Minulla oli ennen paljon kykyjä. Vielä noin vuosi sitten näin mm. rinnakkaismaailmaan sekä 2. ulottuvuuden olentoja eli flyereita. Olin nähnyt niitä 13-vuotiaasta lähtien. Pystyin vaikuttamaan ihmisiin mielen pakottamisella, kerran kauan sitten pienenä jopa tapoin ihmisen tahdon voimalla. Pystyin vaikuttamaan luonnontapahtumiin, sydänsuruissani aiheutin monet tulvat ja rankkasateet. Kaikki mihin pystyin vaikutti ehkä pahalta, mutta tein sen kaiken vain tunteideni avulla. Ollessani surullinen, en voinut mitään sille, että jotain pahaa tapahtui.
Mutta nykyään ei tapahdu enää mitään. En näe enää flyereita. Ennen näin niitä joka päivä kellon ympäri. En näe enää enneunia, henkioppaat ovat lopettaneet astraalitaisteluharjoitukseni. En pääse enää toisiin ulottuvuuksiin enkä maailmoihin. Elämäni tuntuu pelkältä tyhjiöltä ilman kykyä nähdä. En "tunne" enää muuta maailmaa. Tunnen olevani loukussa pienessä laatikossa, jonka seinät ovat paperia, ja tiedän että ne seinät ovat ohuet ja ne voi rikkoa, mutta en enää pysty siihen. Olen voimaton ja uupunut. Käteni ovat kuivuneet ja ne ovat aina jäässä. Ennen ne olivat aika ajoin suoranaisesti tulessa, ja se oli merkki siitä että pystyisin vaikuttamaan johonkiin.
Olen kuin häkkiin suljettu eläin, joka muistaa millaista oli juosta vapaudessa..nyt olen loukussa kaltereiden takana kaikkien muiden lukemattomien tavoin, jotka poiketen minusta, ovat syntyneet vankeuteen..joten he eivät osaa kaivata sitä mitä noiden kaltereiden takana on..
Miksi menetin kykyni? Mitä tein väärin? Menetin sielunkumppanini vuoden 2004 lopussa. Olimme hänen kanssaan yhtä, meillä oli niin vahva side, että olimme yhteisissä unissakin. Mietin, että menetinkö kykyni kun hän särki sydämeni ja tappoi viimein rakkauteni häntä kohtaan..kun en enää voinut luottaa häneen, yhteenkään hänen sanaansa..joten yhteytemme katkesi. Emme enää nähneet yhteisissä unissa..sanoneet asioita yhteen ääneen.
Kykyjeni menetys voi johtua siitä..tai sitten eräästä toisesta seikasta.
Minä nimittäin turvauduin lohduttajaan selvitäkseni hengissä rakkaani petturuudesta. Tämä lohduttaja on rinnallani tänäkin päivänä. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tiesin, ettei lohduttajani ja minun kuulu kulkea samaa polkua. Että minun ei tulisi enää jatkaa sitä yhdessä. Tunsin vihaiset henkioppaat niskassani. En nähnyt mitään pahaa siinä, että halusin selvitä..ajattelin, että lopetan suhteen joka tapauksessa. Mutta en ole hennonut tehdä sitä. Koska hän rakastaa minua. Tai ainakin luulee rakastavansa. Ja olen kyllä kertonut hänelle kaiken mitä päässäni liikkuu. Ja tunnen häntä jo sen verran, että tiedän hänen jäävän nuolemaan haavojaan yksin koko loppuelämäksi, jos jätän hänet. Syy siihen, että hän jäisi yksin, ei ole siinä etteikö hän olisi komea, kiltti tai raitis etc. Hän on. Mutta hän on myös..hmm..vakaumuksellinen. Ja tiesin sen jo ensimmäisenä päivänä kun tapasin hänet. Mutta en välittänyt siitä. Välitin vain henkiinjäämisestäni. Ja nyt minua on rangaistu?
Lohduttajani ja minun välillä ei ole nimeksikään samanlaista yhteyttä ja sidettä kuin "edesmenneen" rakkaani kanssa oli. Pelkäsinkin alusta lähtien, että lohduttajani matala värähtelytaajuus neutraloisi minun v.taajuuttani. Voiko niin käydä? Voiko värähtelytaajuus alentua ja siten kyvyt kadota, jos viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jonka v.taajuus on neutraali? Toisaalta, elin lähes 19 vuotta ihmisten kanssa, joilla ei taatusti ollut mitään kykyjä eikä poikkeava v.taajuus. Mutta toisaalta, sieluni valitsi syntyä siihen perheeseen, ja koska sieluni tarkoitus on kehittyä, tuskin olisin valinnut syntyä perheeseen, joka olisi jarruttanut kehitystäni?
Menetinkö kykyni kun halusin selvitä hengissä, enkä suostunut kuolemaan? Jos jätän lohduttajani niin minua varmaan rangaistaan siitäkin, kun tuhoan toisen elämän..itse näkisin sen vain hänen sielunsa mahdollisuutena kehittyä. Täytyykö minun tappaa itseni että olisin taas vapaa kaltereista..
Mutta nykyään ei tapahdu enää mitään. En näe enää flyereita. Ennen näin niitä joka päivä kellon ympäri. En näe enää enneunia, henkioppaat ovat lopettaneet astraalitaisteluharjoitukseni. En pääse enää toisiin ulottuvuuksiin enkä maailmoihin. Elämäni tuntuu pelkältä tyhjiöltä ilman kykyä nähdä. En "tunne" enää muuta maailmaa. Tunnen olevani loukussa pienessä laatikossa, jonka seinät ovat paperia, ja tiedän että ne seinät ovat ohuet ja ne voi rikkoa, mutta en enää pysty siihen. Olen voimaton ja uupunut. Käteni ovat kuivuneet ja ne ovat aina jäässä. Ennen ne olivat aika ajoin suoranaisesti tulessa, ja se oli merkki siitä että pystyisin vaikuttamaan johonkiin.
Olen kuin häkkiin suljettu eläin, joka muistaa millaista oli juosta vapaudessa..nyt olen loukussa kaltereiden takana kaikkien muiden lukemattomien tavoin, jotka poiketen minusta, ovat syntyneet vankeuteen..joten he eivät osaa kaivata sitä mitä noiden kaltereiden takana on..
Miksi menetin kykyni? Mitä tein väärin? Menetin sielunkumppanini vuoden 2004 lopussa. Olimme hänen kanssaan yhtä, meillä oli niin vahva side, että olimme yhteisissä unissakin. Mietin, että menetinkö kykyni kun hän särki sydämeni ja tappoi viimein rakkauteni häntä kohtaan..kun en enää voinut luottaa häneen, yhteenkään hänen sanaansa..joten yhteytemme katkesi. Emme enää nähneet yhteisissä unissa..sanoneet asioita yhteen ääneen.
Kykyjeni menetys voi johtua siitä..tai sitten eräästä toisesta seikasta.
Minä nimittäin turvauduin lohduttajaan selvitäkseni hengissä rakkaani petturuudesta. Tämä lohduttaja on rinnallani tänäkin päivänä. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tiesin, ettei lohduttajani ja minun kuulu kulkea samaa polkua. Että minun ei tulisi enää jatkaa sitä yhdessä. Tunsin vihaiset henkioppaat niskassani. En nähnyt mitään pahaa siinä, että halusin selvitä..ajattelin, että lopetan suhteen joka tapauksessa. Mutta en ole hennonut tehdä sitä. Koska hän rakastaa minua. Tai ainakin luulee rakastavansa. Ja olen kyllä kertonut hänelle kaiken mitä päässäni liikkuu. Ja tunnen häntä jo sen verran, että tiedän hänen jäävän nuolemaan haavojaan yksin koko loppuelämäksi, jos jätän hänet. Syy siihen, että hän jäisi yksin, ei ole siinä etteikö hän olisi komea, kiltti tai raitis etc. Hän on. Mutta hän on myös..hmm..vakaumuksellinen. Ja tiesin sen jo ensimmäisenä päivänä kun tapasin hänet. Mutta en välittänyt siitä. Välitin vain henkiinjäämisestäni. Ja nyt minua on rangaistu?
Lohduttajani ja minun välillä ei ole nimeksikään samanlaista yhteyttä ja sidettä kuin "edesmenneen" rakkaani kanssa oli. Pelkäsinkin alusta lähtien, että lohduttajani matala värähtelytaajuus neutraloisi minun v.taajuuttani. Voiko niin käydä? Voiko värähtelytaajuus alentua ja siten kyvyt kadota, jos viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jonka v.taajuus on neutraali? Toisaalta, elin lähes 19 vuotta ihmisten kanssa, joilla ei taatusti ollut mitään kykyjä eikä poikkeava v.taajuus. Mutta toisaalta, sieluni valitsi syntyä siihen perheeseen, ja koska sieluni tarkoitus on kehittyä, tuskin olisin valinnut syntyä perheeseen, joka olisi jarruttanut kehitystäni?
Menetinkö kykyni kun halusin selvitä hengissä, enkä suostunut kuolemaan? Jos jätän lohduttajani niin minua varmaan rangaistaan siitäkin, kun tuhoan toisen elämän..itse näkisin sen vain hänen sielunsa mahdollisuutena kehittyä. Täytyykö minun tappaa itseni että olisin taas vapaa kaltereista..
Vastaukset 21
Vanhimmat
"Lohduttajani ja minun välillä ei ole nimeksikään samanlaista yhteyttä ja sidettä kuin "edesmenneen" rakkaani kanssa oli. Pelkäsinkin alusta lähtien, että lohduttajani matala värähtelytaajuus neutraloisi minun v.taajuuttani. Voiko niin käydä? Voiko värähtelytaajuus alentua ja siten kyvyt kadota, jos viettää paljon aikaa ihmisen kanssa, jonka v.taajuus on neutraali?"
Veikkaan etta homma on enempi niin, etta koska SINA et tunne oloasi sataprosenttisen hyvaksi uudessa suhteessa, niin se on muokannut SINUA sen verran, etta et "ole parhaimmillasi" varahtelytaajuksien suhteen.
Eli tavallaan han "jarruttaa" sinua, koska KOET, etta asia on nain...
Muuten en usko, etta "vahemman herkat" ihmiset voivat "vieda kykyjasi"...ainakaan minun kohdallani ei ole nain.
Ei mikään ole pysyvää. Kannattaa lähteä tästä ajatuksesta.
Mitä ihmeellisimpiä asioita voi alkaa pitää itsestäänselvyytenä, jos vain tarpeeksi kauan uskoo niihin asioihin tai on niiden kanssa tekemisissä. Mutta mikään ei ole. Ei niin mikään.
Ensimmäiseksi mielestäni sinun kannattaisi ymmärtää tämä: kumppanisi EI jää sinua ikuisesti suremaan mikäli hän
a) on mies
b) ei käytä alkoholia ylenmäärin
Ei niin ihmeellistä, vakaumuksellista ja "pyhää" miestä olekaan, etteikö hän ennemmin tai myöhemmin hakeutuisi naisten pariin vaikka kuinka rakas nainen olisi hänet jättänyt. Ainoastaan viinaan taipuvaiset miehet jäävät ruikuttamaan Sen Yhden Ainoan perään ja/tai vainoavat ex-naistaan kännipäissään aggressiot mielessään.
Sellainen on miesten luonto, että yksin ei jäädä, paitsi jos kyse on todella jästipäisestä dorkasta. En usko että sinulle on sellaista osunut.
Ei ole mikään ihme jos "kyvyt" uinahtavat kun ihminen elää ristiriitaisessa tunnetilassa. Minulla oli itselläni parikymppisenä vielä vaikka mitä säpinää elämässä, näkyi näkyjä, oli ideoita ja luovuutta vaikka muille jakaa. Sitten aloin pikkuhiljaa katkeroitua ja pettyä elämässä erinäisten seikkojen ja ihmissuhdehommeloiden takia, niin että sen ihan tunsi miten kyvyt heikkenivät aina vaan. Esim. visiot mitä näin selkeästi pienenivät vuosi vuodelta. Ensialkuun olin katsellut elokuvakangasta, loppujen lopuksi minulla oli postimerkki. Sitten ei enää sitäkään.
Mutta ei se kaikki mihinkään pysyvästi ole kadonnut, jotain pientä on aina silloin tällöin, jotain erilaista.
Itsekin olen joskus miettinyt että vetääkö kumppanini se tai tämä piirre minua alaspäin, mutta loppujen lopuksi arvelen että tällainen pohdiskelu on aika omahyväistä. Eiköhän jokainen ihminen kuitenkin ole itse vastuussa itsestään, eikä voi vedota siihen että "kun toi niin ja näin". Jollei nyt aivan lapsisieluista ole kyse.
***
Mitenkään vähättelemättä kykyjäsi, oletko aivan varma että olet tappanut jonkun tahdonvoimallasi? Voihan sellainenkin olla mahdollista että sinulla on mennyt syy ja seuraus sekaisin keskenään. Aistit ehkä jostain ihmisestä että ei tuo tuossa enää kauaa keiku, ja sitten hänen kuoltuaan alat ajatella että se olit SINÄ joka sen sai aikaan. Tai jos vaistoat että tietynlainen sää on tulossa, ajattelet sen tultua että sinä sait sen aikaan. Ihminen voi tiedostamattomalla tasolla tietää niin paljon enemmän kuin mitä hän voisi kuvitellakaan, ja kun tämä informaatio ei pääse sellaisenaan tietoisuuteen asti, meille syntyy helposti "maagisia" näkemyksiä erinäisistä asioista kun tiedostamme yhteytemme niihin, mutta emme osaa täysin selittää että miten se yhteys on syntynyt.
Toivottavasti ei kuulostanut liian sekavalta ajatukselta. Mutta toivoisin että et ajattelisi tappaneesi jonkun, koska silloinhan sinussa saattaa olla syyllisyydentunteita ja koet että kaikki paha mitä sinulle tapahtuu on ansaittua. Ei siis olisi mikään ihme, että olisit tavallaan itse ottanut itseltäsi (tiedostamattomasti) kaiken hyväksi kokemasi pois, että pääset rankaisemaan itseäsi.
Niin minä itse ainakin saattaisin tehdä. Mutta minun moraalikäsitykseni voivat toki olla erilaiset kuin sinun, ja omalla kohdallani en voisi ajatellakaan riistäväni jonkun olennon henkeä, tahdolla tai kädellä tai millään. Ellei ole lähimmäiseni tai minä itse vaarassa vahingoittua, eli puolustautuisin kyllä.
***
Kehottaisin pohtimaan eroa jos selvästi koet että suhteenne on ESTE elämässäsi. Saatathan tehdä palveluksen kumppanillesi, ettehän te voi tietää miten hienoksi hänenkin elämänsä saattaa muodostua jos hän saa rinnalleen jonkun joka todella ja täysin rakastaa nimenomaan häntä.
>>Ei niin ihmeellistä, vakaumuksellista ja "pyhää" miestä olekaan, etteikö hän ennemmin tai myöhemmin hakeutuisi naisten pariin vaikka kuinka rakas nainen olisi hänet jättänyt.>>
No niin..ja sinulle voisin kertoa, että et ole selvästikään tavannut kaikkia miestyyppejä, varsinkaan tätä jonka kanssa jumitan.
Hän oli siis 27-vuotias kun tapasimme. Ja neitsyt. Ja olin hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Ja syy siihen ettei hän enää ole..neitsyt..on se, että hän koki minun olevan hänelle Se Oikea. Hän oli odottanut "juuri minua" koko elämänsä. Blääh. No..tiesin että siinä kävisi huonosti..ettei minun pitäisi edes aloittaa mitään. Mutta olin itsekäs. Ja omasta mielestäni oikeutetusti. Vittuun muut. Olin koko ikäni antanut kaiken itsestäni, ollut suorastaan sairaalloisen uskollinen ja rakastanut pyyteettömästi. Mutta ei enää..olisi silkka itsemurha edes yrittää. Ja nyt minulla on edessäni omantunnon kysymys: kiltti, viaton ja pahaa tahtomaton mies. Kokee sydämen särkymisen ja katkeroitumisen, ehkä viinaan hukuttautumisen minun takiani. Kuulostaa ehkä joidenkin korvaan itserakkaalta, mutta näin se vain on. Muistan oman ensirakkauteni..ja sen ku se loppui. Se tuntui maailmanlopulta. Mutta nyt olen onnellinen, että se loppui. Olen yrittänyt selittää tälle miehelle, että hän luulee rakastavansa minua, koska ei tiedä muusta. Mutta hän väittää itsepäisesti vastaan. Jääräpää. Jää varmaankin tahallaan loppuelämäkseen yksin.
>>Sitten aloin pikkuhiljaa katkeroitua ja pettyä elämässä erinäisten seikkojen ja ihmissuhdehommeloiden takia, niin että sen ihan tunsi miten kyvyt heikkenivät aina vaan.>>
No, olen aina ollut jotenkin katkera erinäisten asioiden takia elämässäni, mutta se ei ole estänyt minua kehittymästä. Joten siksi epäilen, että kyse ei olisi niinkään tunteistani tai siitä miten koen nykyisen suhteen, vaan nimenomaan tämän henkilön vaikutuksesta.
>>Itsekin olen joskus miettinyt että vetääkö kumppanini se tai tämä piirre minua alaspäin, mutta loppujen lopuksi arvelen että tällainen pohdiskelu on aika omahyväistä. Eiköhän jokainen ihminen kuitenkin ole itse vastuussa itsestään, eikä voi vedota siihen että "kun toi niin ja näin".>>
Kun seurustelin vielä sielunkumppanini kanssa (jonka kanssa en edes viettänyt aikaa paljon "livenä"), hän selvästi nosti v.taajuuttani. Seurustellessani hänen kanssaan, kehityin enemmän kuin ikinä. Ja nyt..seurustellessani nykyisen kanssa, kykyni ovat hävinneet pidemmäksi aikaa kuin ikinä. En voi mitään sille, että mieleni pyrkii etsimään yhteyksiä asioiden välillä ja päätyy lopputulokseen, että hän vaikuttaa minuun..
>>Mitenkään vähättelemättä kykyjäsi, oletko aivan varma että olet tappanut jonkun tahdonvoimallasi?>>
Kyllä. Olin mummoni luona, ja hän itse oli käymässä kaupassa. Sitten ovikello soi. Se oli hänen ärsyttävä veljensä, joka aina kärkkyi mummolta palveluksia; hänen piti kuskata veljeään milloin minnekin, roudata hänelle ruokaa yms.
En noteeranut ovikelloa, mutta hän jatkoi sen painamista silti..todella kauan. Vihastuin suunnattomasti hänen röyhkeyteensä. Ja kuiskasin sanat "kuole pois!" En ollut ikinä tuntenut niin puhdasta vihaa ketään kohtaan. Hän kuoli kahden päivän kuluttua siitä. Oliko se syytäni? En tiedä, toivottavasti.
>>Mutta toivoisin että et ajattelisi tappaneesi jonkun, koska silloinhan sinussa saattaa olla syyllisyydentunteita ja koet että kaikki paha mitä sinulle tapahtuu on ansaittua.>>
Tiedän etten ole ansainnut kaikkea pahaa mikä minulle tapahtuu. Olen aina halunnut ihmisille ja maailmalle vain hyvää, mutta kun minua itseäni kohtaan rikotaan, en hyväksy sitä, vaan toivon pahaa. Ja se tapahtuu. Jossain vaiheessa nimittäin kyllästyin siihen, että jopa tuntemattomat ihmiset kaatoivat kaiken niskaani. Minulla niin sanotusti napsahti. Ja niin käy kenelle tahansa, jota rääkätään tarpeeksi kauan. Ja minä kestin liian kauan ennenkuin minulle riitti. Se aiheutti sen, että jos minua kohtaan on jatkossa tehty väärin, vääryyden tekijä on joutunut katumaan syntymäänsä..
>>Saatathan tehdä palveluksen kumppanillesi, ettehän te voi tietää miten hienoksi hänenkin elämänsä saattaa muodostua jos hän saa rinnalleen jonkun joka todella ja täysin rakastaa nimenomaan häntä.>>
Juuri näin olen ajatellut, mutta sen toteuttaminen käytännössä onkin hankalampaa..toivon että hän löytäisi toisen. Tai että saisin jonkin hyvän syyn jättää hänet..jos hän edes alkaisi katsella muita niin se ehkä riittäisi syyksi tässä tapauksessa :D
Niinno, ainoan neitsykäisen joka vastaan osui, jätin sitten korkkaamatta; vaikka muuten ei mitenkään erikoisen kokeneeksi ole voinut "miehiäni" sanoa. Kumma juttu että tosi moni miehistäni on ollut 26 v kun olemme tavanneet, olin sitten itse nuorempi tai vanhempi kuin tuo tietty ikä. (Se neitsytkin oli.)
Mutta eipä ole yksikään mies jäänyt perään parkumaan, lähinnä meitsin miesprobleemit on olleet sitä luokkaa että ei oikein kiinnostakaan, joko miestä tai ei minua tai ei peräti kumpaakaan.
Liekö tässä sitten taustalla sellainen mahdollisuus että ei oikein kukaan tunnu ylimaallisen rakkaalta sen vuoksi että eivät ole näitä mainittuja sielunkumppaneita. Minullahan on omat höperöt ajatukseni siitä kuinka olen ed. elämässä tuntenut todella rakkaan ihmisen; hänestä tai "hänestä" voin riemurinnoin todistaa ja sanoa että ihminen voi todellakin nostaa toisen ihmisen värähtelytasoa. Vaikka "hän" olisi pelkkää kuvitelmaani (aivan kuten Jeesus voi olla kuvitelmaa, vaikka uskovainen häneen onkin lääpällään), niin silti pelkkä ajatuskin hänestä saa minut rakastavammaksi, iloisemmaksi, onnellisemmaksi.
Tuohon verrattuna ei mikään suhde täällä Maan päällä ole oikein mitään, mutta kaikki suhteethan eivät voi olla superien superia. On myös muita suhteita ja muita tuttavuuksia, karmisia, jos karmaan uskoo. Jollakin tasolla olen nykyisen pitkäaikaisen kumppanini kanssa täydellisen yhteensopiva, vaikka välillä tekee mieli kuristaa pois koko ukon rutjake.
>Jossain vaiheessa nimittäin kyllästyin siihen, että jopa tuntemattomat ihmiset kaatoivat kaiken niskaani. Minulla niin sanotusti napsahti. Ja niin käy kenelle tahansa, jota rääkätään tarpeeksi kauan. Ja minä kestin liian kauan ennenkuin minulle riitti.
Täysin samaa fiilistä. Mikä siinä onkaan ollut niin vaikea tajuta että oman itsensäkin rakastaminen on ok, ja ketä tahansa sitten rakastaakin, eihän rakastetulleen halua mitään pahaa. Omaa itseä rakastaessa ei ole sen suurempaa velvollisuutta sietää mitään skeidaa, kuin on velvollisuutta antaa kenenkään rakkaan lähimmäisensä kitua ja kärsiä jonkun sadistin kynsissä.
Ainahan ei tietenkään tarvita mitään suuren suurta sadismia. Mutta mikäli ei täysin rakasta toista täydestä sydämestään, väistämättä päätyy halveksuntaan, inhoon, kyllästymiseen etc. Ei velvollisuudesta eikä tulevaisuuden pelosta voi kenenkään rinnalla väkisin olla.
Mitä jos se miehesi keskittyisi siihen ajatukseen että kaikki se mitä hän ei ole vielä ehtinyt kokea (kaikki naiset joita ei ole ehtinyt ***) olisi nyt hänen ulottuvillaan, jos sinä lähdet? On niin helppo takertua aina siihen mitä on - vaikka sitä ei todellisuudessa olisikaan, olisi vain itsepetosta. Mutta mitkä mahdollisuudet aukenevatkaan, jos päästää irti. Se pitäisi vain jotenkin oivaltaa.
Joskus kun mietin että mitäs jos tulisi ero, ajattelen että sitten varmaan olisin täysin kylläkseni saanut mieselävistä ja ryhtyisin selibaattiin. Mutta tiedäpä hänestä... Se on oikeastaan aika ihmiskielteinen vaihtoehto. Itselle ja muille. Mistä sen tietää mitä kaikkea olisi tarjolla, onnea iloa ja nautintoja...
Tilanne, jossa hallitset energialla astraalitasolla, mutta olet lähes nolla arjen maailmassa, ei voikaan olla kestävä, koska siinä on niin syvä ristiriita kahden maailman välillä. Täytyy olla jalat tukevasti sekä noitien että ihmisten maailmassa, jotta ei horjahtele.
Se joka unohtaa ihmisten maailman ja sukeltaa näkyihinsä, tulee lopulta hulluksi ja tuhoutuu kuin koira.
Toisinpäin, niistä jotka hylkäävät unensa ja unelmansa tulee tylsämielisiä ja liian järkeviä.
Minusta tasapaino on avain. Voisiko tästä ajatuksesta olla jotain apua sinulle?
Hei
Kuulostaa siltä ettet ole tasapainossa jos näitä edellä mainittuja olet läheisillesi tehnyt on hyvä että voimasi on otettu pois. Jos tälläsiä tyypejä riehuisi enemmänkin vapaana mitähän tästä maailmasta tulisi. Loppu varmaankin.
Todella hyvin sanottu.:)
>>Tilanne, jossa hallitset energialla astraalitasolla, mutta olet lähes nolla arjen maailmassa, ei voikaan olla kestävä, koska siinä on niin syvä ristiriita kahden maailman välillä. Täytyy olla jalat tukevasti sekä noitien että ihmisten maailmassa, jotta ei horjahtele.>>
Selitähän vielä mitä tarkoitat "nollana" olemisella arjen maailmassa? Siis ennenhän juuri "arjen maailmassa" minulle tapahtui vaikka mitä. Ja astraalissa tapahtui myös, joten ei siinä ollut mitään epätasapainoa.
>>Se joka unohtaa ihmisten maailman ja sukeltaa näkyihinsä, tulee lopulta hulluksi ja tuhoutuu kuin koira.>>
Olen ollut haaveilija pikku tytöstä lähtien, enkä ole vielä tänäkään päivänä tuhoutunut "kuin koira"..enkä tullut hulluksikaan, vaikka moni muu varmasti olisi tullut sijassani nähdessään toistuvasti pelottavia olentoja ym. Eivät ne enää pelota, kun henkioppaani auttoivat minua tutkimaan niitä olentoja ja oppimaan niistä. Kyllähän ne aikoinaan pelottivat hyvinkin paljon, mutta pidin kykyäni ennemminkin etuoikeutena kehittää itseäni kuin taakkana, joten pidin pintani.
Keskittyessäni muihin maailmoihin, minulla on mitä parhain tasapaino maailmojen välillä. Sillä muiden maailmojen värähtelytaajuuden vastaanottaminen vaatii vuosien kehittymisen, eikä se luonnollisestikaan ole yhtä konkreettista kuin tämän maailman v. taajuuden vastaanottaminen. Ei minun tarvitse pinnistellä tai nähdä vaivaa vastaanottaessani tämän maailman energioita. Juuri muut ihmiset, jotka pysyvät ainoastaan tässä maailmassa kapeakatseisina, ovat niitä jotka menettävät tasapainonsa sielunsa tiellä.
Sitä paitsi, jos jämähdän tähän maailmaan, tipahdan kehityksen kelkasta. Kehityksellä tarkoitan sitä jumalan suurta suunnitelmaa, värähtelytaajuuden evoluutiota ja dimensioissa eteenpäin siirtymistä. Siihen olen valmentautunut koko ikäni, mutta minun ei ole koskaan tarvinnut muistuttaa itseäni siitä, sillä se on ollut luonnollinen osa elämääni. Jo pienenä tiesin mikä minun elämäntehtäväni tulee olemaan, ja mikä sieluntehtäväni. Sitäkin pääsen toteuttamaan jo tässä elämässäni. Ja teen sitä tälläkin hetkellä.
..elämäni tasapainossa, puuttuu vain sieluni toinen puolikas. En ole tehnyt läheisilleni mitään pahaa, päinvastoin, minua kohtaan on tehty väärin (esim. edellisen kumppanini/parhaan ystäväni petturuus, vanhempieni pahoinpitelyt, ystävieni selkäänpuukotukset, koulukiusaaminen yms yms.). Uskon, että jos tässä maailmassa olisi enemmän empaattisia ja vilpittömiä ihmisiä, tämä olisi parempi paikka. Ja uskon myös, että jos kaikilla olisi samanlaisia kykyjä, moni käyttäisi niitä väärin (esim. kuinka moni saattaisi kostonhimoissaan tappaa toisen ajatuksen voimalla). Kun tapoin aiemmin mainitsemani ihmisen ajatuksen voimalla, olin 11-vuotias, ja Saatana varjosti elämääni. Mutta tämä ko. oli vain tuonut surua läheistensä elämään, joten tuolla hetkellä, kun tuo uskomaton vihan lataus tuli minuun, en ajatellut sen olevan väärin. Enkä ajattele tänäkään päivänä siten. Kukaan ei itkenyt miehen haudalla. Ja vielä tuosta Saatanasta (ennenkuin kaikki uskovaiset tulevat kiihkoamaan)..näytin sille keskisormea. Kirjaimellisesti. Ja se luovutti suhteeni. Mutta sekään ei käynyt helposti, vaan vaati tahdonvoimaa ja rohkeutta (yritä katsoa Saatanaa silmästä silmään ja olla saamatta sydänkohtausta). Ja vielä pieni lisäys: en kutsunut Saatanaa elämääni, vaan se oli siellä jo syntyessäni. Vaan eipä ole enää.
Paras tapa heikentää omaa energiaansa sekä vajota kaikin tavoin muutoinkin alemmaksi on harjoittaa negatiivista ajattelua, olla ottamatta vastuuta omista ajatuksista,teoista, tunteista, uskoa olevansa uhri, käyttäytyä kuin uhri, "uhrautua" tekemällä vain "hyvää" kanssaihmisille ts. korottaa itsensä muiden yläpuolelle omalla "hyvyydellään". Jos muut taas eivät käyttäydy toiveiden mukaisesti, mielen valtaa syvä vihamielisyys ja katkeruus.. Kannataako siis enää ihmetellä olotilaasi? Olet alhaalla koska sinulla on alhainen luonne. Olet katkera elämänkohtalostasi vaikka olet saanut juuri sillä mitalla takaisin millä itsekin olet muille mitannut. Elämän tiesi olet itse suunnitellut juuri sellaiseksi mitä se on. Epäilen kyllä millä "lihaksilla" olet saavuttanut mainitsemiasi henkisiä kokemuksia.Olet kyllä kokenut todellisen taantumisen jos kirjoituksesi oli totta. Pitkä tie on sinulla vielä edessä mikäli meinaat tuosta suosta nousta. Valoa elämääsi.
Maailmankaikkeuden mittapuilla olet vain kahvitauolla.Ota iisisti.Kyllä se taas kohta alkaa.
Sinun "vakaumuksellinen" miesystäväsi on ilmeisesti kristinuskovainen, ja rukoilee jatkuvasti "puolestasi" eli että nämä "henkioppaat", yms. vastaavat yliluonnolliset tahot eivät sinuun pääsisi "käsiksi".
Homma on niin, että jos olette sitoutuneet toisiinne, niin hengellisessä hierarkiassa se tarkoittaa sitä, että olet ikäänkuin "suojassa" entisiltä "voimiltasi". Se voima, joka vaikuttaa miehesi kautta (siis hänen kauttaa, mutta ei hänestä, koska on sinun mukaansi ns. "jästi", huom. ero!), muodostaa ikäänkuin "suojakilven" sinun ja niiden henkivoimien väliin, joiden parissa ennen puuhastelit.
Hän luultavasti rukoilee puolestasi pitääkseen sinut erossa henkimaailmasta, ihan sen takia, että ajattelee niiden olevan pahasta ja pahoja juttuja, eli hänen motiivinsa ovat ihan hyvät, vaikka seuraukset eivät ehkä mielestäsi sitä olekaan.
Lyhyesti näin kristinuskovaisen näkökulmasta: Jumala (=se voima, joka hänen kauttaan, vaikuttaa) on vahvempi kuin saatana (=ne voimat, joiden parissa aiemmin puuhastelit).
Eipä sitä tiedä onko kyseessä miehen puolelta vahvempi voima (=Jumala) vai mikä.
Se selviäisi vain mikäli nainen rukoilisi vastaavasti miehen rukouksen kumoutumista.
Vasta siis kun KUMMATKIN ovat rukoilleet saman asian puolesta tietää -jos seuraamme jotain logiikkaa tässä- kumman rukous voittaa (eli on Jumalasta ?)
Ei ole. Hän on ateisti. Tai oli. Ei ole enää. Mutta ei ole uskovainenkaan sen puoleen.. :P
>>Homma on niin, että jos olette sitoutuneet toisiinne, niin hengellisessä hierarkiassa se tarkoittaa sitä, että olet ikäänkuin "suojassa" entisiltä "voimiltasi".>>
Näin minäkin luulen. Puhuimme tästä itse asiassa vähän aikaa sitten kumppanini kanssa. Hän vitsaili, että ehkä ne "möröt" eivät enää uskalla tulla lähelleni, koska hän näyttää aivan Jeesukselta (ja hän siis kieltämättä näyttää hieman tältä ihmisten luomalta kuvalta Jeesuksesta). Voi olla, että jokin hänessä pitää ennen elämässäni ilmenneet asiat loitolla. Tai sitten hän on vaikuttanut suoraan minuun.
Lyhyesti näin kristinuskovaisen näkökulmasta: Jumala (=se voima, joka hänen kauttaan, vaikuttaa) on vahvempi kuin saatana (=ne voimat, joiden parissa aiemmin puuhastelit).
Tähän tarttuakseni. On olemassa ihan muukin maailma missä kristinusko vaikuttaa. Kristinusko ei ole maapallon yleisin uskonto ja kaikki muu ei ole saatananpalvontaa ja Belsebuubin tekosia.
Lue hieman enemmän historiaa ja seuraa uutisia!
Ps. fiksu kristisuskoinenkaan ei pelottele ihmisiä uskonnon varjolla. Varsinkaan herkkiä ja epätasapainoisia ihmisiä.
Uskoa ei kannata tuputtaa muille ja varsinkaan en sillä pelottele.
Tehkää ihmiset kuten haluatte ja olkaa kilttejä toisillenne.
Ei kannata upota liian syvälle uskomuksiin. Hae tukea terapiasta. Itse olen tutkinut runsaasti rajatietoa ja okkultismia. Tämä ei ole vaikuttanut minuun mitenkään negatiivisesti lukuisten vuosienkaan saatossa. Miksi ihmeessä henkioppaat olisivat suuttuneet sinulle "lohduttajastasi", jos nämä korkeamman tason tai henkimaailman matkaajat jaksaisivat kiukutella sinulle näinkin maallisesta asiasta.
Panosta elämässäsi enemmän positiivisiin tasoihin ja henkiseen kehittymiseen tämän kautta.
Tee kuten tahdot elämässäsi, kasva ja kukoista.
Teini-ikä saa varsinkin tytöillä kyvyt esiin mutta teini-iän jälkeen myöskin kyvyt usein katoavat.
Mikäli kykysi ovat olleet suuret, ne varmasti saadaan aktivoitua uudelleen. Neuvoni on siis: mene shamaanikurssille, siellä kun tavallisetkin ihmiset saavat kykyjä.
ehkä tulit terveeksi! aika kipeetä toi sun teksti että kykysi olis yli luonnonvoimien, että sä päätät tunteiden kautta koska tulee ukkonen jne, no voinhan minäkin niin sanoa kun rupee jyrisee että minä loihdin ton ja yrittää viedä kunnia luonnon voimilta.
kyllä täällä on kipeetä porukkaa, noita naisineen huhhuh niitä senkin juttuja tuolla palstoilla.
kerroppa mitä eroa on 2 ulotteisellä 3 ulotteisella ja 4 ulotteisella kuvalla tai maailmalla ;)
mielipide mutta ehdottamasti tulisi päästää menemään, itse miettinyt vähä saman tapasta suhdettani ja vaikka tiedostan mikä on meininki niinkun sinäki näköjään tiedostat en osaa irtautua. ehkäpä otan puheeksi ja sanon miten asiat ovat ehkä saat vasta kaikua.tunnen jotenki velvolliseksi itseni auttamaan ymmärtämään asioita. Ehkä kaikki on lähtenyt niin sanotusti väärällä jalalla.