säännöllisyys katoaa lapsen elämästä. Hänen tarpeistaan ei välitetä. Annetaan valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja ruokaa silloin kun itellä on nälkä ym. ym.
Kyllä se ainakin mun sydämelle käy raskaaksi katsoa sitä lasten eestaas huovaamista kodin ja hoitolan välillä, ties kuinka pitkään.
Ei se ole lapselle oikein. Lapsi on riistetty omasta kodistaan (hyvin usein) vanhempiensa vuoksi, sijoitettu vieraaseen paikkaan, vanhempia saa nähdä välillä; taas viedään pois.
Sitä rataa jatkuu ties kauanko.
Kuka Suomessa todella on lapsen puolestapuhuja?
joskus jossain joku heitti että jos sijoitus alkaa mennä yli kahden vuoden, usein sillon etu alkaa kääntyä lapsen eduksi niin, että hän on jo niin kiintynyt sijaisperheeseen että kotiutus hankalaa. en tiedä mistä tämä "väittämä" peräisin ja pitääkö miten hyvin paikkansa. on kai kotiutuksia tapahtunut yli kahden vuodenkin jälkeen.
mutta nytpä tullaankin juuri siihen, että miksi ei sitten noin pienen lapsen anneta tavata äitiään useammin? siis jos äiti siinä kunnossa että voi tavata. lapsen kiintyminen äitiin olisi silloin ihan erilaista, äiti ei myöhemmin olisi vain "joku täti." myös äidin kiintyminen lapseen vahvistuisi, kenties jopa muuttaisi elämänarvot niin että haluaa pitää kiinni tästä lapsestaan (ehkä myös tulisi aito halu kuntoutua ja raitistua).
tässä on juuri aivan järkyttävät kuntakohtaiset erot. toisissa kunnissa ei nähdä lapselle haitaksi kerran viikossa tapahtuvaa tapaamista, kun taas toisissa kunnissa sossujen mielestä lapset tulevat riepotelluiksi. miten avioero lapset kestävät viikottaiset vaihdot?! toki riippuu lapsen iästä ja taustoista.
eli tuo useammin tapaaminen ei nyt kaikissa tapauksissa johdu äidin HALUSTA, vaan sossujen päätöksistä.
jos äiti todella olisi nyt kuntoutunut, pitäisi alkaa vastuuta pikku hiljaa nostaa. jos kaikki menee hyvin, lapsi pikkuhiljaa siirtyy kokonaan äidilleen. lopullinen kotiutus tapahtuu sitten nopeasti. pieni lapsi ei kestä ns. kahta perhettä, eli lapselle tulee se tilanne "ei kenenkään maalla." tätä lapsi ei kestä. jos kodin olosuhteet hyvät, lapsi varmasti aluksi reagoi ikävöimällä sijaisperhettä, mutta kiintyy kyllä sitten äitiinsä. eihän mahdoton ajatus olisi jos lapsi tapaisi sijaisperhettä esim. tukiperheen muodossa vaikka 2kk välein.
Kuulin tapauksesta, jossa sijoitusta purettiin. Lapsi kävi tapaamisilla sijaisäidin luona siirryttyään biologisen äitinsä luokse asumaan. Sijaisäiti ei kestänyt sitä että lapsi tykkäsi asua biologisen äitinsä luona. Sijaisäiti teki itsemurhan.
Ajattelepa, että Veera-vauva on sijoitettu 2 viikon ikäisenä sijaisperheeseen. Hänellä on hyvä sijaisperhe, jossa hän elää onnellisesti. Hän pitää sijaisperhettä omana perheenään, eikä osaa ajatella muuta. Veera on kuitenkin tavannut biologista äitiään valvotusti kerran kuussa kahden tunnin ajan. Nyt Veera on 3,5-vuotias ja hänen biologinen äitinsä on hakenut sijoituksen purkamista.
Veeran biologisella äidillä oli hyvin vaikea elämäntilanne, kun hän sai Veeran. Raskaaksi tuleminen oli vahinko ja Veeran isä jätti hänet saadessaan kuulla raskaudesta. Nuori äiti ei jaksanut pienen vauvan kanssa yksin, sillä nuori äiti oli itsekin kasvanut alkoholistiperheessä. Isovanhemmista ei ollut apua Veeran hoitamisessa. Veeran parhaaksi hänet sijoitettiin sijaisperheeseen. Veeran biologinen äiti oli erittäin surullinen. Hän oli menettänyt miesystävän, vauvan ja paljon ystäviä. Kaikki pitivät häntä luuserina ja sosiaalipummina, joka ei osaa edes lastaan hoitaa. Veeran biologinen äiti puudutti suruaan alkoholilla. Vauvaakin hänellä oli ikävä. Hän kuitenkin onneksi sai apua jostain niin, että hän jaksoi jatkaa elämäänsä eteenpäin. Vähitellen Veeran biologinenä äiti sai elämäänsä järjestykseen. Hän sai uuden rauhallisen asunnon kunnan tuella. Hän sai käydä juttelemassa elämästään turvallisen henkilön kanssa. Hän pääsi työpajalle töihin ja sai uusi ystäviä, jotka eivät pitäneet häntä luuserina. Alkoholin käyttö vähentyi ja loppui lopulta kokonaan.
Koko ajan Veeran biologinen äiti oli tavannut Veeraa kuukausittain. Hän ei ymmärtänyt mitään näistä lastensuojeluasioista joten hän ei saanut kokouksissa omia toiveitaan läpi. Hän olisi halunnut tavata Veeraa enemmän, mutta sijaisperhe ja sosiaalityöntekijät kertoivat aina, ettei se ole mahdollista. Veera oli kasvanut jo isoksi tytöksi ja biologinen äiti oli menettänyt lapsensa kehitykesestä paljon. Hän ei ollut nähnyt ensimmäistä hymyä, ryömimään oppimista, ensimmäisiä askelia eikä kuullut ensimmäisiä sanoja. Hän näkin Veeraa vain kerran kuussa, joten hän näki Veeran kehittymistäkin vain sen ajan. Biologinen äiti kuitenkin rakasti Veeraa sydämensä pohjasta ja säilytti Veeran valokuvia kodissaan ja rahapussissaan. Tapaamisten välillä hän ikävöi tytärtään.
Moni sanoi Veeran biologiselle äidille, ettei tämän pitäisi käydä katsomassa Veeraa. Veeralla on nyt hyvä olla sijaisperheessä ja biologisen äidin pitäisi unohtaa Veera. Eihän hän ollut pystynyt huolehtimaan Veerasta vauvanakaan, niin miksi hän nyt on kiinnostunut Veerasta. Ihmisten mielestä Veera kuuluu nyt sijaisvanhemmille, jotka olivat huolehtineet Veeran yösyötöistä, korvatulehduksista, hampaiden puhkeamisen aiheuttamisesta kivusta ja jokapäiväisestä hoitamisesta. Veeran biologinen äiti näki, miten hyvää huolta sijaisvanhemmat olivat pitäneet hänen rakkaasta tyttärestä. Se oli ihan totta ja hän alkoi itsekin pohtia, onko Veeran tapaaminen oikein. Sydämessään hän kuitenkin tiesi, että hän ei voi hylätä Veera lopettamalla tapaamasta tätä. Hän olisi halunnut tavata Veeraa enemmän luodakseen tyttäreensä vahvemman siteen. Ulkopuoliset kuitenkin sanoivat, että niin ei saa tehdä, koska se olisi pienelle Veeralle liian rankkaa. Niinpä biologinen äiti tyytyi tapaamaan Veeraa vain kerran kuussa kahden tunnin ajan valvojan läsnäollessa.
Veera oli sijaisperheelle hyvin rakas. Kaikki pitivät Veeraa heidän omana lapsenaan. Veera piti sijaisperheen muita lapsia sisaruksinaan ja sijaisvanhempien sisaruksia täteinä, setinä ja enoina sekä näiden lapsia serkkuinaan. Sijaisvanhempien vanhemmat olivat Veeralle mummeja ja vaareja.
Veeran biologinen äiti tiesi Veeran kiintyneen sijaisperheen sukuun kovasti, mutta myös hänen sukunsa ikävöi Veeraa. Biologinen äiti näytti aina Veeran valokuvia sukulaisilleen. Veera oli ihan samannäköinen kuin äitinsä pienenä. Veeralla oli mutuamia biologisia serkkuja, jotka ihmettelivät kun eivät koskaan saaneet tavata Veera-serkkua. Biologiset isovanhemmat kaipasivat lastenlastaan, mutta heille ei myönnetty mahdollisuutta tavata Veeraa. Biologiset sukulaiset halusivat pitää yhteyttä Veeraan, sillä he kaipasivat häntä eivätkä halunneet Veeran tuntevan itseään suvun hylkäämäksi. Biologinen äiti ja suku oli kuitenkin voimaton sosiaalityöntekijöiden antamien ohjeiden kanssa.
Sitten kerran Veeran äiti hakeutui tekemisiin muiden huostaanotettujen lasten biologisten äitien kanssa. Hän tapasi myös lapsia, joiden huostaanotto oli purettu ja semmoisia aikuisia, jotka olivat kasvaneet sijaisperheissä tai perhekodeissa. Heidän kanssaan keskustellessa Veera sai elämänsä ensimmäistä kertaa kuulla monia huostaanottoon ja perhehoitoon liittyviä asioita. Hän ymmärsi, että sijaisperheissä kasvaneet lapset olivat luulleet biologisten vanhempien hylänneen heidät. Sitä juuri Veeran biologinen äiti ei halunnut! Hän oli koko ajan ajatellut Veeran parasta ja kuunnellut sosiaalityöntekijöiden ohjeita. Nyt hän ymmärsi, että Veeralla on kaksi yhtä tärkeää sukua ja vanhempana Veera tulisi paljon enemmän miettimään biologisia sukulaisiaan ja perimää.
Veera alkoi hankkimaan enemmän tietoa lastensuojelusta. Hän marssi kirjastoon ja lainasi sieltä ison kasan kirjoja. Niistä hän oppi valtavasti asioita lastensuojelusta ja lapsen kehityksestä. Hän alkoi pohtia Veeran tulevaisuutta. Biologinen äiti myös surffasi netissä etsien lisätietoa ja jutteli asiantuntijoiden kanssa asiasta. Hän alkoi pohtia, mikä olisi Veeralle parasta.
Veeran biologinen äiti tuli surulliseksi, kun hän kuuli monien sijaisperheissä kasvaneiden harmitelleen sitä, että he eivät saaneet asua biologisissa perheissään. Veera luki, että Suomeen adoptoidaan monen ikäisiä lapsia. Jopa kouluikäisiä. Suomeen tulee vuosittain paljon lapsia, jotka ovat asuneet elämänsä alun sijaisperheessä. Osa on asunut lastenkodeissa. Veeran biologinen äiti ymmärsi, että Veeran olisi sitten mahdollista sopeutua elämään yhdessä biologisen äitinsä kanssa.
Nyt Veeran biologinen äiti oli vaikean ratkaisun edessä. Jos hän hakisi huostaanoton purkua ja se hyväksyttäisiin, niin Veera menettäisi sijaisperheen ja -kodin. Jos hän ei hakisi huostaanoton purkua, niin Veera menettäisi biologisen äitinsä ja kodin. Molemmat vaihtoehdot olivat omalla tavallaan huonoja.
Pitkän pohdinnan jälkeen Veeran biologinen äiti päätti hakea huostaanoton purkua. Hän pyysi saada tavata Veeraa useammin, mutta siihen hän ei saanut vieläkään lupaa. Hän toivoo, että jos huostaanotto joskus puretaan niin Veera saisi sen jälkeenkin pitää yhteyttä siihen perheeseen ja sukuun, jonka kanssa hän eli elämänsä ensimmäiset vuodet. Veeran biologinen äiti on siitä hyvin kiitollinen sijaisperheelle, mutta hän toivoo, ettei Veeran tarvitsisi menettää biologista perhettään.
eivät tee elettäkään huostaanoton purkamisen suhteen silloinkaan kun aihetta olisi.
Lapsensa ja omista oikeuksista tietämätön äiti pakotetaan hyväksymään hyvinkin pienen lapsen kohdalla tapaamiset 1 x /kk pari tuntia kerrallaan!
HYVÄHÄN SIINÄ ON SITTEN VÄITTÄÄ, ETTÄ LAPSI ON VIERAANTUNUT ÄIDISTÄÄN!
Asia on aika kaksipiippuinen juttu. Jos nyt vaikak katsotaan vanhempia, jotka eivät ole lyönneet laimi lapsenhoitoa (em. Feroza) eivätkä vaaranna lapsenhoitoa niin pahoin, että lapsi pitäisi ottaa huostaan. Ainoastaan antaa tukitoimia.
Tottakai lapselle on trauma, kun hänet kiskaistaan kotoonta pois. Ihan sama, ovatko vanhemmat hyviä vai huonoja. Se on trauma. Lapsen edunmukaista ei mielestäni ole se, että tapaamisia on hyvin harvakseltaan. Ensimmäisinä kuukausina yhteydenpitoa rajoitetaan, joissain tapauksissa sitä ei ole ollenkaan, jotta lapsi "sopeutuisi". Näinä ensimmäisinä kuukausina lapsi laitetaan paikkaan, joka on täynnä ventovieraita ihmisiä, joita hän ei ole ikinä ennen nähnyt. Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä (omiin kokemuksiini pohjautuen), että ei ole lapsen edun mukaista rajoittaa yhteydenpitoa alkukuukausina.
Lapsi traumatisoituu selväpäisen äitinsä näkemisestä ihan yhtäpaljon, kuin em. lastenkodin tätien, eli ei ollenkaan. Lapsi ei mene sekaisin nähdessään vanhempiaan, jos nämä ovat selviä/tasapainoisia tapaamishetkellä. Puhelut eivät järkytä lapsen tasapainoa. Toki lapsi ikävöi silloin, mutta lapsi tekee sen huolimatta siitä, tapaako hän vanhempiaan useammin vai harvemmin. Asia tietenkin on eri silloin, kun lapsi on ihan pieni vauva ja otettu huostaane nsimmäisten elinviikkojen aikana.
Mutta mutta...kun lähtee ajattelemaan, että lapsi on vaikka asunut kolme ensimmäistä vuotta kotona ja kaikki on ollut hyvin. Sitten tapahtuu jotain, joka estää vanhempien vanhemmuuden ja lapsi otetaan huostaan. Tapaamiset ovat hyvin vähäisiä. Ensimmäisinä kuukausina ei ollenkaan tai hyvin, hyvin vähän. Lapsi laitetaan asumaan paikkaan, jossa hänestä huolehtivat aikuiset, eivät ole tuttuja tätejä, jotka on tavannut ehkä kerran kuussa, vaan täysin vieraita ihmisiä, joihin lapsi joutuu luomaan siteet, koska niitä ei ole ollut ollenkaan.
Siihen en osaa vastata miten lapsi, joka on otettu huostaan vauvana, näkee biologisuuden. Itse olen ollut vanhempi, kun meidät otettiin huostaan. Ja todellakin ihan aiheesta.
Mutta mutta..kun lapsi on joutunut huostaanottoputkeen (kuten me jouduimme) niin lapsen paras ja traumat, eivät olleet puheena tai vaikuttimena ollenkaan vaikka sioituspaikkamme muuttuivat. Iältämme olimme huostaanoton alettua 3-vuotta, 8-vuotta ja 10-vuotta. Ensin asuimme vastaanottokodissa n. 1 1/2-vuotta. Sieltä meidät kiskaistiin lastenkotiin, jossa asuimme n. 2-vuotta. Tämän jälkeen muutimme sijaisperheeseen, jossa minä asuin 1 1/2-vuotta ja veljeni n. 2 1/2-vuotta. Tämän jälkeen veljeni siirtyivät seuraavaan perheeseen, jossa asuivat alle vuoden muistaakseni. Siitä toinen veli siirtyi perheeseen, jossa asui täysi-ikäiseksi (ja oli pahasti traumatisoitunut heittelystä, josta osoituksena oli vuoteenkastelu, jota ennen ei ollut ollut) toinen veljeni muutti nuorisokotiin, josta sioitettiin alle vuoden asumisen jälkeen toiseen nuorisokotiin.
Me isommat käsitimme asian paremmin, mutta pienemmälle se oli rankempi. Kun hänet otettiin huostaan, erotettiin hänet meistä ja hänen huotaanotto paikkansa vaihtui viellä, ennen kuin pääsimme yhteen.
Kun mietin sitä, että jos kotiin palauttaminen on trauma lapselle, niin millainen trauma on lapselle joutua tämänkaltaiseen pyöritykseen? Vai onko se niin, että kun lapsi on huostaanotettu, niin kauanaikaa hän ei traumatisoidu mistään, kunhan sossu tekee päätökset missä asuvat? Ventovieraiden ihmisten luokse heittelystä ei silloin tule traumaa, eikä sitä tarvitse hoitaa? Lapsi sopeutuu, kunhan vaan ei sioiteta kotiin?
Itse en osaa vastata siihen onko lapsen edunmukaista joutua pois sijaisperheestä, jos sinne on vauvana tullut ja äiti on saanut elämänsä kuntoon. Toisaaltaan, jos näin on käynyt jo aikaisemmin (em. lapsen ollessa vuoden) olisi tapaamisia pitänyt lisätä. Olettaen titenkin, että äiti on seulonnassa, jossa varmistetaan, että huumeita ei käytä (kuten kummityttöni äiti on. Ainut tapa varmistaa, että lapsi varmasti on päihteettömän vanhemman huostassa). Mikäli tapaamisia ei olisi lisätty, niin syy ei todellakaan ole äidin, vaan äiti on siinä tapauksessa "uhriutettu" huostaanotolle ja tätä myötä lapsi myös, koska on mahdollista, että eteen tulee tilanne, jolloin lasta aletaan palauttamaan kotiin, eikä puolenvuoden intensiivinen tapaaminen riitä, kun kyseessä on noin pitkä aika.
Ja vaikka tapaamiset olisi hoidettu mallikkaasti, lapsi nähnyt useasti ja säännöllisesti vanhempiaan, niin palauttaminen olisi jokatapauksessa jonkinlainen trauma. Omastamielestäni, jos lapsi niin pitkän sioituksen jälkeen kotiutetaan ja katkaistaan yhteydet lasta hoitaneeseen perheeseen, niin se on lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsi ei unohda ja hän kyllä ikävöi, myös ei sukua olevia ihmisiä, jos he ovat lapselle tärkeitä.
Itse en ymmärrä sitä, että lapsi menisi sekaisin, jos näkisi vanhempiaan liian usein? Tässä tapauksessa lasta ei myöskään pitäisi päästää tarhaan tahi kouluun. Hän näkisi sielläkin säännöllisesti ihmisiä, jotka eivät osallistu hänen perhe-elämään. Sen lisäksi lapsella ei myöskään olisi mitään siteitä ko. pakkoihin ja hoitajiin. Niin kauan aikaa, kun lapselle ei ole trauma joutua tarhaan hoitoon, tai käydä kerran viikossa kerhossa, jonka aikana häntä hoitavat aikuiset ovat poissa, ei lapselle voi myöskään olla trauma nähdä biologisia vanhempia. Hän ei mene niistä yhtään sen sekaisemmaksi (mikäli tapaamisissa vanhemmat eivät käyttäydy lasta traumatisoiden, eli tule kännissä, pahoinpitele henkisesti tai fyysisesti) kuin siitä, että käy tarhassa tai kerhossa. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Sen siaan tapaamisten estäminen tramatisoi lasta ja on yhtä rikollista, kuin eronsattuessa lasten estäminen tapaamasta isäänsä, koska toinen haluaa kostaa. Ja jos eronneiden vanhempien lapset eivät mene sekaisin siitä, että lapset näkevät isäänsä em. joka toineviikonloppu (tosin omasta mielestäni tapaamisia pitäisi olla enemmän ja tiheämmin.)
Tämä on vain minun näkemykseni, mutta en usko, että hirveän metsään olen tässä mennyt.
Minun mielestäni ei vauvanakaan sijoitettua saa erottaa vanhemmistaan, jos selväpäisinä tapaamisiin pystyvät.
Tämähän se yksi suuri epäkohta huostaanotoissa onkin, että pienelle lapselle kerran kuussa tapaaminenkin on LIIAN VÄHÄN. Missä hiivatin laissa niin lukee, että ei saisi tavata useammin?
Vaikka suottahan tässä lain perään kuuluttaa kun ei huostaanotoissa niin pilkun tarkasti lakia muutenkaan noudateta.
meillä on vauvana sijoitettu ja asunut meillä 1v3kk täyttää kesällä 2v, asui vanhemmilla 5vkoa sen jälkeen asui vastaan otto kodissa vajaa 5kk. vanhemmat tapaa ja tapaa 2vkon välein, toisella kertaa 2h ja toisella 3h. ja meidän kohdalla voin sanoa että kerta kk olisi riittävä, tapaamisissa huomaa että vanhemmat ei tahdo jaksaa olla skarppina ja kunnossa tapaamisilla. ja heidän elämään kuuluu joka viikkoinen alkoholin käyttö.
Ja olen ihan varma että he rakastavat omalla tavallaan lasta, mutta he eivät ymmärrä että lapsi ei voi elää heidän kanssa koska juovat ja käyttävät humalassa väkivaltaa fyysistä että henkistä.
Mikä olisi tässä suhteen oikein lasta kohtaan ja lapsen etu??
Lapsi puhuttelee meitä mammana ja pappana....
biovanhemmat ryhdistäytyisivät alkoholin käytöstään. Ovat kertomasi mukaan olleet toistaiseksi aika voimattomia asian suhteen. Mutta toisaalta osoittavat kiinnostusta lapseen käymällä parin viikon välein tapaamisissa, vaikka tuntuukin etteivät voimansa oikein riitä. Tietysti psyykkisiä voimavaroja vie nimenomaan runsas alkoholin käyttö, joten tilanne on aika päättymätön kierre.
Jos olisin sinun tilallasi, antaisin tilanteen olla todennäköisesti ennallaan. On vanhempien tehtävä tehdä ratkaisu suuntaan tai toiseen, joko vähentää tapaamisia jos eivät jaksa tai lopettaa juominen.
Onkohan heille mitään apua tai tukea tarjottu tilanteen hallintaan? Jotkut tuollaisessa tilanteessa voivat olla niin omiin ympyröihinsä sotkeutuneita, että tarvitsevat pienen tönäämisen avun hankintaan.
biovanhemmille on tarjottu apua ja annettu apua jo sikiö ajalta... Tilanne oli syksyllä hieman parempi, kun heille pidettiin puhuttelu asiasta jolloin olivat olleet humalassa ja tilanne johti siihen et toinen joutu putkaan ja toinen terveyskeskukseen paikattavaksi...
tapaamisia on annettu tämän verran ja sillä yritetty että ottaisivat itseään niskasta kiinni, mutta ei näytä auttavan. ja mikäli itse olemme ymmärtäneet sossut niin tapaamisia tullaan kesällä vähentämään yhteen, meillä ei ole mitään sanan valtaa tapaamisien määrään, tottakai oman mielipiteemme ilmaisemme huoltokokouksissa.
vanhemmat eivät tässä tapauksessa luovu yhdestäkään tapaamisesta vaikka niitä on jäänyt poiskin 1,3v aikana , ja tilanne näyttää siltä että eivät voi luopua siitä alkoholistakaan ja niistä kavereista.
itse olen sinänsä onnellinen että edes käyvät katsomassa lasta, mutta sitten on taas myös se toinen puoli joka ajattelee järjellä ja suojelee sitä pientä lasta ja voin sanoa että emme ainakaan tuollaiseen tilanteeseen voi antaa hyväksyntäämme että lasta palautettaisiin bio kotiin, koska kierre olisi valmis lapselle .. ja ilmeisimmin lapsi on myös kärsinyt sikiö aikaisesta alkohoolista ja on erittäin viivästynyt kehitys, ymmärrys on täysi kymppi, mutta se kaikki muu....
yksiselitteinen, että jokainen joka osaa lukea;
esimerkiksi sosiaalivirkailija,
ymmärtää mitä
LAISSA MÄÄRÄTÄÄN
sosiaaliviranomaisten tehtäväksi.
"Huoltosuunnitelma laaditaan yhdessä asianomaisten kanssa. Huoltosuunnitelmaan kirjataan ne olosuhteet ja asiat, joihin pyritään vaikuttamaan sekä keinot ja arvioitu aika, jonka kuluessa tavoitteet pyritään toteuttamaan. Suunnitelmasta on myös käytävä ilmi, kuinka usein suunnitelma on tarkistettava.
Huostaanotettua tai avohuollon tukitoimena sijoitettua lasta koskevaan huoltosuunnitelmaan kirjataan lisäksi sijoituksen tarkoitus ja tavoitteet, erityisen tuen ja avun järjestäminen lapselle, hänen vanhemmilleen ja häntä hoitaville ja kasvattaville henkilöille sekä se, miten yhteistoiminta ja yhteydenpito lapsen vanhempien ja muiden hänelle läheisten henkilöiden kanssa toteutetaan ja se, miten jälkihuolto toteutetaan. (15.6.1990/546)
Huoltosuunnitelmaa täydennetään tarvittaessa erillisellä hoito- ja kasvatussuunnitelmalla. "
.....erityisen tuen ja avun järjestäminen lapselle, hänen vanhemmilleen....
Toivottavasti mahdollisimmman monen
huostaanotetun lapsen ja hänen vanhempiensa kohdalla
on noudatettu Suomen lakia.
alkoholistia on paha tukea, jos hän ei itse halua hoitoon. pakkohoitomääräystä kun ei vielä lain puitteissa voi tehdä...(paitsi jos on vaaraksi itselleen tai muille).
olen ollut jo vuosia sitä mieltä että pakkohoito pitäisi määrätä myös alkoholisteille, huumehörhöille. ainoa ongelma vain on juuri siinä, että jos hoito ei perustu vapaaehtoisuuteen, ei siitä ole mitään hyötyä=päihteiden käyttäjä repsahtaa 110%:n varmuudella uudelleen.
Onko isovanhemmilla oikeus saada pieni 1-vuotias luokseen sijaisperheestä esim. viikonlopuksi tai lomilla pidemmäksi ajaksi? Lapsi on ollut paljon isovanhempien luona ennen sijoitusta, tuntee ja vihtyy luonamme hyvin. Lapsen biovanhemmilla ei ole mitään sitä vastaan. Voiko sos.viranomaiset yksin päättää, että lasta ei päästetä isovanh. luo? Minkäänlaista syytä ei ole lapsen hyvinvoinnin kannalta etteikö hän voisi olla luonamme, sen sos.viranomaiset ja pela:n ihmiset myös tietää. Eikö lapsen kannaltakin ole hyvä, että suhteet oikeisiin isovanhempiin säilyvät? Nykyään kun isovanhemmuuden tärkeydestäkin puhutaan niin paljon. Nykyään lapsi on saanut olla luonamme ja lapsen äiti ja isä ovat tavanneet hänet luonamme. Mutta jos vanh. voi alkaa tavata lasta kotonaan, tuntuu että me isovanh. emme saisi sossujen mielestä enää lasta luoksemme yökylään.
Ent.sioitettu myös kirjoitti tosi hyvin tästä, kun huostaanotettuja lapsia riepotellaan paikasta toiseen:
"Mutta mutta..kun lapsi on joutunut huostaanottoputkeen (kuten me jouduimme) niin lapsen paras ja traumat, eivät olleet puheena tai vaikuttimena ollenkaan vaikka sioituspaikkamme muuttuivat. Iältämme olimme huostaanoton alettua 3-vuotta, 8-vuotta ja 10-vuotta. Ensin asuimme vastaanottokodissa n. 1 1/2-vuotta. Sieltä meidät kiskaistiin lastenkotiin, jossa asuimme n. 2-vuotta. Tämän jälkeen muutimme sijaisperheeseen, jossa minä asuin 1 1/2-vuotta ja veljeni n. 2 1/2-vuotta. Tämän jälkeen veljeni siirtyivät seuraavaan perheeseen, jossa asuivat alle vuoden muistaakseni. Siitä toinen veli siirtyi perheeseen, jossa asui täysi-ikäiseksi (ja oli pahasti traumatisoitunut heittelystä, josta osoituksena oli vuoteenkastelu, jota ennen ei ollut ollut) toinen veljeni muutti nuorisokotiin, josta sioitettiin alle vuoden asumisen jälkeen toiseen nuorisokotiin."
Erikoista tässä on se, että lapsia on siirretty laitoksista ja sijaisperheistä toisiin. Perhesijoitusta ja adoptiotahan aina pidetään lapselle parhaina hoitomuotoina, ettei lapsi tulisi riepotelluksi paikasta toiseen. Riepottelun kohdalla usein myös kerrotaan, että riepottelu johtuu siitä, kun biovanhemmat hakevat huostaanoton purkua ja saavat sen, minkä jälkeen lapset täytyy uudelleen huostaanottaa. Tässä tapauksessa lapset eivät olleet missään vaiheessa olleet biokodissaan riepottelun aikana.
Eli lapsia riepoteltiin paikasta toiseen, mutta vain lastensujelun paikoista toiseen. Ällistyttävää!
Hei ottakaa tämä asia vakavasti ja selvittäkää se perinpohjin. Mielestäni sijoitetulle lapselle kuten kaikille muillekin on iloa ja hyötyä isovanhemmistaan. Voisitte pyytää apua sosiaaliasiamieheltä. PESUE on myös yksi paikka, mistä voisitte pyytää neuvoja asian suhteen. Olkaa sitkeitä ja aktiivisia, älkääkä luovuttako ensimmäisestä takaiskusta!
Olen lukenut paljon sun kirjoituksia ennen kesää. Mitä nyt kuuluu ja pojalle?
suht hyvää kuuluu.
olen kirjoittanut näille (bio sijais) palstoille parin viime viikon aikana PALJON =) lue kirjoituksiani, niin tiedät miten meillä menee.
hyvää kevään odotusta.
Huoltosuunnitelmasta ote.
ja tässä kohta Papalle tapaamisista:
...
"Huostaanotettua tai avohuollon tukitoimena sijoitettua lasta koskevaan huoltosuunnitelmaan kirjataan lisäksi sijoituksen tarkoitus ja tavoitteet, erityisen tuen ja avun järjestäminen lapselle, hänen vanhemmilleen ja häntä hoitaville ja kasvattaville henkilöille sekä se,
miten yhteistoiminta ja yhteydenpito lapsen vanhempien ja muiden hänelle läheisten henkilöiden kanssa toteutetaan ja se,
miten jälkihuolto toteutetaan. (15.6.1990/546)"
...
Tämä kyseinen yhteydenpito asia (lapselle läheiset)
pitää sosiaalivirkailijoiden automaattisesti ottaa huomioon jo
huostaanotetun lapsen
huoltosuunnitelmaa laadittaessa.
Joku asunut kotona kauemmin ja huostaanotetaan ja sijoitetaan perheeseen mitä ei ole koskaan nähnyt Revi siitä VERI ON VETTÄ SAKEAMPAA ja jokaisella on oltava JUURET
ovat välillä todellakin kummia.
itselläni tapaus joka sattui jo n.10 vuotta sitten.
olin 4 lapsen yh-äiti, ei alko tai muita ongelmia. kävin töissä, elätin lapseni itse tienaamillani tuloilla, maksoin vuokrat, päivähoitomaksut ym... itse.
yhtenä päivänä kesken työpäivän soi puhelin, sosiaalivirastosta päivää, siitä se alkoi...
nuorin, silloin hieman yli 1v oli aloittanut päiväkodissa, isommat lapset jo koululaisia.
sain kutsun saapua heti sosiaalivirastoon lastensuojeluun, menin ja kauhistus! vastassani oli 7 virkailijaa minä äiti yksin.
asia koski nuorinta lastani, ilmoituksen oli tehnyt päiväkodin johtaja, lapseni viettää liikaa aikaa päiväkodissa ja minä töissä.
he olivat pitäneet alustavat kokoukset minun tietämättäni jo aikaisemmin ja ratkaisukin oli jo valmiina.
vaihtoehtoja oli kaksi, joko minä lopetan työnteon ja hoidan lapseni kotona itse tai hänet huostaanotetaan sijaiskotiin.
siis kaikki tämä vain koska olin yksinhuoltaja omillani toimeentuleva. putosin melkein pallilta kun tuon kuulin.
ei en suostu oli vastaus. miksi minun piti työ lopettaa? koska lapsi oli ylivilkas ja vaati jatkuvaa hoitamista/seuraamista. siis lapsi olikin häirikkö eikä hoitajat jaksaneet häntä hoitaa.
saman istunnon aikana päätin minäkin elämäni tarkoituksen, ollakko äiti köyhä sosiaalipummi, vaiko taistella vastaan.
kyssyin olivatko he ottaneet huomioon että kotona on myös 3 sisarusta, se kuulema ei tähän kuulunut. ilmoitin kantani mitään ajattelematta hyvin jyrkästi, jos viette nuorimman viette samalla sitten kaikki ja pistätte samaan sijaiskotiin, sisaruksia ei eroteta toisistaan.
ilmoitin että joko otatte kaikki tai ei yhtään lastani.
päät alkoi kääntyillä kysyvästi, esittivät sitten kysymyksen, että mitä minä sitten teen ilman lapsiani. ilmoitin jatkavani työntekoa jos se kerta on niin rikollista, että ei lapsia saa hoitoon viedä.
rupesivat etsimään sijoituspaikkaa neljälle lapselleni. sitä paikkaa odotellessa otin nuorimman pois päiväkodista, ja sain hänet kummitädilleen hoitoon. elämä jatkui odotuksessa ja pelossa. olinhan leimattu huonoksi äidiksi vain koska tein työtä, elätin perheeni itse.
nyt kulunut tästä istunnosta jo yli 10 vuotta ja vieläkään ei lapsiani ole haettu pois.
tuo silloin 1v nuorin, todettiin myöhemmin ADHD lapseksi, siis hän olikin ylivilkas, se ei päiväkodille sopinut.
elämä jatkuu, lapset kasvaa. isommat on kysyneet monesti että mihinköhän se päätös oikein jäi, kun he saivat jäädä kotiin asumaan.
näinkin voi käydä, ei aina tarvitse olla huono vanhempi tai edes ongelmallinen, riittää kun yrittää ja käy töissä, siltikin lapset on vaarassa menettää.
viranomaisen valta on suuri.
jaksamista kaikesta huolimatta.
ja on huostaan otettu perheeseen jota ei aikaisemaan elämänsä aikana ole koskaan tavannut. Miten näin päin voi olla muka paremi? Kuin että ollut sijoituksessa vaikka 5v syntymästä lähtien ja palautettaisiin biologisille vanhemmille, jotka sentään SAAVAT nähdä lastaan kaksikertaa kuukaudessa. Näin päin ei kuitenkaan tahdo onnistua millään kun katsotaan sen olevan lapsen edun vastaita.
HYVÄ asiallinen ja ammattinsa asiantuntevasti,empaattisesti töitä tekevä sijaisvanhempi ei pyri lapsen vanhemmaksi, vaan tukee lasta ja tämän vanhempia koko sijoituksen ajan,jotta jonain päivää lapsi voi palautua omille vanhemmille ehjänä,omantunnon arvonsa kokevana nuorena ihisenä.silloin sijaisvanhempi saa ja voi olla ylpeä omasta ammatissa onnistumisessaan,lapsellahan ei ole kuin yhdet vanhemmat,eri asia on kun lapsi adoptoidaan perheesaeen,silloin lapsella on oikeus kiintyä ja kiinittyä juuri siihen perheeseen
Juuri tuo on oikea asenne!
Kumpa kaikki sijaisvanhemmat sisäistäisivät tuon ajatuksen. Ja tietysti myös lastensuojelun työntekijät.