Kuinka nopeasti yhteen

perheenrikkojalle..Etä nyt olisi sitten kiva mennä yhteen?? Hah!! Toivottavasti ette koskaan muuta yhteen. Olette kaksi äärimmäisen itsekästä ihmistä, ja tulette 95% varmuudella epäonnistumaan. Eli pysykäähän erillänne, sillä sinä olet kohta historiaa. Olet ns. laastarisuhde, jonka kanssa arkea ei jaeta.

Meillä oli seuraava tilanne: mieheni oli asumuserossa 3. kuukautta ja minä ollut noin vuoden sinkkuna (eronnut aiemmin)kun tapasimme. Molemmilla omat asunnot,joissa yksin asuimme, miehellä kaksi alle kouluikäistä lasta,joita hän tapaili ja minä lapseton.
Rakkaus kolahti samantien... reilun kuukauden kuluttua asunnot irtisanottiin ja hankimme yhteisen kodin. Siitä 4 kuukauden kuluttua kihloihin ja yhdessä olemme olleet jo 9 vuotta. Miehen lasten tapaamiset ovat sujuneet mainiosti(toki ongelmiakin oli, etenkin aluksi).

Mulla oli 2 lasta edellisestä liitosta ja miehellä ei yhtään,seurustelimme 2 vuotta ennen yhteen muuttoa.Lastenkin kannalta parempi että pikkuhiljaa edetään näissä asioissa ja oppii sitä itsekkin tuntemaan toisen tavat yms.ettei tule pettymyksiä jos liian hätäsesti muutetaan saman katon alle.Yhdessä ollaan oltu nyt 9 vuotta ja 1 yhteinenkin lapsi on siunaantunu,hyvin on menny kaikinpuolin!

voi päätellä jo etukäteen, kuinka suhteen käy. Jos sinulla on elämänkokemusta ja olet noin nelikymppinen, tiedät varmaan itsekkin jos ajattelet rehellisesti, kestääkö suhde vai ei ja mitä ongelmia tuollaisesta tilanteesta lähteneellä suhteella on edessä. t.itse erittäin onnellinen pikayhteenmuuttaja uusperheellinen

toiselta miehen!Jos itse olet eronnut, miksi vaadit sitä toisilta? Jos mies on eroamassa, niin halleluja, sinun takiasiko? Eikö nämä naiset milloinkaan lopeta!

Asuimme eri kaupungeissa. Tapasimme kerran viikossa, kun mieheni sovitti työmatkansa kotikaupunkini kautta. Kuukauden tuntemisen ja siis neljän tapaamisen jälkeen hän kosi ja minä snaoin jees. Siitä parin viikon kuluttua pakkasin välttämättömän ja silloin viisivuotiaan tyttäreni ja muutimme miehen pikkuruiseen yksiöön ja sieltä ensimmäiseen yhteiseen asuntoon. Miehen poika oli tytärtäni kaksi vuotta vanhempi, 7 v., ja asui äitinsä kanssa toisessa maassa. Kävi meillä kesälomilla.

Mitään pitäviä ohjeita ei voi antaa, sillä jokainen tapaus on Tapaus. Minunkin tarinani kuullostaa aivan sekoboltsilta, mutta yhdessäpä oltiin kunnes "kuolema erotti", 13 vuotta. Se oli Rakkautta ensi silmäyksellä :)

Tuli vain mieleen tuosta »Olemme tapailleet ja seurustelleet kohta jo vuoden verran. ... toinen osapuoli on vasta eroamassa».

Itsekin kerran naimisissaolevaan (3v tytön äitiin) haksahtaneena voin todeta ettei olisi kannattanut. Tapailimme parisen kuukautta ja kun vanha ukko muutti pois niin minä samantien tilalle. Kohta ostimme omakotitalon ja saimme lapsen. Kokonaisuudessaan onnea kesti neljä vuotta. Hieman ennen tyttömme puolivuotispäivää äidillä oli taas uusi mies, oli äityli asunut jonkin aikaa kahdessa osoitteessa.

Tällaisen puolisonvaihtajan kun ottaa, voi olla melkein varma että puolisonvaitorumba jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Tietenkään tätä ei rakastuneena ymmärrä. En silti suosittele.

Virheestä viisastuneena en edes vilkaise sillä silmällä varattuihin.

Vaikka kyllä tuostakin episodista seurasi jotain hyvääkin - parasta tähänastisessa elämässäni: maailman ihanin tyttö :)
Siksi en kadu. En silti tee samaa virhettä uudestaan.

Hei, oma kokemukseni on seuraavanlainen.
Toivon, että tämä saa sinut miettimään yhteen muuttoa vähän pitempään.
Olin ollut kahden lapsen yksinhuoltaja yli 5 vuotta, kunnes tapasin lapsettoman leskimiehen.
Rakastuimme ja seurustelimme tiiviisti kaksi vuotta (tapasimme joka päivä, lapset mukana).
Matkustimme ja lomailimme myös yhdessä parin viikon reissuilla.
Olimme keskustelleet yhteen muutosta usein ja hartaasti sillä suhteemme oli hyvä.
Mietimme mitä asioita meidän olisi hyväksyttävä ja mitä ongelmia saattaisi tulla, jos asuisimme yhdessä perheenä.
Pisteenä miettimiselle miesystäväni osti riittävän ison asunnon yhteiseksi kodiksemme.
Mutta vaikeudet alkoivat heti yhteen muutettuamme.
Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät päin puuta ja se kokemus jäi minulle takaraivoon.
Kouluikäiset lapset pyysivät muutaman kuukauden kuluttua, että muuttaisimme pois: koska sinulla, äiti, on paha mieli vaikka yritätkin peittää sen.
Miesystäväni ei sopeutunut koskaan lapsiperheeseen eikä siihen, että nukuin hänen vieressään. Hän itse kertoi tämän ennen eroamme. Se taisi olla piste tälle suhteelle.
Hän oli tottunut nukkumaan yksin useita vuosia.
Asunnon omisti hän ja hän myös antoi ymmärtää selvästi, että me olemme alivuokralaisia. Koskaan en kotiutunut.
Humalassa hänen egonsa paisui ja ulos ryöppysi sellaisia mörköjä ja naisvihaa, josta en halua kertoa.
Hänen käytöksensä hämmensi ja luokkasi meitä jatkuvasti. Rahalla hän koitti sitten lepytellä.
Yhteiselämämme saman katon alla kesti alle kaksi vuotta.
Hankin lapsille ja minulle oman mukavan kodin, jossa olemme asuneet nyt pari kuukautta.
Saamme kokea tämän turvapaikasemme ja kotisatamaksi. Meidän ei tarvitse pyytää lupaa joka asiaan omassa kodissamme.
Suhteeni ex-miesystävääni on käytännössä ollut ohitse jo yli puoli vuotta.
Tapaamme muutaman kerran viikossa, mutta välillämme ei ole enää mitään.
Tällä hetkellä yritän henkisesti irtautua ja luopua hänestä lopullisesti.
Sinulle toivon viisautta, malttia ja varovaisuutta.
Jos kumppanisi on edes silloin tällöin uhka lastesi tai sinun henkiselle tai fyysiselle hyvinvoinnille, älä hyvä ihminen mene asumaan saman katona alle.
Ongelmat vain kärjistyvät,
ne eivät katoa.
Kaikkea hyvää.