Minä olen kyllästynyt nykyajan laihuuden ihannoimiseen! Miksi mainoksissa olevat mallit eivät voi olla normaalipainoisia ihmisiä?
Itse sairastuin syömishäiriöön ollessani 13-vuotias. Nyt olen 16 ja sama jatkuu edelleen, tosin paha anoreksia on vaihtunut pahaksi bulimiaksi. Periaatteessa haluaisin olla normaali, mutta toisaalta taas haluan pysyä tällaisena. En pysty lopettamaan, olen koukussa oksentamiseen. Oksentamisesta on tullut täysin normaalia reaktio syömisen jälkeen, enkä enää kyseenalaista sitä.
Oikeastaan syömishäiriöni alkoi sillä, etten halunnut kasvaa aikuiseksi; en halunnut kasvaa enää pitutttta tai saada mitään naisellisia muotoja. Olen aina myös ollut perfektionisti ja halunnut olla muita parempi. Pyöreähkönä tyttönä tunsin olevani jotenkin huonompi. Siitä se sitten starttasi.
Nyt olen ruvennut pohtimaan vähän elämääni: siinä ei ole tasan mitään muuta sisältöä kuin ruoka ja opiskelu. Menkkani ovat olleet poissa jo yli kaksi vuotta ja en ehkä koskaan voi saada lapsia. Minä en yksinkertaisesti jaksa enää. Minulla ei ole rohkeutta kertoa kenellekään, enkä edes usko, että mikään hoito tepsisi - olen liian väsynyt ruvetakseni taistelemaan tämän bulimian kanssa. Vanhempani vain varmasti huutaisivat ja tuntisivat varmasti tulleensa petetyiksi. Olen kuullut, kuinka äitini kehuu minua niin ahkeraksi, tasa-painoiseksi, iloiseksi ja älykkääksi. Asian oikeaa laitaa ei tiedä kuienkaan kukaan.
Minun serkkuni kuoli tässä äskettäin ja silloin rupesin miettimään, miksi sellaiset ihanat ihmiset otetaan täältä pois. Miksi minunlaisteni, jotka pilaavat kaiken, itsensä mukaan lukien, on kärsittävä täällä? Tämän käytävän päässä ei näy enää valoa.
Itse sairastuin syömishäiriöön ollessani 13-vuotias. Nyt olen 16 ja sama jatkuu edelleen, tosin paha anoreksia on vaihtunut pahaksi bulimiaksi. Periaatteessa haluaisin olla normaali, mutta toisaalta taas haluan pysyä tällaisena. En pysty lopettamaan, olen koukussa oksentamiseen. Oksentamisesta on tullut täysin normaalia reaktio syömisen jälkeen, enkä enää kyseenalaista sitä.
Oikeastaan syömishäiriöni alkoi sillä, etten halunnut kasvaa aikuiseksi; en halunnut kasvaa enää pitutttta tai saada mitään naisellisia muotoja. Olen aina myös ollut perfektionisti ja halunnut olla muita parempi. Pyöreähkönä tyttönä tunsin olevani jotenkin huonompi. Siitä se sitten starttasi.
Nyt olen ruvennut pohtimaan vähän elämääni: siinä ei ole tasan mitään muuta sisältöä kuin ruoka ja opiskelu. Menkkani ovat olleet poissa jo yli kaksi vuotta ja en ehkä koskaan voi saada lapsia. Minä en yksinkertaisesti jaksa enää. Minulla ei ole rohkeutta kertoa kenellekään, enkä edes usko, että mikään hoito tepsisi - olen liian väsynyt ruvetakseni taistelemaan tämän bulimian kanssa. Vanhempani vain varmasti huutaisivat ja tuntisivat varmasti tulleensa petetyiksi. Olen kuullut, kuinka äitini kehuu minua niin ahkeraksi, tasa-painoiseksi, iloiseksi ja älykkääksi. Asian oikeaa laitaa ei tiedä kuienkaan kukaan.
Minun serkkuni kuoli tässä äskettäin ja silloin rupesin miettimään, miksi sellaiset ihanat ihmiset otetaan täältä pois. Miksi minunlaisteni, jotka pilaavat kaiken, itsensä mukaan lukien, on kärsittävä täällä? Tämän käytävän päässä ei näy enää valoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Useimmat heistä ovat normaalipainoisia. Sinun kannattaa hakautua hoitoon.
Jos kiinnostaa, niin voin keskustella sun kaa mesen välityksellä, jos vaan antaisit ossas. En lupaa, et meistä tulis kavereita yms. koska haluaisin vain auttaa. Aivan sama millä hinnalla.
nykyisin ihan arkipäivää! Monet tytöt sairastuvat syömishäiriöihin, nykyisin aina vain entistä useammat. Joten mitä sitä häpeämään? Se ei ole mikään persoonallinen ominaisuus sinussa, vaan vaihe joka kuuluu osalla nuoruuteen. Mene siis heti samantien kertomaan koulussa terveydenhoitajalle tilanteesta, niin voit saada asiaan apua. Ole ylpeä itsestäsi, että suostut sentään ainakin myöntämään tilanteen itsellesi. Se on jo jonkinmoinen alku... :)
Tsemppiä oikein kovasti sulle!
Itse sairastuin myös anoreksiaan noin kolme vuotta sitten. Aluksi aloin vain hieman laihduttaa koska olin mielestäni ylipainoinen, vaikka olin normaalipainon alueella. Syynä oli (kuinkas muuten) ulkonäköpaineet,sillä olen aina halunnut huomiota muilta.Itsetuntoni oli melko huono,ja ajattelin että jos laihdutan,itsetuntoni nousee paremman ulkonäön myötä.
Ensin laihduin ihan normaalisti ihannepainoon,ja pysyinkin siinä.Mutta en saanut sen enempää huomiota kuin aikaisemminkaan.Joten laihduin vaan lisää ja lisää,kunnes terkkari huomasi alhaisen painoni ja alkoi pitää viikottaisia punnituksia, mikä oikeastaan vain pahensi asiaa.Kävin terapiassa,kokeissa ja lääkärissä,ja niin edelleen.Paino nousi ja laski,en halunnut ja olla normaalipainoinen,enkä tahdo vieläkään.Haluan olla hieman alipainoinen,enkä edes tiedä miksi.
Laihtumiseni ei ole tuonut minulle yhtään sen enempää huomiota kuin ennenkään sain,ja tunnen itseni täydeksi idiootiksi sortuessani syömishäiriöön.Aina niin vannoin etten olisi niin typerä ja tässä sitä sitten ollaan.
Nyt kuitenkin elämä menee paremmin,on ihana poikaystävä,kuukautisetkin on taas normaalit eikä mitään pysyvää vahinkoa ole ainakaan fyysisesti jäänyt. Henkinen puol onkin sitten toinen juttu.Kun lopetin punnitukset,ei ole enää ollut mitään paineita painosta tai syömisestä ja olen paljon rennompi ja elämä rullaa.Kiitos ystävilleni ja poikaystävälleni,jolta saan hakemaani huomiota :)